III.
Herra Johannes Heilwigin, Heilwigshofin isännän, avioliitto pahoin velkaantuneen Markowin kreivin jälkeenjääneen tyttären kanssa herätti huomiota koko maassa. Pudistettiin päitä ja juoruttiin enemmän kuin tarpeeksi.
Mutta kaksi ihmistä oli, jotka eivät välittäneet ihmisten arvosteluista. Johannes, koska hänellä oli puhdas kunniantunto eikä hän yleensä sallinut kenenkään häiritä itseään tai ehkäistä tekemänsä päätöksen toimeenpanossa, ja Willfriede, joka, leikkien keinutuolissa kreivittären lasten kanssa, tuskin sai tietää mitään siitä, mitä ulkona maailmassa sattui ja tapahtui. Hänellä oli nyt vain yksi ajatus, se, kuinka hänen rakkaan isä-raukkansa kuolinhetki olisi käynyt helpommaksi, jos isä olisi aavistanut, että hänen lapsensa tulee niin turvatuksi, ja kuinka hänen, Willfrieden, pitäisi kiittää niitä, jotka niin hellästi pitivät hänestä huolta, kreiviä, serkkuaan, kreivitärtä, — mutta ennen kaikkea setä Johannesta.
Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, ettei hänen enää pitäisi nimittää Johannesta sedäksi. Kun Paul huomautti hänelle siitä, säikähti hän, sillä hän pelkäsi tehneensä jotakin sellaista, mikä ei osoittaisi kyllin suurta arvonantoa hänen parasta, rakkainta ystäväänsä kohtaan. Kuuliaisesti hän koetti nyt nimittää häntä hänen etunimellään. Mutta heti kun hän oli aivan luonnollinen, aivan oma itsensä, unohti hän sen taas ja rupesi käyttämään vanhaa entistä puhetapaansa. Ja viimeinen, joka siitä olisi hänelle suuttunut, oli Heilwig itse.
Häiden edellinen aika — tilanomistaja oli määrännyt häät pidettäväksi heti elonkorjuun jälkeen, sillä hän ei pitänyt siitä, että lykättiin tuonnemmaksi jokin asia, minkä piti tapahtua — nuo lyhyet viikot kuluivat tytöltä kuten niin monet päivät. Sitten tuli ero talosta, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut, ja se tuntui hänestä raskaalta, kuten jokaisesta morsiamesta. Ja sitten, aivan äkkiä, oli hän uudessa elämässä, uutena ihmisenä.
Heti aluksi oli Johannes tuottanut hänelle rullatuolin. Nyt hän matkusti hänen kanssaan Berliiniin, neuvotteli useiden erikoistuntijain kanssa, antoi hänet asianmukaisesti hoidettavaksi ja valvoi itse tarmokkaan ankarasti, että hänelle tehtiin kaikki, mikä suinkin saattoi edistää hänen terveyttään. Hän, joka muutoin oli ollut haluton jättämään tilaansa pariksi päiväksikään, jäi kuukausimääriksi vaimonsa luokse kaupunkiin. Niin hän todella pääsikin siihen, että Willfrieden sairaus poistui miltei tykkänään ja että tämä kykeni kävelemään ilman kainalosauvoja.
Itse Paul Gordonin olisi tarvinnut iloita nuoresta rouvasta, jos hän vain olisi jälleen tullut käymään Heilwigshofissa. Ei tosiaankaan ollut Johanneksen syy, että hän pysyi poissa. Tämä ei lähettänyt ainoatakaan kirjettä, jossa ei olisi ollut pyyntöä: Tule, tule pian, minä tarvitsen sinua. — Myöskin Willfriede-rouvan oli täytynyt jo useammin kuin kerran kirjoittaa miehensä sanojen alle tervehdyksensä sekä pyyntö, että hän tulisi heidän luokseen. Siitä huolimatta maalaaja ei kuitenkaan päättänyt lähteä uudelleen niin pian pois etelästä. Hän oli juuri näihin aikoihin valmistanut pari kuvaa, jotka antoivat ihmisille puhumista ja aprikoimista niin, että hänen nimeään mainittiin paljon. Tuottiko se hänelle suurempaa tyydytystä, siitä ei ollut mitään hänen lyhyissä, varsin epäsäännöllisesti saapuvissa kirjeissään.
Niin kului joitakuita vuosia, kunnes hänet nähtiin uudelleen
Heilwigshofissa.
Oli kylmä maaliskuun päivä. Lumi lensi pyörteinä yli pihan. Kun Paul nousi päärakennuksen edessä reestä, jonka hän oli vuokrannut kaupungista, seurasi voimakas tuulenhenkäys häntä ovesta sisälle, tuoden kosteita höytyviä keskelle eteistä hänen jäljessään. Hänet otti vastaan palvelijatar, joka pyysi hänen nimikorttiaan; hän kysyisi armolliselta rouvalta, ottaisiko tämä herran vastaan.
Paulin "hyvä vihamies" — niin hän aina oli nimittänyt vanhaa Friedrichiä, joka ei tosin ollut ottanut häntä vastaan erikoisen mieltäylentävin ilmein, mutta joka sitten tavallisesti piti hänestä isällistä huolta — ei ollut näkyvissä. Eteinen, joka muutoin oli kesäisin kaikkien talossa asujain ilmava mielipaikka, oli autio ja tyhjä. Häntä puistatti. Hän työnsi auki oikealla olevan oven, joka johti hänen huoneeseensa. Voimakas, outo tuoksu lehahti häntä vastaan. Huoneen keskellä oli pitkällä pöydällä useita kiinalaisia porsliinikulhoja, jotka olivat täynnä kuihtuneita viimekesäisiä ruusunlehtiä. Häiritsemättä ei siis saanut olla edes hänen rakas, vanha pesänsä, sininen huone, jota Johannes ei sitä ennen ollut suonut kenellekään muulle. Talon rouva käytti sitä hajuvesiensä valmistamishuoneena. Vierauden sinne kuulumattomin tunne, joka oli niin usein vallannut hänet suuressa maailmassa, juuri kun häntä oli juhlittu ja ihailtu, valtasi hänet täälläkin, jossa hän oli toivonut parantuvansa siitä.
Mutta ei ainoastaan tyytymättömyys elämäänsä ollut karkoittanut häntä äkkiä Roomasta tänne pohjolaan. Sen oli tehnyt aivan toisenlaatuinen huoli, yhtä painostava kuin uusikin tuolle hemmotellulle nautintoihmiselle, hänestä itsestään halpa-arvoinen, mutta sentään tarpeeksi vakava tehdäkseen hänet neuvottomaksi. Hänen isäpuolensa, joka oli yhä vielä hoitanut pojan omaisuutta, oli hiljakkoin kuollut, jättäen jälkeensä melkoiset velat. Paul oli äitinsä pyynnöstä selittänyt heti olevansa valmis, pelastaakseen isänsä vanhan liikkeen kunnian, jättämään rahansa vastaiseksikin liikkeeseen loitolla olevana osakkaana. Mutta turhaan. Oli täytynyt tehdä vararikko. Ja nyt saamamiehet ahdistivat häntä, tahtoen tehdä hänet vastuunalaiseksi paljon yli hänen voimiensa. Ainoa, jonka neuvoa hän saattoi kääntyä pyytämään, oli Johannes Heilwig. Mutta olisikohan tämä vielä, kuten ennen, valmis auttamaan?
Tyttö, joka äsken oli ottanut hänet vastaan — hänen päällään oli, kuten Paul nyt vasta huomasi, jonkinlainen liveri ja hän näytti merkilliseltä palvelijan ja kamarineidon välimuodolta — häiritsi Paulia hänen ajatuksissaan, jotka eivät olleet varsin iloisia. Hän katsoi kummastuneena vierasta, kun tämä oli uskaltanut itse tulla sisälle suljettuun huoneeseen. — "Armollinen rouva", ilmoitti hän sotilaallisen jäykässä asennossa, "pyytää tulemaan sisään; jos herra sallii, niin näytän teille tien yläkertaan". Mutta nopeammin kuin tyttö saattoi häntä seuratakaan, oli Paul jo eteisessä ja nousi leveitä, tuttuja portaita ylös Ja siellä seisoi, yksinkertaisessa puvussa, solakkana, suorana, käsivarret ojennettuina, nuori nainen. — "Kuinka iloiseksi Johannes tuleekaan! Mikä vahinko, että hän ei ole juuri nyt kotona, vaan on matkustanut ulkotilalle. Mutta kuinka hyvin, kuinka kiltisti teittekään, herra Gordon, kun tulitte niin odottamatta hämmästyttämään häntä. Sillä" — hänen harmaat lapsensilmänsä katsoivat tulijaa tällöin moittien — "sillä hän rakastaa teitä ja on kaivannut teitä".
Hän oli vienyt Paulin sisälle huoneeseen, osoittanut hänelle istuinpaikan vastapäätä itseään. Paul oli niin hämmästynyt hänen ilmennyksestään, hänen niin paljon vapaammasta, varmemmasta olennostaan, että hän tuskin löysi sanaakaan vastaukseksi.
"Niin, tietäkääpä sitten myöskin", jatkoi hän, "että olin jo salaa päättänyt matkustaa yksin pois joksikin aikaa, meren rannalle, tuttavien luokse, mihin tahansa, kunhan te vain tulisitte hänen luoksensa kuten ennenkin. Luulottelin nimittäin, että te… mutta nythän se on kaikeksi onneksi ohitse, nyt te olette täällä ja teidän täytyy jäädä." — Kun Paul ei heti vastannut, kohotti hän päätään ja näki Paulin katseen olevan suunnattuna häneen. Hän punastui. "Te ihmettelette", sanoi hän, "sitä, että olen muuttunut. Eikö totta, on harvinaista, että kasvaa vielä minun iälläni? Mutta tästä kaikesta, siitäkin, että tulin niin paljon voimakkaammaksi, ja voin kävellä, saan kiittää häntä. Sillä te ette lainkaan usko, kuinka hyvä hän on ja kuinka huolenpitävä ja kuinka hän hoitaa minua."
"Uskon kyllä. Mutta te ette ole muuttunut niin kovin paljon. Teidän kasvonne ovat pysyneet ennallaan."
"Niinkö? Oletteko todellakin sitä mieltä?" kysyi Willfriede vitkaan.
Hän meni pois Paulin luota ja huoneen lävitse. "Friedrich!" huusi hän kirkkaalla äänellä ulos ovesta. Hänen käyntinsä oli tuskin enää laahustavaa, siinä oli vain jonkinlaista keinuntaa, mikä antoi nuorelle, taipuisalle olennolle eräänkaltaista arvokkuutta. — Tyttö, joka oli ottanut vieraan vastaan, toi teetarjottimen. Paul kysyi vanhaa palvelijaa.
"Tämä on nyt meidän Friedrichimme", sanoi nuori rouva, "ettekö sitte näe sitä? Se oli Johanneksen päähänpisto. Vanhus kävi nimittäin sairaaksi ja heikoksi. Jotta nyt hänen perheensä ei menettäisi hyviä tuloja, ja kun hänen mielestään saattoi kenties minusta olla hauskempaa, että naispalvelija saattoi ja tuki minua, antoi Johannes tytölle, vanhuksen tyttärelle, saman paikan sekä liverinnapit että nimen."
"Se on hänen kaltaistaan."
"Mikä?"
"Se, ettei hän kammo mitään, ei mitään sellaistakaan, mitä me muut, jokapäiväiset ihmiset niin tuskallisesti kaihdamme, sellaista, mikä on naurettavaa, kun on kysymyksessä hyväntyön tekeminen."
"Oletteko sitä mieltä siksi, että hän nai minut, vaikka olen rampa ja ruma?"
Paul nousi ja astui hänen luoksensa hänen puuhatessaan teepöydän ääressä: "Mitä teillä äkkiä on minua vastaan?"
"Ei mitään." Hän pudisti päätään.
"Onhan. Te olette minulle vihainen, kun en äsken katsonut teidän niin paljon muuttuneen. Minä en tahdo pitää teitä muuttuneena. Sillä minä en tahdo, että te olette kaunis, Willfriede-rouva. Se ei ole hyvä, se ei kenellekään ole onneksi, Johannekselle ei varmaankaan. Ettekä te olekaan kaunis. Teidän profiilinne on epäklassillinen, nenä liian lyhyt. Mutta teidän päänne muoto — ja silmät…"
Willfriede-rouva tukki korvaansa käsillään, "Minähän tiedän itse, etten ole kaunis. En, en, todellakaan en. Olisin kyllä toivonut sitä. Mutta jos se teidän mielestänne ei olisi hyvä Johannekselle, vaikka en kyllä ymmärrä miksi, niin tahdon tuhat kertaa mieluummin olla kamalan ruma kuin kaunis."
"Ja miksi toivoitte itsellenne kauneutta?"
"Oi, olla kaunis, oikein kaunis", puhui hän hiljaa, "jotta jokaisen täytyisi minua ihailla ja kadehtia häntä ja sanoa se hänelle. Ja kaikki koettaisivat olla minulle mieliksi ja kaikki suosisivat minua ja katsoisivat ylös minuun. Mutta minä, minä antaisin kaikkien olla ja kuuluisin vain hänelle."
"Te olette lapsi."
"Niin hänkin on samaa mieltä ja nauraa minulle. Mutta te, — ettekö te sitten rakasta kauneutta?"
"En", vastasi Paul kovaa, "minä vihaan sitä".
Willfriede-rouva katsoi häneen kummastuneesti. Ensi kertaa hän huomasi Paulin kalpean värin, syvällä olevat, synkät silmät, ohimoiden harmaat hiukset. Paul ei tosiaankaan ollut kaunis. Eikä iloisen näköinen. Hän työnsi tuolin uunin ääreen, asetti pikku pöydän sen viereen ja sille kahvikupin, konjakkia, sikareja ja tulenteko neuvot.
"Oletteko Johanneksen seurassa harjaantunut siihen, miten elämä tehdään miehelle hauskaksi?" kysyi Paul, asettuen istumaan. "Kyllä hän on onnellinen mies, tuo vanha kelpo ystäväni, Kunpa voisi kerran päästä niin hyville päiville!" Willfriede-rouva oli käynyt aivan punaiseksi hänen puhuessaan, aivan kuin vain häntä olisi kiitetty. "Jos tahtoisitte", alkoi hän hiljaa, "se riippuu kaikki tahdosta".
"Mikä? Onnellisena oleminenko? Arveletteko, etten minä sitä tahtoisi?"
"Ei niin. Se pitää ensin nähdä hänestä. Hän on tyytyväinen kaikkeen, mitä on, ei vaadi mitään muuta, ei kaipaa mitään, ei ajattele koskaan taaksepäin…"
"Sanokaa jollekin toiselle", huusi Paul kiivaasti, "että hänen pitää se olla. Ei hänkään sitä osaa! Se vaatii levollista verta, lujan ruumiin, se vaatii terveet, voimakkaat jäsenet ja tervettä itsepäisyyttä, jollaista on rakkaalla ystävällämme, niin että hän kulkee niin varmana suoraan eteenpäin tietänsä, ei anna minkään vetää itseään oikealle eikä vasemmalle, ei tempaudu mukaan. Hän on onnellinen — ei siksi, että tahtoo sitä olla, ei siksi, että elämä on niin lempeästi häntä kohdellut, eikä siksikään, että te, hänen puolisonsa, rakastatte häntä. Hän on sitä siksi, että hän sitä on ja voi olla."
"Ja te?"
Paul oli vaiti.
"Nähkääs, minun", sanoi Willfriede-rouva arasti, "minun itseni on myöskin täytynyt ensin oppia olemaan tyytyväinen. Minun vereni ei ole niin levollista kuin hänen, enkä minä myöskään ennen ollut niin hyvillä päivillä. Moni seikka koski minuun kipeästi. Elämä ei näyttänyt minulle juuri iloista puoltansa, kun olin lapsi. Silloin hän tuli ja tasoitti kuoppaiset tiet ja antoi minulle voimia kulkea eteenpäin. Minä avasin silmäni ja opin näkemään. Niin huomasin vähitellen, ettei maailma ole lainkaan niin huono, ja että ihmiset, jotka ovat yksitellen lurjuksia, kuten Montesquieu sanoo, kokonaisuutena kuitenkin ovat sangen siivoa väkeä."
"Luetteko Montesquieuta Johanneksen kanssa?"
Hän pudisti päätään. "Hänen, kuten niin monen muunkin teoksia, luin kerran ennen isäni kanssa. Johannes ei lue mielellään. Mutta älkää luulkokaan, että kuvittelisin mielessäni olevani hänen edellään jossakin asiassa pienen oppini johdosta. Tiedän aivan hyvin, kuinka äärettömän paljon ylempänä hän on monia lukeneita. Hän tekee työtä ja hyödyttää, toisten vain harkitessa ja pohtiessa. Näillä toisilla minä tietysti tarkoitan itseäni. En teitä, teillä on sellaista, mitä kadehdin, tietoja, henkevyyttä ja niin monia, monia lahjoja…"
"Lahjoja!" huudahti Paul, "tepä sen sanotte. Niin onkin asianlaita: minulla on lahjoja! Se ei merkitse kokonaista, todellista, ihmistä tykkänään täyttävää taitamista. Vain ituja ne ovat, heikkoja ja puolinaisia ituja, jotka eivät milloinkaan kypsy, kun yksi ehkäisee ja painaa toistaan. Niinpä sanovat maalaajat, että saan kiittää menestyksestäni kuvieni aatteita, mutta että en ymmärrä paljoa piirustuksesta ja väreistä; mutta kaikki he suuresti ylistävät erinomaisia lauluja. Musiikintuntijat taas eivät pidä sävellyksiäni kovinkaan lupaavina, mut taasen sijaan maalauksiani oivallisina. Ja kun Roomasta tullessani tapasin junassa erään nuoren kirjailijan, johti hän keskustelun paljon puhuttuun Paul Gordoniin. 'Tunnetteko häntä? Eriskummainen ihminen! maalaa kuvia, jotka ovat kuin elämä itse; keksii säveliä, joita on ilo kuulla; mutta sitten on sama mies hiljakkoin ruvennut kirjoittamaankin. Sen hän mieluummin saisi jättää sikseen. Sillä olkoon, että hänellä on värejä ja säveliä, — mutta ajatuksia? Niitä häneltä puuttuu. Niin epäsuotuisasti arvostelee jokainen sitä osaa työstäni, minkä hän ymmärtää. Mutta minä tiedän, että maalaaja, musiikkimies, kirjailija, kaikki he ovat oikeassa. Minä en osaa mitään kokonaisesti."
"Olette antanut tuon itserakkaan ihmisen masentaa mieltänne. Sitä teidän ei pitäisi antaa tehdä. Sillä jos hänen lörpötykseensä mielestänne sisältyisi hitunen totuutta, niin miksi ette voisi noudattaa hänen mielipidettään, rajoittautuavain yhdelle taiteen alalle?"
"Tehdä itseni ammattikuntalaiseksi? Asettaa itselleni silmälaput? Luuletteko, että se hyödyttäisi? Minä vilkuisin lävitse ja katsoisin syrjään ja näkisin vihreän niityn, joka olisi laitumeksi oiva ja jolle kaipaisin. Niille, joille luonto on antanut niin onnellisen mielen, että he voivat tyytyä, niille se olisi hyvä. Mutta niille, jotka sitä eivät voi… On olemassa kahdenlaisia ihmisiä, kuten kai tiedätte, rouva Willfriede, omien lahjojensa ylistäjiä — ja niiden halveksijoita. Yhtä taitoa kuitenkin nimitän omakseni. Se on kyky itse arvostella, tarkastaa ja, jos on tarpeen, säälimättömästi tuomita se, mitä olen luonut. Työssä istuessani elän tosin, kuten jokainen taiteellista työtä tekevä, kuumeessa, joka valtaa minut lamauttaa arvostelukykyni. Mutta sitten, kun tulee vastavaikutus, herääminen…"
"Silloin annatte liian pienen arvon taidollenne."
"Niinkö luulette? Willfriede-rouva, kuinkahan moni teokseni, maalaus yhtä hyvin kuin laulukaan, säilyy jälkimaailmalle?"
"Minun mielestäni ei luodessaan jotakin pitäisi välittää nyky- eikä jälkimaailmasta, vaan kuulla ainoastaan omaa omaatuntoaan ja pyrkiä seuraamaan sitä kokonaan ja puhtaasti."
"Tuo kuuluu aivan Johannekselta. Oletteko jo oppinut hänestä saarnaamaan minulle siveyttä?"
Nuori rouva punastui. "Luulen, että hänen on pakko niin ajatella. Hän ei tosin ole koskaan puhunut minun kanssani siitä eikä muutoin vakavista ja yleisluontoisista kysymyksistä. Hän pitää minua… herra Gordon" — hän nousi — "jottei Johanneksen huono ajatus, että minä olen kutakuinkin käyttökelvoton, näyttäytyisi aivan todeksi, niin sallikaa minun nyt mennä katsomaan taloa. Eihän minulla kyllä ole kovin paljoa sanottavaa täällä, neiti Dreesen hallitsee kuten ennenkin. Mutta tahtoisin kuitenkin tietää, onko huoneenne järjestyksessä."
"Älkää vaivautuko", sanoi Paul, "silmäsin jo sinne, sininen huone on yhä olemassa. Ja vuode ja tuoli ovat vanhalla paikallaan."
"Niin, mutta — olitteko tosiaankin siellä? Sittenhän näitte myöskin minun sekamelska-kulhoni? Oletteko vihainen minulle? Jos. Johannes tietäisi, että käytän sillä tavoin huonettanne, niin hän olisi kauhuissaan! Muutoin tottelen häntä aina! Mutta — ruusunlehtien täytyy saada olla suolalla ripoiteltuina aivan rauhassa viikkokausia, jotta ne antaisivat oikean tuoksun. Ja siitä minä pidän niin kovasti, kun se on ainoa tuoksu, jota isäni sieti ympärillään ja kun siihen liittyy muisto nuoresta äidistäni, jota en ole koskaan tuntenut: hän on valmistanut sitä ja jättänyt sitä jälkeensä kaikkiin tavaroihinsa, pitseihin, vaatteisiin. Ja huone oli käyttämättä, ettekä te tullut, ja…"
"Pyydän", huudahti Paul, "antakaa kulhojen olla, ne eivät häiritse minua. Minä voin asua toisessakin huoneessa, jos se soveltuu teille paremmin."
"Ei, ei, mahdotonta! Kuinka voitte niin sanoakaan! Se olisi onnettomuus. Johannes pitäisi jo sellaista ajatustakin majesteetinloukkauksena. Ja, eikö totta? — te ette anna minua ilmi hänelle? Kaikki onkin pian poissa. Odottakaahan vain yksi minuutti." — Hän riensi sieltä nopeasti.
Oliko tuo tosiaankin Johanneksen rouva? Vanhan, hyvän Johannes Heilwigin, joka sanoi itseään talonpojaksi? Tuo siro, solakka olento lepertelevine suineen, joka puhui iloista ja syvän vakavaa, Montesquieusta ja sekasotku-maljakoista yhtä kevyesti, ja jonka totisten harmaiden silmien edessä ehdottomasti täytyi paljastaa sisimpänsä?
Voimakas ja onnellinen saa kaikki osakseen, kallisarvoiset jumalten lahjat ei koskaan tule yksinään. Paul Gordon ei tosiaankaan ollut tullut tänne toivottaakseen onnea ystävälleen. Hänen tuiki omat, proosalliset asiansa ne olivat tuoneet hänet nyt äkkiä Heilwigshofiin vastoin kaikkia hänen päätelmiään. Mutta nyt jonkunlainen kärsimättömyys ajoi häntä huoneen lävitse; hän ei voinut odottaa silmänräpäystä, jolloin hän sanoisi vanhalle ystävälleen: Olit oikeassa, ja pyydän anteeksi, että puhuin sitä vastaan.
Ja nyt oltiin niin pitkällä. Alhaalta talosta kuului ääniä. Raskaita pontevia askelia portailla, ja ovi lennähti auki.
"Hän ei tiedä mitään", sanoi Willfriede nopeasti.
Ja miehelleen: "Katsohan, setä Johannes, tässä on sinulle yllätys."
Herra Johannes Heilwig seisoi hetkisen kuin lumottuna. Mutta sitten hän ojensi molemmat kätensä ystäväänsä kohti ja sieppasi hänet lähelleen ja puristi häntä voimakkailla käsivarsillaan niin lujasti, ettei hän kuullut eikä nähnyt mitään. "Paul, Paul, poikani, vihdoinkin taas täällä!" Useampia sanoja hän ei saanut suustansa.
Willfriede hiipi pois huoneesta. Kun Paul kuuli oven hiljaa käyvän, irtaantui hän Johanneksen syleilystä: "Kelpo ystäväni, kuinka voit olla noin hillitön! Se ei ole oikein, sen täytyy loukata häntä."
Johannes vain pudisti päätään. Hän ei puhunut paljoa. Hän kuuli, mitä Gordonilla oli sanottavaa tulonsa syistä, teki silloin tällöin lyhyen kysymyksen, joka osoitti hänen seuraavan asiaa, ja vain ohimennen hän pari kertaa silitti hellästi, aivan hiljaa, leveällä, isolla kädellään Paulin harmaantunutta päätä.
"Johannes", kysyi maalaaja häpeissään, "miksi sinä pidät minusta niin paljon?"
Heilwig otti itselleen tuolin, asettui aivan vastapäätä ystäväänsä ja katsoi häneen. "Niin", sanoi hän hitaasti, "tiedäthän, ettei ajattelu ole minun asiani. Jos tahdot päästä siitä itse selville, niin koeta itse; minä en voi sanoa sitä sinulle. Sen vain tiedän, että jotakin puuttuu täydellisestä mielihyvästä, jos sinä et ole luonani."
"Ja sinun rouvasi? Silloin minä olin kyllin hupsu neuvoakseni sinua olemaan menemättä naimisiin. Vasta tänään minä olen ymmärtänyt, kuinka onnellinen sinun täytyy olla. Tuo viisas, herttainen, terve nainen!"
Johannes nyökäytti päätään. "Näetkös, poikaseni, Friede on hyvä lapsi, ja hänen on nyt hyvä olla. Ja niin pitääkin."
"Mutta — sinähän rakastat häntä kuitenkin?" kysyi Paul, johon nuo levolliset sanat koskivat kylmentävästi.
"Rakastanko? Sitä sinä kysyit jo silloinkin. Minä pidän hänestä. Siihen tunteeseen, josta yhäti haaveksit, olen kai sentään liian vanha ja liian raskasliikkeinen. Kun painaa sata kiloa…"
"Mutta, sinä hirviö!" huudahti Paul, "sinähän rakastat minua ja enemmän kuin ansaitsen. Minun takiani voit kiivastua!"
"Niin, sinun" — maamies pudisti ajattelevaisena vaaleata päätänsä — "se on jotakin muuta. Jos minulla olisi poika, niin tuntisin kenties samalla tavoin. Mutta silloinkin minä olisin herra ja voisin käskeä, kuten yksinkertaisesti sanon Friedelle: Tee se — ja hän tekee sen. Sinuun nähden minulla ei ole mitään käskettävää, sinä et kuulu minulle. Ja riippuu omasta tahdostasi, mitä annat minulle. Minulla ei ole mitään oikeutta sinuun nähden. En voi vaatia mitään."
"Rakastatko siis minua senvuoksi, että minä olen ympäristössäsi ainoa ihminen, jonka ei täydy totella sinua?"
"Kenties; voi niin olla."
"Ystäväni", sanoi Paul ja nousi seisomaan, "toivoisin voivani sinua kerran oikein kiittää ja tehdä sellaista, mikä sinua oikein miellyttää".