VII.
Johannes seurasi illalla Paulia tapansa mukaisesti tämän huoneeseen. Ikkuna oli auki. Vanha viiniköynnös oli tänä vuonna kasvattanut tavallista aikaisempia ja isompia rypäleitä, tiheiden vihreiden lehtien ja köynnösten välitse tuskin näki ulos. Ikkunalaudalla oli lasi täynnä tummanpurppuranpunaisia aivan auenneita ruusuja. Ja jokainen ilmanväre, joka ulkoa puhalsi huoneeseen, toi mukanaan sisälle imelän, painostavan tuoksun. Ei talon isännälle. Hän oli heti istuutunut tavalliselle paikalleen pöydän ääreen, imeskeli mielihyvin piippuaan, eikä hänellä ollut niin hienoja aisteja, että hän olisi tuntenut hiljaisia ilmavirtojen liikahduksia. Mutta Paul Gordon, joka kulki edestakaisin pitkin askelin, pää taaksepäin taivutettuna, otsa syvissä rypyissä, veti jokaisella henkäyksellä itseensä huumaavaa tuoksua. Hän astui ikkunan ääreen, otti ruusut lasista ja viskasi ne pitkässä kaaressa ulos yöhön.
Sitten hän kääntyi ystäväänsä kohti: "Minun täytyy lähteä."
Johannes katsahti ylöspäin.
"Pyydän, että tilaat minulle huomen-aamuksi, aikaiseksi, vaunut ja hevoset."
Tilanomistaja vain pudisti päätään: "En voi, kaikki hevoset ovat pellolla", — ja poltti edelleen.
"Sitten menen jalkaisin."
"Sinäkö? Tässä kuumuudessa!"
"Johannes, minä pyydän, älä laske leikkiä. Äläkä tee sitä minulle vaikeammaksi."
"En aio tehdä sitä vaikeaksi, vaan kieltää sen sinulta."
"Sinulla ei ole mitään oikeutta pitää minua täällä."
"Entä antamasi lupaus, että jäät kesäksi minun luokseni? Eikö sinun sanasi merkitse mitään? Miksi tahdot rikkoa sen ja loukata minua? Taas naisia ja naisjuttuja! Olin toivonut, että nuoruudenhulluudet olisivat ohitse."
"Niin ovatkin. Liiaksikin."
"Mikä muu sinua vetää pois?"
"Vaaditko, että puhun, Johannes…"
"En" — Heilwig oli noussut ja ojensi kättään — "en, ei mitään rippiä. En ole velkoja, jolle sinun täytyisi säntilleen maksaa kaikki, mitä hän on sinulle antanut, en nainen, joka aina tyydyttämättömän uteliaana tutkii kaikkea, mistä pitäisi olla vaiti. Elämäni sinä tunnet, ja voit nähdä sen jokaisen sokkeloon. Mutta sinä olet saanut kärsiä iskuja ja työntöjä, oletpa saavuttanut myöskin herttaista onnea ja mainetta. Siinä on kai paljon sellaista, mitä vastahakoisesti ilmoittaisit, sellaista, mikä ei ole yksin sinun omaasi. Ja minun pitää luottaa sinuun, kerroitpa minulle salaisuutesi tai ei."
"Jos tietäisit", alkoi Paul käheästi, "jos voisin sanoa sen sinulle…"
Johannes keskeytti hänen lauseensa: "Veli veikkonen, ymmärtäkäämme toisiamme. Tahdotko tehdä minulle tämän tunnustuksen, joka ilmeisesti on sinulle vaikea, siksi että arvelet minun mahdollisesti saattavan keksiä sinulle neuvon, mikä saattaisi asian hyvään päätökseen?"
"En, en, mahdotonta…"
"Tahdot siis sen tehdä, jotta se ei olisi enää yksin kannettavanasi? Et siksikään? Vain siksi, että luulet oleviisi velvollinen sen tekemään minulle? No, Paul Gordon, niinpä vapautan sinut siitä. Sinä et ole minulle mitään velkaa. Minulla ei ole mitään oikeuksia sinun sisimpääsi nähden. Pidä omanasi, mikä on vain sinun, minä en siihen kajoa. Ja vielä yksi asia" — hän oli jo aikeessa mennä, mutta palasi takaisin ovelta: "puhuin äsken sinulle siinä väärässä luulossa, että sinun olisi parempi hiljaisuudessa täällä luonani kuin poissa täältä, kateuden ja rakkauden tyhjässä hälinässä. Jos ei niin ole, niin lähde, matkusta. Minä en estä sinua."
Johanneksen mentyä Paul Gordon lyyhistyi pöydän ääreen. Hän makasi otsa käsivarsiin painettuna, ja hänen vieressään olevan kynttilän liekki lepatti hänen raskaista henkäyksistään, jotka tulivat hänen rinnastaan työnnähdyksin, läähättävinä. Ikkunasta huokui leuto yöilma viininlehtien lomitse, tuoden hänelle ruusujen tuoksua. Hän työnsi kosteat hiukset otsaltaan ja nousi hitaasti.
Eihän kumpikaan heistä ollut sitä tahtonut, ei kumpikaan nähnyt sen tulevan. Ja nyt se oli tapahtunut, eikä mikään voima voinut saada sitä tekemättömäksi.