VI.
Oli muuan heinäkuun päivä. Willfriede-rouva kulki puutarhan lävitse. Friedrich-tyttö seurasi häntä isältään oppimassa jäykässä palvelijanasennossa.
Ulko-ovelta suoraan pieneen huvimajaan vievän suuren keskikäytävän molemmin puolin kukki yhtä pitkien välimatkojen päässä korkearunkoisia ruusuja ja niiden välissä siroja keltaisia, voimakastuoksuisia liljoja. Terävillä saksilla Friede-rouva eroitti täysin kukkineet ruusut oksista, kun taas tytön piti poimia pensaiden alta yksityiset, sinne pudonneet terälehdet. Ja kun yöllä oli ollut kylmä ja aamulla tiukka tuuli puhaltanut, ja kun nuori rouva niinä päivinä oli hiukan kai laiminlyönytkin keräystä, löysi Friedrich niin paljon lehtiä maasta, että nuo molemmat tuskin enää saattoivat korjata tuoksuvaa lehtipaljoutta. Willfriede nosti vaalean kesäpukunsa helmaa ja antoi tytön heittää siihen kaikki löytämänsä lehdet sekä lähetti hänet sitten takaisin taloon noutamaan astiaa.
Hän itse käveli, tyttöä odotellessaan, puistomajaa kohti. Mutta hän kulki hitaasti, vain askel askeleelta. Molemmilla käsillään hän kantoi pullollaan olevaa hamettaan eikä katsonut ylöspäin, vaan piti katsettaan heltiämättä suunnattuna vain aarteisiinsa, suojellen niitä, jotta ei vain ainoakaan lehti menisi hukkaan. Aurinko paistoi hänen paljaaseen päähänsä, ilma oli hehkuvaa, vavahtelevan kuumaa. Hän nousi rakennuksen molemmat portaat, hiukkasen huojuen, sillä hänen oli yhä vielä vaikea kulkea yksin ilman tukea. Niin hän astui polttavasta puolipäivän kirkkaudesta viileään, puolihämärään majaan. Hetkisen hän seisoi häikäistyneenä. Punaisia ja vihreitä pilkkuja pyöri hänen silmissään, hän ei nähnyt mitään, ja valoton hiljaisuus painosti häntä pelottavasti. Ehdottomasti hän rupesi kannattamaan hamettaan vain yhdellä kädellään, ojensi toista haparoiden eteenpäin ja etsien löysi —
Samassa hetkessä tiesi hän, mikä häntä oli painostanut. Hän Ei ollut yksin täällä. Vielä ennenkuin hän saattoi eroittaa, kuka siellä hämärässä oli hänen kanssansa, oli se toinen tarttunut hänen käteensä ja puristi häntä rintaansa vasten ja suuteli häntä suulle ja silmille, yhä uudelleen.
Eikö hän ollut tiennyt varjella itseään? Oliko hän antanut sen tapahtua? Hän huudahti hiljaa, välittävästi ja työnsi Paulin taaksepäin. Ja Paul vaipui hänen edessään polvilleen, kuin olisi Willfrieden säikähdys vienyt hänen omatkin voimansa. Mutta hameensa liepeet, joita Winfriede tähän saakka oli niin lujasti pitänyt kiinni, oli hän kuitenkin päästänyt kädestään. Hänen ruusunsa ja ruusunlehtensä olivat solisten kuin sade pudonneet Paulin päälle. Winfriede seisoi punaisten ja valkoisten lehtien peittämän permannon keskellä, molemmat kädet tuskaisesti rinnan yli ristissä, niinkuin täytyisi hänen suojella itseään. Hänen silmänsä olivat yhä vielä kuin häikäistyneet.
Paul kumartui syvään alas, painamaan otsaansa hänen hameensa liepeeseen. Silloin hän hätkähti ja väistyi pois. Nyt Paul pudisti ruusunlehdet hiuksistaan ja olkapäiltään, nousi, astui hänen luoksensa. Hän koetti välttää. — "Friede", sanoi Paul vain, "Friede!" — Hiljainen vavahdus puistatti nuoren rouvan vartaloa. — "Friede", pyysi Paul vielä kerran, "anna minulle anteeksi. En voinut muuta. Näin sinun tulevan, niin hitaasti, tietä pitkin. Aioin paeta, olla katsomatta sinua. Sinä tulit ja ojensit itse kätesi… Niin se tapahtui."
Hänen näin kuiskiessaan näytti Winfrieden jäykkyys sulavan. Hän katsoi Pauliin. Noista harmaista, syvistä tähdistä ei puhunut ainoastaan anteeksianto. Paul luki niistä enemmän, enemmän kuin oli odottanut, enemmän kuin saikaan, kenties enemmän kuin oli itse tahtonutkaan. Niin he seisoivat katsoen toisiaan silmästä silmään, mykäksi tekevän kauhun valtaamina. Lyhyen hetkisen vain. Sitten Winfriede nosti käsivartensa ja kätki päänsä hänen olkapäälleen ja puristautui häneen kiinni, saadakseen suojaa itseään ja häntä vastaan.
Sitäkin kesti vain hetkisen. Sanaakaan sanomatta hän taas suoristautui ja pyyhkäisi hiukset pois itkettyneiltä silmiltään. Askeleet lähestyivät pitkin hiekkatietä, ylös portaita.
"Onko armollinen rouva täällä?" kysyi Friedrich ja astui majaan.
"Toitko korin?" kysyi nuori rouva hiljaa. "Miksi viivyit niin kauan? Nyt se on liian myöhäistä. Kaikki ruusuni putosivat ja ovat nyt tomussa. Tule, vie minut kotiin!"
Raskaasti nojaten palvelijattaren käsivarteen hän kulki epävakaista käyntiään, kuten ennenkin, kun hän vielä tarvitsi kainalosauvojaan, tietä pitkin kirkkaassa päivänpaisteessa. Ja molemmin puolin olevat ruusut ja liljat lähettivät tuoksujaan hänen jälkeensä.