IV.
Kaksi päivää tulonsa jälkeen Paul Gordon matkusti ystävänsä kanssa Hampuriin. Ja yhtä monella sanalla, kuin hän itse oli jo kirjoittanut siitä kirjeitä, saattoi Johannes varallisuusasian järjestykseen. Hän oli juuri talonpoika, kuten hän aina itsestään sanoi; hänen kehittynyttä oikeudentuntoansa etevämpi oli vain hänen vielä voimakkaampi itsepäisyytensä. Ja kun hän oli selvittänyt tuon sotkuisen asian käytännöllisemmin ja suotuisammin kuin yksikään tottunut asianajaja olisi voinut sitä selvittää, ja kun Paul yhä puhui kiitollisuudestaan, otti Heilwig taas todellisena talonpoikana oman etunsa huomioon: "Tuleppas siis minun kanssani takaisin ja jää kesäksi Heilwigshofiin."
Ja Paul Gordon suostui siihen.
Maaliskuun alussa ollutta tuiskua, joka oli ottanut hänet pohjolassa vastaan, oli seurannut vielä kylmiä päiviä, kolea huhtikuu, ynseä toukokuu; pitkälle kesäkuuhun oli rankkoja sateita. Mutta äkkiä taivas kirkastui; puhtaana, loistavana, sinisenä ja pilvettömänä se katsoi alas maahan, päivästä päivään hymyilevänä, päivästä päivään samanlaisena. Ja kasvit nousivat kukkien ja loistaen tuhansin värein niityillä ja puutarhassa, ja viljat kypsyivät keltaisiksi ja voimakkaiksi, ja linnut oksillaan visersivät viimeisen laulunsa ja vaikenivat sitten, yksi toisensa jälkeen, ja rupesivat rakentamaan pesiään. Kesä oli tullut, ennenkuin sitä oli odotettukaan, hiljaisine, polttavine hehkuineen, runsaine antimineen ja vielä runsaampine, kuumine täyttymättömän-kaipuineen.
Elämä Heilwigshofissa oli sillävälin kulkenut tavallista, miellyttävää hiljaista kulkua edelleen. Niiden vuosien aikana, jotka olivat kuluneet PauIin sieltä poissa ollessa, oli niin vähän muuttunut, että hän saattoi toisinaan unhottaa ainoan suuren muutoksen. Myöskin loputtomat sukupäivälliset jäykkine muodollisuuksineen olivat entisellään. Heilwigit ja Müllerit saapuivat vähentymättömin luvuin. Hän itse vei vieraana pöytään talon emännän. Kun he astuivat ruokahuoneeseen, seisoivat oven vasemmalla ja oikealla puolella molemmat työnjohtajat ja kaksi harjoittelijaa, mustiin hännystakkeihin ja valkoisiin kaulahuiveihin pyntättyinä, tekivät säädetyt kumarruksensa ja asettuivat vaiti ollen paikoilleen. Yksinpä nuorten herrain kasvotkin näyttivät hänestä samoilta kuin ennenkin: samat hohtavan valkoiset otsat, jotka olivat hämmästyttävänä vastakohtana ilman punertamille poskille. Talon isäntä istui, kuten ennenkin, pitkän pöydän päässä ja johti pöytäkeskustelua: hevosista, ilmoista ja uuden sadon toiveista.
Friede-rouva kaatoi kuppeihin kahvia aterian jälkeen, kun taas neiti Dreesen, hienosti kalistellen isoa avainnippuaan, kulki ulos ja sisään, vieden pois pöydältä leivoksia ja hedelmiä, joita hän säilytti lukon takana. Heilwig vei sukulaisensa katsomaan nuorinta varsaa, navettaan, jossa oli hiljakkoin Englannista tulleita, erittäin hienorotuisia lehmiä, maitotalousrakennukseen, missä aina oli ihmeteltävissä uusia, käytännöllisiä laitteita, jotka saattoivat tuon valkoisen, loistavan puhtaan huoneen näyttämään vielä valkeammalta, välkkyvämmältä. Jälkeen illallisen, jolle äänetön apulaisjoukko jälleen ilmaantui, pelattiin vielä erä biljardia, — Friede-rouva katseli —, ja kun sitten vieraat olivat menneet, istuivat Paul ja Johannes päivänpäättäjäissikaareineen vielä kauan kahdenkesken sinisessä huoneessa, entisen tapansa mukaan.
Mutta päivisin, kun ei ollut veljiä eikä kälyjä juhlittavina, pääsi nuori rouvakin oikeuksiinsa. Johannes oli mielissään, jos rouva keskusteli hänen ystävänsä kanssa. He puhuivat maalaustaiteesta ja historiasta, ihmisistä ja asioista, aivan kuinka sattui, mutta harvoin he olivat yhtä mieltä. Kerran, kun keskustelu oli taas kääntynyt Paulin elämään, huomautti Willfriede, kuten hänen ensimmäistä päivää siellä ollessaan, hänen haluttomuudestaan ja epäilyksistään itseensä nähden.
"Niin, mitäpä varten vaivautuisin", huudahti Gordon, "mitäpä aihetta ei olisi jo kertovaisissa runoelmissa, näytelmissä, romaaneissa käsitelty loppuun, mikä kuva jää vielä maalattavaksi tässä kaikkea tutkistelevassa, paljon tekevässä jäljittelijäin maailmassa?"
Silloin oli Johannes miellyttävästi vastannut: "Maalaahan siis Friede.
Sitä ei ole vielä kukaan koettanut."
"Oh, ei", lausui siihen nuori rouva nopeasti, "ei sitä, minua teidän ei pidä maalata. Tehän itse sanoitte pitävänne minua… Ei, sitä te ette tee."
"Miksi ei?" kysyi hänen miehensä sitävastoin. "Luulenpa, että sinusta voisi saada varsin hyvän kuvan, vaikket sinä oikeastaan, kuten Paul sanoo, olekaan kaunis."
"Ei oikeastaan kaunis!"
Paul katsoi häneen, hänen istuessaan vastapäätä, pöydän toisella puolen. He olivat ruokasalissa, rouvan takaa loisti keskipäivän aurinko täydeltä terältään huoneeseen, valo ympäröi hänen päätään. Ja tämän hiukan alaspäin taivutetun pyöreän pikku pään muoto ja ruskeiden hiuksien väri ja molemmilla ohimoilla olevat punertavat suortuvat ja valkea nuori niska… — "Luulenpa itsekin", sanoi Paul Gordon, "että siitä voisi tulla hyvä kuva".
"Kukapa tietää", arveli Johannes, "ehkä tämä kuva taas innostuttaisi sinua taiteeseesi".
"Kenties…", sanoi Paul, "kenties minun onnistuu täällä sinun suojaavan kattosi alla luoda sellaista, jota ei koskaan ennen ole ollut olemassa. Kun sitten kaikki minun muut tuotteeni, taulut ja runot on unhotettu, nimeni häipynyt muistosta, niin löytää kai joskus joku obotriittiläinen taideoppinut teidän muotokuvanne, Willfriede-rouva. Ja hän tarkastaa sitä, tutkii sen alkuperää, laatii pitkiä kirjoituksia, joissa esittää olettamuksiaan taiteilijasta, jota hän ei tunne. Nimetön naisenpää perustaa maineen, joka voittaa kaikki, mitä uneksin, joka kestää halki vuosisatojen."
"Kaipaatteko sitten niin kovasti kuolemattomuutta?" kysyi
Willfriede-rouva.
"Tietysti, mitäpä elämästä muutoin olisi? Joko onnea, aurinkoista, runsasta, käsittämätöntä, tai, jollei sitä kerta kaikkiaan voi saada, luonnonlaatunsa takia, ja jollei kohtalo sitä suo, niin sitten mainetta. Sillä eihän toki voi toivoa lähtevänsä manalaan ilman kumpaakin, aivan nimettömänä ja kaiuttomana, ilman valoa ja ilman varjoja, vain osana mobile vulgusta, yhtenä siitä, sellaisena, joka tomuksi muuttuu ja katoaa."
"Ei", sanoi Willfriede, "sitä ei toivo itselleen".
Erääseen yläkerran pohjoispuoliseen asumattomaan huoneeseen Paul sisusti ateljeerinsa. Valo oli hyvä, edullinen asento helppo keksiä, heti ensimäisestä luonnoksesta tuli hyvin näköinen. Mutta kun hän yhä kauemmin katseli noita vakavia nuoria kasvoja, edistyi hänen työnsä yhä hitaammin. Päivä päivältä tuntui hänestä vaikeammalta tavoittaa oikeata ilmettä. Willfriede-rouva pysyi hiljaa ja liikkumatta, hänen harmaat, syvät silmänsä eivät osoittaneet, mitä hän ajatteli; ollakseen häiritsemättä Paulia hän tuskin sanoi sanaakaan. Niin nuo molemmat viettivät puolia tuntejakin mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa. Usein Paul istui nojaten päätään käsiinsä, maalaamatta, ja katsoi malliaan.
"Se ei ole oikein", sanoi Willfriede-rouva kerran.
"Mikä? Ettäkö keskeytän työni?"
"Ei, vaan että niin paljon tutkitte minua ja etsitte minusta. Minä en ole niin syvä, kuin nyt arvelette. Maalatkaa te vain. Jos kuvasta tulee tarkka, niin se näyttää teille varsin jokapäiväisen ihmislapsen."
"Sepä se", vastasi Paul, "piirteet yksinään eivät sitä tee; siihen kuuluu vielä muutakin, siveltimellä saavuttamatonta, kuten ruusun tuoksu. Mieleeni on johtunut sävel, joka kenties kykenisi ilmaisemaan olentonne sen puolen, jota kuva ei tuo esiin."
Willfriede pudisti aivan säikähtyneenä päätänsä. "Maalatkaa. Se riittää.
Jättäkää nyt muut taiteet sikseen."
Ja Paul ryhtyi jälleen työhön.
Mutta seuraavana aamuna pää tuskin eroittautui pohjaväristä, kaikki muu oli luonnosmaisen raakaa, valmiit olivat vain harmaat, kauaskatsovat silmät; — silloin hän äkkiä heitti siveltimen, värilastan, maaliputken syrjään: "Minä en voi, siitä ei tule mitään, se on kylmää, elotonta taidetta; se on sanomatta sitä, mitä sen pitäisi sanoa, antaa vain värejä, eikä mitään ajatuksia. Se, mitä tunnen, minun täytyy lausua sanoissa, selvästi, niin että jokainen ymmärtää."
Hän luki runosäkeet, jotka yöllä olivat hänen ajatuksissaan muodostuneet.
Willfriede-rouva katsoi häneen vakavasti, milt'eipä suruisesti.
"Mitä te moititte?" kysyi Paul, "eikö Rafael, eikö Michelangelo tehnyt sonetteja? Olemmeko me nykyään niin paljon rajoitetumpia, että osaamme ja saamme tehdä vain yhtä?"
"En tiedä", vastasi Willfriede-rouva nuorella, ujolla äänellään, "minusta tuntuu siltä, että heillä oli iloa kaikesta, mitä he loivat. Mutta teillä…"
"Ei mistään", lausui Paul töykeästi ja repäisi keskeltä halki paperin, jolle runo oli kirjoitettu.
Oli ilta; nuori rouva ja molemmat ystävykset olivat istuneet eteisen avoimessa ovessa, kun Johannes huudettiin pois. Väen keittiössä oli syntynyt tappelu, jossa oli haavoitettu muuatta renkiä. Willfriede nousi seuratakseen miestään. Mutta tämä pudisti hymyillen päätänsä.
"Sinäkö? Mitäpä sinä siellä melussa? Odota sievästi täällä, missä on viileätä ja hiljaista, ja pidä seuraa Paulille."
Willfriede istuutui taas. Kädet lujasti ristiin puserrettuina hän katsoi suoraan eteensä.
"Ei hän tahdo loukata teitä", sanoi Paul, ystäväänsä puolustellen, "ei hän edes aavista loukkaavansa teitä, tahtoo vain varjella teitä kaikelta raa'alta ja pahalta".
"Minä tiedän", mutisi Willfriede, "tiedän, kuinka hyvä hän on. Mutta minä nyt en kerta kaikkiaan kuulu häneen, en hyödytä häntä paljoakaan, en ole hänelle mitään. — Se ei sovi sinulle, — niin kuuluvat aina sanat. Ei tehdä työtä, ei huolehtia päiväläisistä, ei opettaa, ei hoitaa sairaita. Yhtä osaa opettaja paremmin, toista pastori, ja kolmatta tohtori. Ei ole hyvä rääpiä heidän ammatissaan, vähentää heidän arvovaltaansa. Mitä minun sitten pitää tehdä? Ollako vain hänen rouvansa eikä mitään muuta? Antaa maalata itseni, ollakseni seurana hänen vierailleen? Oi, se on monta kertaa hyvin, oi, hyvin vaikeata. Voisipa melkein toivoa, ettei olisi niin onnellinen…"
"Oletteko te sitten onnellinen?" kysyi Paul.
Mutta ennenkuin hän ennätti saada vastausta, kaikui pihalta tilanomistajan voimakas ääni: "Friede, oletko sinä vielä siellä ovella? Tahdotko nyt tulla kanssani, lapsi, katsomaan uutta ponihevosta? Sievä eläin, saat ratkaista, tahdotko sen vetämään korivaunujasi."
"Minä tulen", huusi Willfriede. Ja hiljaisemmin: "Herra Gordon, älkää sanoko hänelle mitään valituksistani. Sehän on niin hupsua, järjetöntä, minä tiedän sen. Ja sentään… Niin, Johannes, minä tulen jo."
Hän pani mustan pitsiliinan päähänsä ja astui portaitten harvat askeleet alas miestänsä vastaan. Tämä ojensi hänelle käsivartensa, auttaakseen häntä. Huolehtivasti hän vei vaimonsa lähellä oleviin talleihin, sovitti askeleensa hänen askeltensa mukaisiksi, taivutti pystyn päänsä hänen puoleensa. Kuu oli noussut ja kuvasi molemmat erilaiset varjot pihan valkoiselle pohjalle.
Ja Paul Gordon seisoi portailla talon edessä ja katsoi heidän jälkeensä.