V.
Seurasi päiviä, joiden aikana Willfriede tuskin puhui sanaakaan maalaajalle. Aikaisin aamulla tämä jätti talon ystävänsä kanssa, ratsasti pelloille hänen muassaan ja palasi kotiin vain yhteisille päivällisille. Tilanomistaja oli sitä tyytyväisempi, kuta useammin näki hänet rinnallaan. Hänestä tuntui hyvältä, että Paul oli huolissaan löytänyt tien takaisin hänen luoksensa ja oli nyt taas Heilwigshofissa kuin kotonaan. Hän piti suureksi osaksi taiteilijan viettämän epävakaisen matkustaja-elämän syynä sitä hivuttavaa, jäytävää alakuloisuutta, joka oli painostamassa hänen mielialaansa. Paulin parantamiseksi hän keksi sellaisen suunnitelman, että hän pitää hänet kiinteästi läheisyydessään ja, jos mahdollista, — naittaa hänet. Tavallisella pontevuudellaan hän alkoi heti toteuttaa tarkoitustaan, kysymättä sen mieltä, jota asia eniten koski. Hän tiesi jo nuoren tytönkin, joka oli Paulille niin sopiva kuin suinkin mahdollista, solakka, vaalea, sivistynyt, orpo, eikä varatonkaan, ja hänet hän nyt kutsui käymään Heilwigshofissa.
"No, kuinka teitä miellyttää ystävättäremme?" kysyi Willfriede-rouva maalaajalta. Talon isäntä oli mennyt neidin kanssa biljardihuoneeseen; sieltä kuului neidin kirkas nauru, kun hän taivuttautui pitkälle viheriän veran ylitse ja teki biljardikepillään siron, tottuneen työnnön.
"Oivallisesti", vastasi Paul vilpittömästi, "on hauska katsoa häntä".
"Se ilahduttaa minua", sanoi Friede-rouva hiljaa. "Ja eikö teitä haluttaisi, herra Gordon, maalata neiti Agathe? Luulen, että hän toivoo sitä."
"Maalata! Hänet kauniine väreineen ja korkealle kammattuine hiuksineen?"
"Eikö hän ole sievä?"
"Hyvin sievä."
"Ettekö te tahdo? Ja te olette kuitenkin alkanut maalata minuakin."
"Teitä!…"
Ensi kehtaa hän nyt käytti ystävänsä vaimoa kohtaan tuollaista äänensävyä, ensi kertaa katsoi häntä niin. Samassa silmänräpäyksessä, kun hän sen teki, hän tiesi, ettei hän olisi saanut sitä tehdä. Ja kun hän näki veren hitaasti, hyvin hitaasti nousevan Willfrieden poskille, kaulan hentoihin verisuoniin, korviin, ohimoille, kunnes otsa ja niska olivat kokonaan punaiset ja Willfrieden täytyi suunnata katseensa alas, silloin hän kääntyi korollaan ympäri, meni ulos huoneesta ja pois koko talosta.
Agathe-neiti lähti illalla kotiinsa näkemättäkään sen enemmän maalaajaa, jota hän olisi niin mielellään tahtonut oppia tarkemmin tuntemaan.
Seuraavana päivänä asetti Heilwig ruokapöydässä ystävänsä vastattavaksi kysymyksen, miksi hän eilen oli pujahtanut pois ja pysynyt tänäänkin koko aamupäivän näkymättömissä. — "Ehkä sinä huomasit minun suunnitelmani ja tahdoit nopeasti tehdä sen tyhjäksi?"
"Ei", sanoi Paul lyhyesti, "tee sinä vain suunnitelmia, en minä tahdo sinua estää. Mutta minut karkoitti pois se sinun rouvasi tekemä ehdotus, että minun pitäisi maalata tuo nainen."
"Ole kerrankin rehellinen", sanoi Johannes, "ja myönnä, että et uskalla tehdä sitä, kun Agathe-neiti on niin kaunis, että pelkäsit varsinaisen aikomuksenikin ehdottomasti toteutuvan, jos hänet ensin maalaisit."
Ja taaskaan Paul ei voinut olla luomatta katsetta ystävänsä rouvaan. —
"Ei", sanoi hän hitaasti, "sitä minä en pelkää".
Niin usein kun Paul olikin tuottanut toisille mielipahaa ja tuskaa, niin usein kun hän elämässään olikin kärsinyt pettymyksiä ja petosta, ei hänen rakkaimman ystävänsä, ainoan, johon hän oli sydämestään kiintynyt, tarvitsisi kokea häneltä samanlaista. Sitä hän toisti itselleen päivästä päivään. Hän koetti seurustella Friede-rouvan kanssa levollisesti ja ystävällisesti, joko sitten Johannes oli läsnä tai he istuivat yksin avoimella kuistilla. Hän ei antanut nuorelle rouvalle kertaakaan tilaisuutta puhua miehestään niinkuin tämä kerran oli puhunut. Willfriede katsoi häneen monta kertaa kysyvästi, kun hän äkkiä jyrkästi katkaisi keskustelun-aiheen, joka näytti varsin viattomalta. Se, että Paul karttoi koskettelemasta mitään persoonallista ja vältti jäämästä yksin hänen kanssaan, teki nuoren rouvan levottomaksi, mutta vielä enemmän antoi levottomuuteen aihetta se, että Paul oli antanut hänen kuvansa olla jo viikkokausia puolivalmiina.
"Hän on aina sellainen", sanoi Johannes, "kukaan ei tiedä, mitä hänellä on mielessä, tänään on hän surullinen ja huomenna iloinen. Olen tuntenut hänet nyt kaksikymmentä vuotta; minulle, jos kenellekään hän on näyttänyt sisimpänsä. Mutta luuletko, että ymmärrän häntä, että milloinkaan saattaisin sanoa, kuinka hän tulee toimimaan? Mitä hän juuri äsken vielä on halveksinut ja mistä on sanonut pysyvänsä erossa, sen hän kenties tekee seuraavassa hetkessä. Ja vahingoittaako se vai hyödyttää hänen mainettaan, siitä hän ei välitä. Sillä hän pitää vain vähän kaikista ihmisistä. Mutta vähimmän yhdestä. Ja sen nimi on: Paul Gordon."
Mutta tämä selitys, joka esitti kaikki Paulin teot vain mielentilasta johtuviksi, ei voinut tyydyttää nuorta rouvaa. Tilanomistajalle riitti se ajatus, että hän ei ymmärtänyt taiteilijaa. Willfriede tahtoi ymmärtää häntä. Hän hiipi tyhjäksi jätettyyn pohjoissivustan huoneeseen, jossa vielä oli telineillä hänen puolivalmis kuvansa. Niin pitkälle se kuitenkin jo oli edistynyt, että saattoi nähdä, kuinka paljon se lupasi. Tyytymättömyys työhönsä ei voinut olla niitä syitä, jotka olivat aiheuttaneet Paulin äkkiä keskeyttämään sen. Tyytymättömyys malliinko? Mutta Paulhan oli antanut ymmärtää, ettei hän enää pitänyt häntä luotaan työntävänä. Ja niin päivänselvästi, että hän vieläkin, vain ajatellessaankin, kuinka taiteilijan katse oli etsinyt hänen katsettaan, tunsi kuuman veren virtaavan otsalleen, hiusmartoon saakka. Ja jollei hänen taitonsa, luonnoksen maalauksellisuuden puute, niin mikä sitten teki työn hänelle vastenmieliseksi?
Hänen täytyi alati ajatella sitä. Keskellä yötä hän heräsi tuskallisen tunteen vaivaamana. Hän oli uneksinut, että hän tiesi syyn. Häntä kammotti kauhea totuus. Vielä puolittain unenhorroksissa hän vapisten hypähti istualleen vuoteessaan. Valkoisten uutimien lävitse virtasi kuun valo sisälle ja loi ikkunan sekä siinä olevan puuristin kuvan selvänä ja suurena lattialle sekä kaappien pinnalle. Johannes nukkui hänen vieressään, levollisesti kuten aina. Hän olisi tahtonut herättää hänet ja sanoa, mitä oli uneksinut. Mutta kun hän ajatteli sitä, koetti pukea sen sanoiksi, ei hän taas enää itsekään tiennyt sitä. Mikä oli ollut syy, Paul Gordonin kummallisen käyttäytymisen salainen syy, joka oli säikähdyttänyt hänet hereille? Friede-rouva laskeutui taas maata. Hän mietiskeli, etsi eikä löytänyt, — yhtä vähän nyt kuin tähän saakka päivälläkään Mutta eipä unikaan enää tullut hänen silmiinsä.
Nähdessään hänet aamulla, aamiaisella Paul kysyi, miksi hän oli niin kalpea, tunsiko hän itsensä pahoinvoivaksi.
"Kalpea?" kysyi Johannes. "Oletko sinä kalpea, lapsonen? Ei, sinähän kukoistat kuin ruusu. Mitä se Paul tarkoittaa?"
Willfriede katsoi alas, vastaamatta mitään. Hän oli vihainen itselleen, kun oli niin punastunut yksinkertaisesta kysymyksestä. Ja jossakin aivojensa salaisessa syrjälokerossa — sillä jos hän olisi myöntänyt sen itselleen, niin olisi hänen oma järkensäkin tehnyt hänelle selväksi, kuinka hupsu hänen moitteensa oli — jossakin, ajatustensa taustalla, hän oli vihainen Johanneksellekin, kun tämä oli yöllä maannut niin levollisesti eikä nyt ollut se, joka oli huomannut hänen kärsivän ulkomuotonsa.
Jälleen hän istui pitkiä hetkiä ajatellen eikä löytänyt ajatuksilleen koskaan loppua. Monta kertaa hänestä tuntui siltä kuin voisi hän, jos hänellä vain olisi avain, kotiutua paljon pikemmin Paulin sokkeloiseen, synkkään sisäiseen maailmaan kuin tuntea ja ymmärtää Johanneksen säännönmukaisen, hitaasti työskentelevän kelpo sydämen tapahtumat. Setä Johannes — hän ei itsekään tiennyt, mistä johtui, että hän nyt taas useammin nimitti häntä siksi — oli niin paljon vanhempi ja parempi ja viisaampi kuin hän! Hän tunsi itsensä aivan kuin lapseksi hänen edessään ja olisi hävennyt kertoa hänelle kaikki pienet surunsa ja epäilyksensä.
Sitävastoin Paul… oi, jospa hän vain kerrankin, yhden ainoan kerran saisi uskoa hänelle, mikä hänen sydäntänsä painoi. Hän arveli, että hänen sitten tulisi helpompi olla. Ja hän piti Paulin kanssa pitkiä keskusteluja, jotka eivät koskaan voineet tulla ääneen esitetyiksi. Sillä jos ajatuksissaan tekee toisille ihmisille tunnustuksia, niin tämä on vaiti ja kuuntelee. Mutta lausua nämä syvälle salatut seikat kirkkaasti ja selkeästi todellisuudessa, kun toinen voi vastata, keskeyttää puhujan katseella ja sanalla, siihen tarvitaan enemmän rohkeutta ja voimaa, kuin Friede-rouvalla oli rauhattomasti ajattelevassa mielessään.
Ja kesä kului ja nuo kaksi, jotka aluksi olivat niin hyvin viihtyneet toistensa seurassa, näyttivät loittonevan yhä kauemmaksi. Kumpikaan ei tiennyt, mitä toinen hänestä ajatteli, kumpikaan ei käsittänyt, niitä toisen mielessä liikkui.