II.
Oli myöhäinen iltapäivä. Postinkantaja oli juuri lähtenyt täysinäisin säkein. Herra Heilwig astui ystävänsä luokse: "Tuletko kanssani?" — He nousivat tuttuihin isopyöräisiin, kahden itsekasvatetun ruskean hevosen vetämän metsästysvaunuihin. Johannes ajoi. Pienen ruohokentän ympäri, ulos pihaportista, halki kylän sitä mentiin, ja nopeampaa juoksua valtamaantiellä, joka kulkee luotisuorana kahden korkean poppelirivin lävitse aina lähimpään kaupunkiin asti.
Vasemmalla ja oikealla oli vielä pitkältä Heilwigshofin viljavia peltoja. Jos joku mies tuli työstä, tervehti hän heitä kunnioittavasti. Lapset, jotka olivat käyneet aivan toisen värisiksi päivänpaisteisella kylätiellä, keskeyttivät leikkinsä ja seisoivat torppain ovien edessä kömpelösti ja hämillään. Paraikaa täysin sangoin lypsyltä palaavien maitovaunujen takana kulkevat tytöt astuivat syrjään, niiasivat somasti, aina parittain, niinkuin he parittain kävelivätkin. Ja nuori työnjohtaja ratsasti laukkaa vaunujen rinnalle tehdäkseen kysymyksen. Heilwig antoi lyhyitä, säntillisiä määräyksiä, mitä olisi tehtävä, mitä ei. Hän oli herra täällä, tottunut käskemään, tottunut pitämään sanaansa lakina ja näkemään, että kaikki ihmiset laajalla alalla pitivät häntä määrääjänä. Samanarvoisten maailmassa, jossa jokainen sopeutuu naapurinsa mukaan, jossa ei ole tilaa liikutella vapaasti kyynärpäitään, olisi hänen ollut vaikea tulla toimeen.
He ajoivat viertotietä tunnin ja hiukan kauemminkin. Sitten Johannes ohjasi kuoppaiseksi ajetulle tielle, joka poikkesi sivulle ja kiemurteli huonosti viljeltyjen peltojen välitse.
"Siis kuitenkin Markowien luokse?" kysyi Paul.
"Niin", sanoi Johannes. "Minä olen jo etukäteen kirjoittanut sisaruksille. Minusta se näyttää olevan oikein; tytölle se on avuksi, sinua se ei voi vahingoittaa, mitkäpä seikat puhuisivat sitä vastaan? Seiso sinä vain rinnallani pilkkaajia vastaan, jotka mahdollisesti panevat askeleeni pahakseen ikäni takia. Muuta minä en tarvitse. Ja niin — nyt me olemme perillä!"
Aatelistaan nykyinen omistaja, vanhan kreivi vainajan sukulainen, otti herrat vastaan, vei heidät talon lävitse avoimelle kuistille, joka oli kukkatarhaan päin, ja vaimonsa luokse. Kreivitär oli pieni, vilkas nainen, jolla oli kaupunkilaistavat ja suuren maailman kohteliaisuus. Hänellä oli heti tervetuliaisiksi paljon sanottavaa, kerrottavaa, kysyttävää. Että taustalla istui ruokokeinutuolissa pieni synkkään surupukuun puettu olento, lapsi sylissään, sitä Paul ei huomannut, ennenkuin poika huomautti nauramalla ja jokeltamalla nuorelle äidille läsnäolostaan. Silloin tämä juoksi sinne: "Ole toki hiljaa, Kuno; ah, minä unohdin, herra Gordon, esitellä teille esikoistamme. Ja tässä — rakas serkkumme, kreivitär Willfriede."
Hän ei ollut kaunis. Sen hän näki ensi silmäyksellä ja iloitsi siitä. Miksi, sitä hän olisi tuskin itsekään voinut sanoa. Mutta hänelle olisi tuottanut enemmän tuskaa, jos Johannes olisi mennyt loistavan keimailijan verkkoon. Tämä oli kalpea ja hintelä. Istuessaan tuoliinsa painautuneena, vaaleaverisen pojan nojautuessa häntä vasten, hän näytti vielä itsekin melkein lapselta. Ja lapsen tavoin hän kohotti suurten ruskeiden silmiensä avomielisen katseen miehiin.
"Hyvää päivää, Johannes-setä; hyvää päivää, herra Gordon. Nyt tutustun siis vihdoin teihinkin. Miksi ette ole tullut meille aikaisemmin isäni vielä eläessä?"
"Olen itse siitä pahoillani, kreivitär. Mutta moittikaa siitä
Heilwigiä. Miksi hän ei ole tuonut minua tänne aikaisemmin!"
"Oh, setä Johannes", — taas hän katsoi häntä sellaisin ilmein kuin lapsi vanhaa sukulaistaan, josta paljon pitää; — "hän olisi kyllä tuonut teidät joskus, jos olisitte tahtonut. Hän on poikkeus „ ihmisistä, hän tekee ylen mielellään sitä, mikä ilahduttaa muita."
"Sanotteko häntä sedäksi?" kysyi Paul. — Hän oli ystävänsä tekemästä viittauksesta jäänyt istumaan tytön viereen, molempien muiden herrojen, Heilwigin ja nuoren kreivin, poistuessa hiljaa keskustellen. Talon emäntä oli ottanut väsyneen poikansa Willfrieden sylistä ja vei hänet pois. — "Miksi teette niin? Hän ei ole isänne veli, eikä hän näytä minusta niin ukkomaiseltakaan, ettei häntä voisi nimittää toisin."
Kreivitär katsoi häneen hämmästyneenä: "Setä Johannesko? Niin, miksi minun sitten pitäisi häntä nimittää? Ettekö siis tiedä, että kaikki sanovat häntä siksi, siitä lähtien kun hän, ollen vielä melkeinpä vain poika, luullakseni kuusitoistavuotias, otti haltuunsa isänsä silloin pienen tilan, rupesi pitämään huolta äidistä, sisarista, veljistä, nuoremmista niinkuin vanhemmistakin, ja tuli siten vähitellen veljien- ja sisartenlapsien, sukulaisten ja naapurien neuvonantajaksi ja auttajaksi? Se nimi on hänen luottamus- ja kunnianimensä. Te itse, herra Gordon, ettekö tekin ole hänelle kiitollisuudenvelassa, eikö teilläkin ole syytä kiittää häntä? Sanokaahan ainakin…"
"Että hän on korjannut minut maantieltä ja tehnyt minusta ihmisen."
Kreivitär nyökäytti päätään. "Jokseenkin niin. Joka tapauksessa hän on tehnyt teille vain hyvää ja auttanut teitä, niin että teistä on tullut jotakin kunnollista. Mutta — mikä te oikeastaan nyt olette?"
"Taidemaalaaja. Ettekö sitä tietänyt?"
"Olen kai sen kuullut. Mutta — eikö sanota myöskin, että te olette tehnyt oopperan?"
"Olen tehnyt sellaisenkin."
"Ja kirjoittanut useita nidoksia runoja?"
"Pidättekö sitä moitittavana?"
"Enpä tiedä oikein", — pikku neiti painautui syvemmälle avaraan istuimeensa ja katsoi häneen miettiväisenä; — "luulen, että jos voisin olla mies, niin tekisin vain yhtä, mutta sitä kokonaisesti".
"Sitten te olisitte onnellinen."
"Ettekö te ole onnellinen?"
"Kreivitär, me puhuimme Johanneksesta. Hän on maamies kaikesta sydämestään, häneen te kai olette tyytyväinen?"
Kreivitär nauroi; veitikkamainen ilme sopi ihmeteltävän hyvin hänen kapeille kasvoilleen. "Häneen minä olen tyytyväinen", sanoi hän, "hän ei koskaan jätä vastaamatta, kun kysyn häneltä jotakin".
Kaunis hän ei olut. Se ollakseen hän näytti liian hennolta, liian värittömältä raskaissa, mustissa vaatteissaan, jotka näyttivät melkein rutistavan hänen pienen olemuksensa kuoliaaksi. Mutta rupatella hän osasi. Hänen äänensä, oikea kirkas lapsen ääni, visertelevä ja soinnukas, antoi hänen viisaille sanoilleen ja kysymyksilleen omituisen sulon. Hän kertoi isästään, joka nuoruudessaan oli ollut suuri matkailija ja eleli sitten vaimonsa menetettyään maailmasta syrjään vetäytyneenä yksin täällä maatilalla, tutkien muinaisitalialaisia maalaajia. Hän oli auttanut isäänsä tämän töissä, lukenut ja opiskellut hänen johdollaan, ollut varhain ja myöhään kärsivän luona ja vain salaa sydämessään usein kaivannut ulos, kauas. Nyt, kun hän kenties saisi nähdä uneksimansa vieraat seudut, nyt ei hänen isänsä enää ollut hänelle niitä näyttämässä. Hän katsoi surumielisesti eteensä kertoessaan, ettei hän vielä tiennyt, miten hänen nyt kävisi. — "Mutta", lisäsi hän puoliääneen, "se ei tee mitään. Vaikka hyvää tuskin on odotettavissa."
Puutarhasta kuului siellä edestakaisin kävelevien miesten puhetta. Kreivitär tuli takaisin pojatta, istuutui Paulin ja Willfrieden luokse ja nousi jälleen, kun kreivi huusi häntä. Pikku kreivitär ei liikahtanutkaan nojatuolissaan.
"Eikö teidän tule ikävä istuessanne niin kärsivällisesti minun luonani?" kysyi hän. "Minä olen varma siitä, että menisitte paljoa mieluummin muiden mukana puutarhaan." — Ja kun Paul selitti, että hän jäi tänne hyvin mielellään, virkkoi hän: "Niin kyllä, setä Johanneshan teki teille äsken pienen merkin, että te ette seuraisi häntä."
"Näittekö sen?"
"Näin. Minä näen hyvin paljon. Minä en aina heti ymmärrä kaikkea. Mutta ei siitä vahinkoa. Ajan mittaan sen sitten kuitenkin käsittää. Ja minä olen kärsivällinen ja odotan, kunnes toiset sanovat minulle, mitä minun tarvitsee tietää. Miksipä kiusaisi itseään? Siitä ei mikään tule paremmaksi. Setä Johanneshan kyllä pitää huolen siitä, ettei minulle tapahdu mitään pahaa."
Hän oli nojannut päänsä käteensä ja katsoi suurilla, pitkänäköisillä silmillään eteensä puutarhan tihenevään pimeyteen. Paul tarkkasi häntä hiljaa. Hän tahtoi harkita ja punnita, oliko tämä nuori nainen sen kohtalon arvoinen, jota hänelle valmisteltiin. Se oli onni, jota hän, Paul, ei olisi voinut hänelle suoda. Mutta hänen katsellessaan pientä kärsivällistä olentoa hänet valtasi ikäänkuin sääli, sellainen, jollaista tuntee nähdessään kalan, joka vielä leikkii aivan huolettomana aalloissa, huomaamatta verkkoa, jossa se jo pulikoi. Seuraavassa silmänräpäyksessä silmut pingottuvat, nousevat, ja lohenmullo-parka potkia sätkyttelee kuivalla, kiinnisaatuna. Hän olisi mielellään ilmaissut tytölle, mikä tätä odotti, varoittanut häntä olemaan määräämättä elontietänsä, ennenkuin tuntisi itsensä.
Palvelija oli kattanut illallisen eteisen takana olevaan huoneeseen ja meni puutarhaan ilmoittamaan, että kaikki oli valmista. Kolme sielläolijaa näytti päättäneen neuvottelunsa. Talon emäntä pyysi, että Paul tarjoisi hänelle käsivartensa ja pidätti häntä sitten askeleen ajan, antaakseen toisen parin, Johannes Heilwigin ja kreivittären, mennä edellä. Nuori tyttö riippui painavasti ison, voimakkaan miehen käsivarressa; tämä tuki häntä, ja hän piti toisella kädellään kiinni kainalosauvastaan. Paul oli puolittain unohtanut, mitä Heilwigin lanko oli eilen sanonut hänelle. Nähdessään hänen horjuvan käyntinsä hän ehdottomasti hätkähti.
"Ettekö laisinkaan tiennyt sitä?" kysyi kreivitär hiljaa.
"Kyllä, mutta…"
"Mutta ette ajatellut sen olevan niin pahaa. Sitä se, ikävä kyllä, on. Ja kaksin verroin jaloa, kaksin verroin kaunista on, että ystävänne tahtoo ottaa hoiviinsa pikku sukulais-parkamme. Me itsehän pitäisimme hänet mielellämme, hyvin mielellämme. Mutta mekään emme ole rikkaita. Ja lapset, ja suuri maatila, jonka vanha, oppinut herra antoi niin rappeutua ja…"
He olivat ruokapöydän ääressä, eikä kreivitär voinut puhua enempää. Paul istui ystäväänsä vastapäätä. Tämä silmäili ympärilleen varmoin ja levollisin katsein, tyytyväisin vehnäjauhosakki-ilmein, kuten Paul sanoi. Nuori kreivi täytti lasit. — "Iloista yhteis-elämää!" lausui hän ja kohotti lasiaan Johannekselle.
Heilwig nousi. Hän astui tytön tuolin taakse. — "Friede", sanoi hän, "serkkusi toivoo, että me kaikki täällä olijat pysymme hyvinä naapureina yhdessä. Ja minäkin toivon, että voisimme pitää sinut täällä. Siihen on, rakas friede, yksi keino: sinä olet tosin vielä nuori — mutta — tahdotko siitä huolimatta tulla vaimokseni!"
Keskellä tarkoin ajateltua puhettaan hän oli joutunut tytön levollisena odottavan katseen edessä äkkiä pois tolaltaan, niin että hänen täytyi tehdä kysymyksensä ennen kuin oli aikonutkaan. Mutta tämä aivan outo epäilyntunne, joka oli hetkeksi saanut hänet valtaansa, katosi yhtä pian kuin oli syntynytkin.
Sillä tyttö, joka ensin oli tutkivaisesti katsellut häntä, silmiään räpäyttämättä, nousi tuolilta — kainalosauva putosi pöydän alle — tarttui häneen molemmin käsin. "Setä Johannes", ja taivutti hänen käsivartensa kaulalleen sekä nojautui häneen. "Setä Johannes, kuinka hyvä sinä oletkaan!" — —
"No", kysyi Heilwig, kun molemmat taas istuivat vaunuissa ja ajoivat kotia kohti, "no, pelkäätkö vielä nytkin, että tämä lapsi ottaisi minulta jotakin, mikä muutoin tulisi sinun osaksesi? Ja vieläkö ajattelet, että porvari ei saisi tuoda taloonsa sellaista aatelisneitoa, ja ettei jo vanhanpuoleinen mies saisi tehdä itseänsä naurettavaksi ottamalla kauniin nuoren rouvan? Ja kun olet käynyt tästä kaikesta levolliseksi, kun sinun on täytynyt käydä levolliseksi kaikki nähtyäsi, — niin oletko nyt kanssani yhtä mieltä, Paul?"
"Toivotan sinulle onnea", sanoi Gordon tuskallisin mielin, "ja luotan siihen, että osaat sen itsellesi rakentaa…"
"Mutta sinä pysyt kuitenkin aina entisenä pahaa pelkäävänä epäilijänä, joka ei mielly yhteenkään ihmiseen, ei mieheen eikä naiseen. Katsohan" — hän viittasi piiskallaan pimeyden halki erääseen tien varrella olevaan suoraan poppeliin — "tunnetko tuon puun? Etkö? Näyttävätkö ne sinusta kaikki kutakuinkin yhtäläisiltä? Minusta eivät, tuon minä tunnen tarkkaan. Piakkoin annan eroittaa sen tovereistaan asettamalla siihen taulun kirjoituksineen. Sillä tuon poppelin alla sinä istuit väsyneenä, nälkäisenä, risaisena, kun ohimennessäni näin sinut. Että otin nuoren oudon pojan kotiini, sitä moittivat varsin katkerasti kaikki ajattelevat ihmiset, veljet ja langot. Minä en ole sitä katunut. Niinpä luulen, että sekin, mitä tänään olen vastoin ystävän neuvoa tehnyt, on koituva parhaaksi."
"Toivokaamme niin", mutisi Paul.