AGAMEMNON
On kohdallaan, ett' Argost' ensin tervehdin ja maani jumaloita, jotka sallivat mun Priamon kansaa rangaisseena palata. Sill' yksin neuvoin turmioksi Ilion[81] he, suullisesti lausumatta mieliään, ver'-uurnaan miesten tuhoks' äänens laskivat. Kurotti kyllä kättään toivo tarttuen toiseenkin uurnaan, mutta tää ei täyty vaan. Nyt sauhu Troian rauniot vaan ilmaisee. Siell' elä tuhon myrsky, tuhka uhkuaa mehuista aarteen käryä hiiliin hiipuviin.
Täst' Ylhäisille suoritettavamme on hartaimmat kiitokset, kun koston pauloihin kiedoimme viholliset, Troian kaupungin tuon naisen vuoksi Argoon hiisi maahan kaas, tuo vainovarsa,[82] urhojoukko kilvikäs. Niin, Seulaistähden laskun aikaan leijona[83] syöläsnä karkas linnan muurin piirihin ja ruhtinasten verta latki kyllältään.
Näin pitkält' alkulauseeks' jumalille nyt! Sun perusaattees teroitan ma mieleeni,[84] ma seison puolellas ja samoin aattelen. Harvanpa luonnonlaatu sallii suosia kadehtimatta onnellista ystävää. Suomattomuuden myrkky sieluun syöpynyt tuon kurjan tuskat kaksin verroin tuimentaa: hänt' omain kärsimysten kuorma rasittaa ja mieltä kalvaa toisen onnen ilmaus. Mä tiedän koittaneena — tarkoin katsellut oon kanssakäynnin peiliin[85] — varjon kuva vaan on ystäviltä näyttäväisten ystävyys.
Odyssevs yksin, ensin retkeen innoton, valjaissa kerran seisten, veti kanssani kyll' yhtä köyttä. Liekö hän viel' elossa?
Pian saamme muuten valtion ja jumalain[86] asioista neuvotella kansan tultua yhteisiin keräjiin; ja olkoon huolenain ett' oivaks' nähty tila säilyy eellehen. Vaan missä lääkitysten tenho tarvitaan, lempeesti siinä leikellen tai poltellen koetamme vamman juurtajaksain parantaa.
Nyt tultuani kotilinnan liesillen, päin jumaliin ma ensin käteni koroitan, kun kauvas vietyään mun, kotiin toivat taas. Ain' uskollisna jääköön mulle voitto vaan!
Aikoo astua alas vaunuista. Samalla tulee Klytaimnestra palvelusneitojen kanssa, jotka kantavat purppuravaippoja.
KLYTAIMNESTRA.
Oi kunnon kansalaiset, Argoon vanhasto,[87] en häpee teille lemmellistä luonnettain ma tunnustaa, sill' aikaa myöten haihtuu pois ujous ihmiselt'. En muilta kuulemaa, vaan omaa kurjaa eloa kerron pitkiltä ajoilta, mieheni Troian luona viipyissä. Kotona yksin urhotonna värjöttää — se siltänsä jo surkeaa on vaimollen; ja monta pahaa huhua hän kuulla saa: siin' uutisniekat hyppää kertoin yhtenään ain' ikävämpää, hätäkelloa hälistäin. Jos miestäni niin monin haavoin lyöty ois, kuin jutut tänne kertoivat, niin enemmän läpiä häness' ois, kuin verkoss' silmiä. Jos kuollut ois hän aina, kuin niin kerrottiin, hän vois, kuin toinen kolmihaamu Geryon,[88] kehua usein multaverhon saaneensa maan pääll' — en virka maanalaisest' — yllensä,(89) jos kuollut ois hän kerran joka haamulta. Tuollaisten huhuin aina hakarrellessa, väkisin usein paula kirvotettu on mun kaulastain, kun tuska tahtoi hirtehen.
Agamemnonille.
Ja noista syist' ei seiso tässä vieressäin hän, jonka pitäis, rakkautemme vastike, Orestes poikas: ellös tuota kummeksi! Sun kelpo kalpaveljes, fooki Strofios kasvattaa häntä. Tuopa vaaran pyörivän kuvaili mulle: jos sun kohtais kommellus tuoll' Iliossa, kansanmelske kukistaa[90] vois neuvoston jon sääsit — niinhän ihmiset jo sortunutta vielä sortaa tahtovat. Tää selvitys, saat uskoa, on vilpitön.
Mult' itseltän' on itkun vuolas lähde niin jo ehtynyt, ettei siinä pisaraa. On silmä, myöhän unta saaden, himmennyt,[91] sun soihtutultas turhaan tähdystellessään ja itkiessään siitä. Jos ma torkahdin, niin oitis hyttysenkin siiven hyrinään sävähdin, nähtyäin sun luonas kammoja enemmin, kuin tuon unen hetkeen mahtuikaan. Iloiten mielin nyt, kun kestin kaiken tään, ylistää miestäni: hän talon koira on, on laivan turvaköysi, linnan korkean on valtapylväs, isän lapsi ainoinen, purjehtijoiden arvaamatta nähty maa, suloinen huomen myrskyn jälkeen valjennut, ves'lähde, matkamiehen janon virvoke… Ihana vaan nyt ahdingosta pääsy on.
Kyll' ansaitsee nää tervehdykset multa hän. Pois kateus väistyköön! Jo kyllin kärsitty on hätäpäivää. Nytpä, armas valtias, vaunuista astu! Ellös, herra, kuitenkaan pane maahan jalkaa, jolla Troian tallasit! Miks viivyttenkin, naiset, joiden käskettiin katella vaipoin käytäväänsä polkua? Tie oitis purppuroitakoon, jott' ansio hänt' ohjata sais linnaan uottamattomaan![92]
Muut tehtävät mun virkku, valpas huoleni jumalten mieltä myöten oikein toimikoon!
Purppuravaipat levitetään vaunuilta linnan keskiportille.
AGAMEMNON.
Sä Ledan sukutaimi, taloni vartia, mun pitkän poissaoloni mukaan puheeskin ol' pitkä. Vaan jos soveliaasti kiitellään,[93] sen kunnian sopii toisten suusta lähteä. Sä ällös muuten henttumaisna liehi noin mun eessäin, kuku kunniaani orjaillen, ikäänkuin oisin itämainen ruhtinas. Älä purppuroiten moitteenalaiseksi tee mun tietän! Yksin jumalat sen arvon saa. Ei vaaratonna kuolevainen[94] mielestäin näin loistavilla kirjovaipoill' astele. Mua kunnioita ihmisiks', älä jumaliks! Kyll' loistomattoon jalkaa pyyhkimättäkin kajahtaa maine. Nöyrä suhtamielisyys on parhain taivaan lahja. Onnitella voi vaan sulo-rauhass' elon päähän päässyttä. Jos tapahtuis näin aina, oisin pelvoton.
KLYTAIMNESTRA.
Vaan noudata nyt sentään minun mietettäin!
AGAMEMNON.
En turmele ma mietettäin — se tietäös!
KLYTAIMNESTRA.
Sen lupasitko jumalalle jollekkin?
AGAMEMNON.
Jos ken, ma tieten taiten lausuin sanani.
KLYTAIMNESTRA.
Min, luulet, Priamos tekis voitost' iloissaan?
Agamemnon.
Hän loistovaattehelle varmaan astelis
KLYTAIMNESTRA.
Miks' siekin ihmismoitteita siis arkailet?
AGAMEMNON.
Vaan paljon painaa ihmistenkin haastelut.
KLYTAIMNESTRA.
Se onni köyhä, jot' ei kukaan kadehdi.
AGAMEMNON.
Ei kiistan kiihko[95] naista suinkaan kaunista.
KLYTAIMNESTRA.
Mut väistö onnellista miestä kaunistaa.
AGAMEMNON.
Niin suureks' voiton tässä kiistass' arvaat siis?
KLYTAIMNESTRA.
Nyt myönnä mulle voitto suosiolla vaan!
AGAMEMNON.
No, jos niin tahdot! Joutuin joku riisukoon mult' uskolliset jalkaneuvot, kenkäni!
Kengät riisutaan ja hän astuu, alas vaunuista.
Ja elköön, tietä purppuraista kulkeissain, mua jumalista kateen katse kohdatko! Olenpa arka turmelemaan[96] taloa, jos jalvoin tallaan hopeanarvo-vaatetta.
Mut sikseen tuo! Nyt suopeasti saata myös tuo neito linnaan! Lempeätä voittajaa jumalat ylhält' armosilmin katsovat. Ei kanna kukaan orjan iestä mielellään. Hän, rikkaan saalihimme valiohelmenä, mua seuras sotajoukon arvolahjana.
Mut kun nyt taivuin tässä sinua kuulemaan, ma astun linnaan purppuraista polkuas.
Astuu linnaan päin.
KLYTAIMNESTRA.
Niin — meri on — ja ken sen tyhjäks ammentaa! — mi viljoin hopean-arvoist' uhkuu purppuraa, ain' uutta mehua, vaatteen painenestettä. Ja varaa soivat linnallemme jumalat[97] noit' ostaa, herra; ei se tunne köyhyyttä. Monetkin vaipat poljettavaks' luvannut ma oisin, jos sen ennuspappi säännyt ois, kun aprikoin tään[98] hengen päästinhintoja. Jos juurt' on, versoo huoneen viereen lehväpuu, ja laajan suopi suojan Sirion poltolta. Niin siekin, perhelieden luokse tultuas, tulokas talvikylmän lämpimäksi luot. Kun happamesta raakilasta kypsentää Zevs viinin, vilvastuu jo ilma saleissa, Jos miesi tarmokkaasti taloa hallitsee.
Agamemnon menee sisään.
Zey, Zey, sä perille-viejä, täytä pyyntöni ja huolehdi, mit' aijot toimeen panna nyt!
Menee sisään seurueineen. Kasandra yllään tietäjänpuku — jalkoihin ulettuva viitta, villanauhat käärittyinä kaulan ympäri, sauva kädessä — istuu liikkumatta vaunuissa.
KUOROLAULU. (1. säkeistö.)
Miksi liehuu yhtenään kumma kauhu silmissäin ahdistellen syöntä aavistuksin? tietäjävirteni palkati käskyti soi näin?[99] Miksei reima luottamus torju unten usvaisten maille pois pelkoain, istu mieltä ohjaamaan, vaikk' aikaa jo kajahti rantakalliot,[100] köydet kun päästettiin, urhojoukon laivoillaan lähtiessä Ilioon? Silmätietoon luottaa sais, (1. vastasäkeistö.) paluun itse nähtyään. Mutta lyyryn myötä sointumatta, sieluni oppima kostajalaulu se soi vaan; enkä taida turvata toivon armaan johtohon. Vaisto ei turha lie vilpitönten rinnass', ei sydänkään, hirmu-pyörtehissä viskelty. Soisin sen kuitenkin, ettei pelko totta ois, vaan se tyhjiin raukenis. Terveys ei uhkeakaan riemua suo: tauti kun naapuri on seinäkkäin, meiltä henkeä vaanien aina. [tautihin lie apu tok'. —]. Törmätä kiitäessään voi salariuttahan ihmis-onni; vaan jos liika ahdostaan karttavaisuus aikanaan heittää taiten suunnaten,[101] ei huku huone[102] kaikkineen, vaikka vonkuu vaivoissaan; aalto purtt' ei ahmaise. Zeyltä vuotava rikkaus runsas ja vainio viljoillaan joka vuosi nälkävaivan häätää pois. Surma[103] kun löi haavoja, kun ihmisen vert' tulvi maan multahan, oi kenpä voi pyörryttää sitä loihtuja laulain? Ainoan tuon, joka tais[104] vainajat virvottaa, ehkäsi Zevs varotellen muita. Ellei Luojain säätämäst' alhaisilta ylhäiset estäis puheet rohkeat, kielen mieli ennättäin varmaan kaikki ilmaisis.[105] Nyt se yrmyy yksissään, hautoen huolia, ei tohi koskaan toivoa voivansa suoria pulmat: tuska polttaa rinnassain.
Klytaimnestra astuu ulos linnasta.
KLYTAIMNESTRA.
Käy taloon siekin — sua, Kasandra, tarkoitan — kun Zevs sun salli päästä meille juhlahan.[106] Kaiheksumatta muiden orjain kanssa siis sä saaliinsuojan[107] liettä astu likemmäs. Vaunuista alas lähde, äläkä ylpeile! Muinoinpa Alkmenenkin poika[108] myytynä nöyrästi orjan iestä kuulun kantaneen. Jos sattuu siis se onnenpakko, kiittäköön ken isänniks saa vanhastansa rikkahat.[109] Vaan ketkä arvaamatta onneen nousivat, ne orjiansa kohtelevat julmasti. Mi kohtuullista suinkin on, sen meillä saat.
Kasandra ei liiku paikaltaan.
KUORONJOHTAJA.
Emäntä sulle selvään lausui tahtonsa[110] Kun kohtalo siis kietonut on paulaansa sun, tottele, jos mielit! Ehk'et mielikään.
KLYTAIMNESTRA (kuoronjohtajalle).
Niin, ellei ehkä hän, kuin mikä pääskynen,[111] ties mitä outoa kapulakieltä kangerra; sä virka hälle käsky mieleen tepsivä!
KUORONJOHTAJA.
Käy pois! Ei mitään parempaa tarjonas.
Jätäppä vaunun istuimes ja tottele!
Kasandra ennellään.
KLYTAIMNESTRA.
En jouda kauemmin sun tähtes viipyä tääll' ulkona, kun teurahat jo seisovat linnassa alttarin ääress' uhrattavina. Niin toivomatta suotiin meille ilo tää. Jos totella siis tahdot, riennä joutuhun! Jos muukalaisna kieltämme et ymmärrä; niin sanain eestä viittilöiden haastele!
Viittaa Kasandraa tulemaan. Tämä ei liikahda.
KUORONJOHTAJA.
Näkyypä selvää tulkitsijaa kaipaavan tuo vieras, on kuin otus[112] äsken pyydetty.
KLYTAIMNESTRA.
Hän vänkäpää on, nurjaa mieltä noudattaa, linnasta äsken vallatusta tultuaan. Ei kuolainta hän viitsi pitää suussansa, ennenkuin verivaahtoon kiukku väljähtyy. En alentaudu sanaa lisää tuhlaamaan.
Menee.
KUORONJOHTAJA.
En suutu sulle mie, ma sinua surkutan. Käy sisään, rukka! jätä vaunut, väisty nyt sä täytymystä! Taivu outoon ikeeses!
VUOROLAULU.
KASANDRA (astuen alas).
Oi voi! kauheaa! voi! (1. säkeistö.)
Apollon! Apollon![113]
KUORONJOHTAJA.
Mit' Apollonille voivotat niin surkeaa?
Ei hän se, ken mieltyy vaikeroimisiin.
KASANDRA.
Oi voi! kauheaa! voi! (1. vastasäkeistö.)
Apollon, Apollon!
KUORONJOHTAJA.
Taas huutaa herjaten hän sitä jumalaa, jonk' ei sovi olla läsnä vaikeroitaissa.
KASANDRA. (2. säkeistö.)
Apollon, Apollon!
Sä tiejumala, taas poloisen
mun poljit, polkujumala, suohon kurjuuden.[114]
KUORONJOHTAJA.
Hädästään ennustaa hän näyttää aikovan.
Viel' orjan sieluss' asuu voima ylhäinen.
KASANDRA. (2. vastasäkeistö.)
Apollon, Apollon!
Sä polun herra, miks poljit mun?
Oi minne johdit tieni, kenen kartanoon?
KUORONJOHTAJA.
Atrevsin linnaan. Ellet itse oivalla, sen sanon. Totta sanoneeni nähnet pian.
KASANDRA. (3. säkeistö.)
Siis petoluolahan taivahan inhomaan, niin rumia tihoja tietävään, jok' uipi verta, ihmisiä teurastaa.
KUORONJOHTAJA.
Neidolla näyttää koiran vainu olevan: hän verta vainustaa — jot' onkin löytävä.
KASANDRA. (3. vastasäkeistö.)
Niin, todistajani lausuntoja kerron vaan:
laps'raukat surevat tappoaan
ja paistetuita lihojaan, joit' isä söi.
KUORONJOHTAJA.
Sun ennustajamainees meille tuttu on, mutt' emme kaipaa ollehien tietäjää.
KASANDRA. (4. säkeistö.)
Oi korkiat! mi tuhon aikomus?
Tekoa uutta hirveää,
yön-synkkää omilleen hän hautoo linnassa!
Ei miest', ken käy torjumaan.
Kaukosalla
viel' apu viipyilee.[115]
KUORONJOHTAJA.
Tää[116] ennustus on outo mulle. Toiset taas kyll' ymmärsin: koko maahan niistä juttelee.
KASANDRA. (4. vastasäkeistö.)
Voi, herja! työhös joko ryhdyt, vai?
miehes, aviokumppalis
kylvyssä pestyäs[117] … ei! sanani kesken jää.
Kas, on kiire työ: kättä käs
työntelee — jo
se pian tehty on!
KUORONJOHTAJA.
Ei tuosta synny selvempää. Mun ymmällen saa kaihisilmä ennustelmas pulmineen.
KASANDRA. (5. säkeistö.)
Oi julma! taivas! taas
mi näkö ilmestyy?
Vai tuonelanko verkko![118]
Oma vaimo permen laati, surman syynä on.
Tuo parvi,[119] kun sukua vainoten
ei lepy, riemuitkoon uhristaan!
Kivitettävä!!
KUORONJOHTAJA.
Mitä kostotarta kutsut tänne linnahan niin riehumaan? sun sanas mielen synkistää. Mun sydämeeni suihku puna-hurmetta hurahti, hellään kohtahan koskettain, se eloni riutuvan sammuttaa — oi! tuho kiiruhtaa kulkuaan.
KASANDRA. (5. vastasäkeistö.)
Ah voi! oi katsokaa!
Oi aja sonni pois
pian lehmän luota![120] Kietoo
sen mustasarvi viekas vaipan poimuihin.
Jo löi hän! mies vajosi kylpyhyn!
Sä salasammion murhatyön
kuulit nyt.
KUORONJOHTAJA.
En kerskaa, että ennuskieltä arvaamaan oon närvä; vaan tuo turmiolle kuulostaa.
KUORO.
Ei inehmoille ennustus iloa suo,[121]
ei ilosanoja taide monimielinen.
Se surun ennustaa, hirmuhaamuineen
se sielun vain
säikyttää.
KASANDRA. (6. säkeistö.)
Ma onneton! voi mua!
kohtaloa surkeaa!
Sä[122] panit parkuhus
mun oman kurjuuten' —
Oi miks mun raukan toikaan näille maille tuo?[123]
Siks' että ynnä kuoltaisiinko? Niinpä niin!
KUORO.
Sun lumos ylhäisempi noin hourimaan.
Soi virs' soinnuton,
itsestäs säätämäs, niinkuin
satakiel' lintu harmaa ei kyllästy
"Itys" itkemään, kun suru seppelöi
sen iän yhtenään.[124]
KASANDRA. (6. vastasäkeistö.)
Ei heleä-äänisen
linnun hätä ollenkaan,
kun puvun sulkaisen
se jumalilta sai.
Oi päivät armaat sai se vaaroist' erillään.
Mua isku vartoo, kalpa kaksisulkainen.
KUORO.
Miks raju houreen vaiva sinut yllättää?
sen sääs taivas kai?
Kamala ään' virsissäs räikyy
sekä kamaloita kuvia vaan hahmoilee.
Oi, miks päätyi tietäjäties määrähän
tuhon-enteiseen?
KASANDRA. (7. säkeistö.)
Voi Paris, jonka häät suvulle tuhoa toi! Skamandron[125] laine, oi juomani kotoinen! Sa mua vaalit rannoillasi silloin,[126] niin ylenin onneton Vaan kohta saanen ennusvirttä laulella ma Kokyton ja Acherontin töyrillä.[127]
KUORO.
Mitä sanas tähtäs, selvä on liiankin;
sen taisi tajuta lapsikin.
Mun viils' syöntä niinkuin veriveitsellä
tuo jääkolkko sun kohtalos, jost' uikutit
mieleni murroksiin.
KASANDRA. (7. vastasäkeistö.)
Voi vaivat kaupungin peräti raiskatun! Voi uhriteuraat, kun muuria suojellen tapatti laitumiltaan isä summittain! Ne ei varjelleet kansaani kärsimästä kärsittäviään. Valanpa minäkin kohta vereni lämpimän.
KUORO.
Se sanas edellisten kanss' sopusoinnuss' on.
Sua huimaa jumala suuttunut,
jok' yl'voimallansa sua rynnäköi —
ja niin kuolemas kaihovirtt' uikutat.
Loppua arvaa en.
KASANDRA.
Nyt ennustuksen' siis ei enää katsova harson alta kuten häissä morsian; vaan kirkasna kuin aamutuuli lentäköön se päivän koita kohden, valoon vierittäin kurjuutta tyrskyaallottain viel' suurempaa kuin omani on. En ongelmoin sua eksytä.
Todistakaat, ett' ennen täällä tehtyjen rikosten pääsin jäljille mä täsmälleen! Ei linnast' enää koskaan väisty kuoro tuo, jonk' ääni riemun riistää, soinnutonna soi. Se ihmisverta juoden rohkaistuakseen[128] saleissa juhlii telmien — ja vaikeaa on raivotarten siskosarjaa häätää pois. Nyt veisaavat he virttään linnan juurella tuost' alkurikoksesta,[129] vuoroon kiroten vihoissaan myöskin veljesvuoteen raiskaajaa.[130] Harhaanko tähtäsin vai pilkkaan ammuinko? Hepakko lienkö kiertolainen valhesuu? Vakuuttakaa siis valall',[131] että linnan tään ikivanhat synnit kaikki tiedän tarkalleen!
KUORONJOHTAJA.
Mit' apua valan siteest' ois, jos lujaankin se solmittais? Mut ihme, että vieraan maan laps', kasvaneena tuolla puolen merta, voi kuin omin silmin nähnyt kaikki kertoa.
KASANDRA.
Apollon, ennusluoja sääs sen toimeksein.
KUORONJOHTAJA.
Lempeenkö syttyneenä, vaikka jumala?
KASANDRA.
En tähän asti juljennut sitä tunnustaa.
KUORONJOHTAJA.
Niin, onnen päivin' ollaan aina ylpeemmät.
KASANDRA.
Mua syleili hän, lemmen tulta hehkuen.
KUORONJOHTAJA.
Ja soitko tyydykettä myös tuon lemmellen?
KASANDRA.
Ma suostuin, mutta petin sitte Loksiaan.[132]
KUORONJOHTAJA.
Joko silloin ennustaitoa sa harjoitit?
KASANDRA.
Jo kansallein ma kaikki turmat ennustin.
KUORONJOHTAJA.
Ja kuink' ei Loksias sua tuosta rangaissut?
KASANDRA.
Tuon vilpin jälkeen ei mua kukaan uskonut.
KUORONJOHTAJA.
Luotettavasti ennustat meist' ainakin.[133]
KASANDRA.
Voi voi, voi hirveää! Taas huimistaa mua, ennushengen valloissa ma värjyn, hirmu-ilmehet mua pöyristää. Nuo pienokaiset näätkö tuossa istuvan ovessa, unihahmoin moisna häilyvän? Kaks poikalasta, omaistensa tappamaa, selvästi kourat täynnä omia lihojaan, sisusta, sydämmystä — kurja kantamus! — joist' isän syödä tuodaan eine kauhea.
Ja siksi sanon erään velton leijonan,[134] patjoilla piehtaroiden, surmakostoa herralle vasta palanneelle puuhaavan, mun herrallen' — kun säättiin mulle orjan-ies. Ja laivain päällysmies ja Troian voittaja ei arvaa, kuinka koira liukaskieli tuo, kun kättä nuolee, korviansa lerputtaa, salasurman hälle vehkeillään on suoriva. Tämmöistä julkee nainen — tappaa miehensä! Hän on — mihinkä hirmu-petoon vertaisin paraiten häntä? — kyy tai Skylla, luolastaan mi pistää päänsä laivureita nielläkseen, vimmattu hornan sikiö, äkää puhkuva ikuista omaisiinsa. Kuinka riemastui ikäänkuin voiton vietosta tuo kunnoton! Tulosta puolisons' on iloitsevinaan. Ellette usko — yhtäkaikk' on. Tuleepa min tulla täytyy. Pianpa itse itkien myönnätte tietäneeni totta liiankin.
KUORONJOHTAJA.
Thyesteen eineen lapsiensa lihoista kyll' ymmärsin ja kauhistuin. Mua hirvittää, näin kaunistelematta kuullen totuuden. Muut kuullessain mult' eksyi älyni suunniltaan.
KASANDRA.
Viel' surman suussa nähdä saat Agamemnonin.
KUORONJOHTAJA.
Vait' uhkarohkee! suusi siivoks suhdita!
KASANDRA.
Mut eipä siitä sanast' ole päästäjää.
KUORONJOHTAJA.
Ei, jos noin käypi. Mutta elköön käykö niin!
KASANDRA.
Sä toivot; toiset murhan pitää huolenaan.
KUORONJOHTAJA.
Mi miesi mointa konnantyötä aprikoi?
KASANDRA.
Pahoinpa silmäs eksyi ennusteistani!
KUORONJOHTAJA.
En älynnyt, ken käy sen juonen toimihin.
KASANDRA.
Ja selvää Hellaan kieltä sentään haastelen.
KUORONJOHTAJA.
Niin oraakelitkin; hämärät ovat kumminkin.
KASANDRA.
Haa! mikä liekki lensi taaskin päälleni![135] Apollon oi Sudensurmaaja![136] voi mua! voi mua! Kaksjalka naarasleijona tuo maattuaan suden[136] luona, uljaan leijonan poiss' ollessa, mun kurjan tappaa. Kostomaljahansa hän sekoittaa mausteheksi minunkin rankaisun. Hioen miekkaa puolisonsa surmaksi, hän murhall' uhkaa kostaa minunkin tuontini.
Miks' ilkuksein[137] siis näitä enää kantaisin,
kädessä sauvaa, kaulass' ennuskääreitä?
Sun särjen, sauva, ennen omaa kuoloain.
Pois hornaan, kääryt! Itse seuraan teitä pian.
Mun eestän' joku toinen onneen saattakaa!
Murtaa sauvan ja repii kääreet. Tietäjän puku valuu yltä maahan.
Kas näin! Apollon itse riisuu yltäni nää ennusverhat, nähtyään mun näissäkin koruissa pilkkaa nurjilt' ystäviltäni[138] selvästi muka "hourupäänä" kärsivän.[139] Sain sietää kurja nälkään nääntymäisilläin, ett' kerjuriks', maankiertäjäks' mua herjattiin. Ja ennusjumal', tietäjäks mun pantuaan, nyt tuonenkohtaloon mun saatti tämmöiseen. Teurastuspenkki, eikä isäin alttari, vereni kuuman punattava, vartoo mua. Tok' ei jää Luojan kostamatta kuoloni, sill' äidinsurman-taimi, taaton maksaja[140] viel' kerran meille kostajaksi ilmestyy. Pakolaisna kaukomailta kotiin tultuaan, rikosten päälle harjakiven[141] nostaa hän. Sill' jumaliss' on kallis vala vannottu, ett' isän kaatumus tuon kotia tuopa on.
Mit' auttaa siis mun kurjuuttani kuikuttaa? Kun kerran Troian kaupungin ma kärsivän näin, min se kärsi, ja sen valloittajankin noin onni vaihtui tuomiosta jumalain, niin sisään käyn kuin käynkin. Kuolla uskallan.[142]
Te portit, Tuonen portteina teit' tervehdin! Mun kohdatkoon, sen toivon, isku tappava, jott' ilman kuolon tuskaa, hurmeen virtanaan hetteistään vuotaessa, silmät sulkisin!
KUORONJOHTAJA.
Oi neito, tuiki onneton ja samalla niin viisas! puhuit pitkältä. Jos kohtalos todella tiedät, kuinka käyt niin tyynesti, kuin teuras talutettu, uhrilietes luo?
KASANDRA.
Mit' auttais vitkastus? Ei väitteen varaa oo?
KUORONJOHTAJA.
Mut arvataanhan viime hetki kalleimmaks.
KASANDRA.
On tullut aikani. Enpä hyötyis pa'osta.
KUORONJOHTAJA.
Vaan tiedä: uhka-urheutes sun hukkaan vie.
KASANDRA.
Mut kuolla kunniall' on kaunist' ainakin.
KUORONJOHTAJA.
Ei tämmöist' onnellisten kuulla lausuvan.
KASANDRA.
Oi isä parka! jaloja lapsi raukkojasi lähenee porttia, mutta ei hirviä mennä.
KUORONJOHTAJA.
Mik' arveluttaa? kammo sinua käännyttää?
KASANDRA.
Oi voi!
KUORONJOHTAJA.
Mitä voivotat? jokinko mieltäs hirvittää?
KASANDRA.
Nuo majat hönkää murhan hurmehuurretta.
KUORONJOHTAJA.
Oi eihän! Suitsutus vain höyryy liesiltä.
KASANDRA.
Nenääni nousee niinkuin kalman katkua.
KUORONJOHTAJA.
Et linnaa kiitä Syrian lemuvoiteista!
KASANDRA.
Oi vierahat! En syyttä vaikeroi, kuin lintu säikähtäin pensasta.[143] Tämä todistakaa mun haudallain, kun nainen naisen tähden kaatuu, tähteni, ja surmiksensa naineen miehen tähden mies! Tään palvelun ma pyydän teiltä kuollessain.
KUORONJOHTAJA.
Oi raukka! säätty kohtalos mua itkettää.
KASANDRA.
Viel' itsestäin ma mielin sanan virkahtaa. Niin totta kuin nyt viime kerran auringon säteitä katson, maksakoot mun kostajat samoilla mitoin surman surmaajilleni, vaikk' orjan kaasivatkin, halvan saaliin vaan! Ah ihmiskohtaloita! Onnen suosion voi varjo vaihtaa; onnenhukka pyyhkäisee kuin märkä sieni sielust' ilon kuvat pois. ja tääpä katkerimmin koskee sydämmeen. Vaan — linnaan lähden itkemään Agamemnonin ja omaa onneain. Oon kylliks' elänyt.
Menee sisään.
KUORONJOHTAJA.
Ei kyltynyt onnehen milloinkaan
viel' ihmislaps'; ei linnojenkaan
komeain[144] ovilt' onnea käsketä pois
eväten: älä käy sinä meillä!
Tosin taivas soi hänen[145] valloittaa
Priamon kotomaan;
jalon maineen saatua hän palajaa.
Vaan jos isien verisakkoja hän
saa suorittaa, soviteltava on
tapetuille murhia muiden,
kuka kerskannee tätä kuullessaan:
minä onnen hetkenä synnyin?
AGAMEMNON (sisällä).
Voi mua! ma iskun, kuoliniskun sain!
PUOLIKUORONJOHTAJA.
Vaiti! kuka kuoliniskun saanehensa huudahtaa?
AGAMEMNON (kuten ennen).
Voi voi mua taaskin! uuden iskun sain!
KUORONJOHTAJA.
Työ jo näyttää täytetyltä; siltä kuului kuninkaan huuto. Keskustellaan sentään mikä nyt ois tehtävää!
1:NEN KUORONJÄSEN.
Ma lausun teille tuumani: ett' avuksi huudamme tänne linnaan kansalaisia.
2:NEN KUORONJÄSEN.
Ei, rynnätkäämme oikopäin — niin arvelen — kädessä miekka sisään seikkaa tutkimaan!
3:S KUORONJÄSEN.
Ma yhdyn samaan tuumahan ja tointa vaan nyt ehdotan. Täpäriss' ei auta viipyä.
4:S KUORONJÄSEN.
Se selvä on, sill' alkavathan vehkeitään[146] nuo, niinkuin hirmuhallitusta hommaten.
5:S KUORONJÄSEN.
Me kuhnailemme. Mut ei torku noiden käs': maineettomiin ne vitkailuksen polkevat.
6:S KUORONJÄSEN.
En tiedä lausua, mi neuvo parhain ois.
Se neuvon antakoon, ken aikoo toimia!
7:S KUORONJÄSEN.
Niin arvelen mä myös; sill' enpä ymmärrä, mitenkä sanat kuolleen voivat virvottaa.
8:S KUORONJÄSEN.
Henkemme vuoksko väistyisimme kartanon häväisijöitä, herroiks' heidät tunnustain?
9:S KUORONJÄSEN.
Ei, sit' ei siedä! Parempaa on kuolokin.
Sen kohtalo tok' orjuutta on lievempi.
10:S KUORONJÄSEN.
Vaan parkaisunko perusteihin nojaten me arvaisimme sankarimme sortuneen?
11:S KUORONJÄSEN.
Pois kiivastus nyt, kunnes varmaa tiedetään!
Sill' ei luulo selvän tiedon vertainen.
KUORONJOHTAJA.
Sen tuuman varsin hyväksyn, ett' tarkalleen me tiedustamme, Atreyn pojan laitoa.
He aikovat astua linnaan, kun keskiportti aukenee ja sieltä vieriää esiin lava, sillä Agamemnonin ja Kasandran ruumiit. Vieressä seisoo Klytaimnestra.
KLYTAIMNESTRA.
Vaikk' ennen puhuin, kuinka vaati kulloinkin,[147] en ujoile nyt haastaa toiseen suuntahan. Mitenpä muuten, mieliessä vahinkoon vihollista, jok' ystävyyttä teeskelee, tuon saartais surman paulaan pääsemättömiin? Ei — vanhaan riitaan juurtuen tää taistelo tapahtui myöhän, kauan suunniteltuna.
Nyt seison tässä töilläni, miss' iskun löin. Niin toimitin — sit'en mä kiellä — että hän ei tainnut surmaa välttää eikä torjua.
Kuin kalan verkkoon, kiedoin hänet viittahan lävettömään, niin — pukuun tuiki tuhoisaan. Kahdesti iskaisen, kaks kertaa kiljaisten hän hervotonna lysmähtää; viel' kolmannen lyön iskun kaatuneesen lupauslahjaksi[148] Manalle, vainajoiden armahtajalle. Niin vaipui, hengähtäin hän viime huokuunsa: rajusti hurme hurskahtaa ja vihmanaan se tummaa vertä pärskähyttää päälleni, jok' elvyn siitä niinkuin kaste virvottaa[149] nuort' elonkortta tähkän olless' tupellaan.
Näin tapahtui se, Argoon ukot arvoisat. Iloitkaa nyt tai surkaa! — minä riemuitsen; ja jos ois kiitospalve sopiva kuolossa, täss' ois se oikein, liian oikein kohdallaan. Niin kirousta ja kurjuutta hän täyteen kaas' sen maljan, jonka itse vihdoin juoda sai.
KUORONJOHTAJA.
Me kummeksimme kieltäs herjan rohkeaa, kun kuolleen miehes luona kehtaat kerskata.
KLYTAIMNESTRA.
Mua kiusaatte kuin naista lyhytjärkistä. Mut sydän pelvotonna lausuu kumminkin, min tiedätte jo — kiittäkää tai moittikaa! se yhtä mulle —: mieheni Agamemnonin tää ruumis on, työ jonka käteni suoritti aseena oikeuden. Niin sen laita on.
KUORO. (säkeistö.)
Min söit myrkyn, kyy?
maan kasvamanko, syötävän?
Vai veden tuomanko? Raivosi hurjuudess'
et kiroustakaan kansasi peljännyt,
pois syöksit,[150] surmasit. Maas sun karkottaa,
ihmisten iki-inhon!
KLYTAIMNESTRA.
Maanpakohonko tuomitset mun, kärsimään ihmisten inhon, kansan kiroushuutoja; etk' ennen tuota miestä yhtään moittinut, vaikk' yhtä huoleti, kuin lampaan teurastaa mies, jonka laidun villakarjaa vilisee, hän oman lapsens' uhras, syntykipuni suloimman saalaan, pohjoistuulta tyyntääkseen! Maast' ajettavas eikös ollut ois se mies tekonsa häijyn sovitteeks? Mut kuullessas mun työni, tuima tuomar' olet. Neuvon vaan sua uhkaamaan, jos varustettu voitolla on kätes hallitsemaan mua samaten kuin mun on. Vaan jos toisin salli jumala, saat vanhaks tultuaskin mieltä oppia.
KUORO. (vastasäkeistö.)
On isot aikehes, ja povesi rajuna riemuitsee; kun tapot onnestui, hurjana herskut nyt, ja veripirska — hyi! — kiiltävi otsallas: siit' tiliä tekevä oot. Kaikkein hylkynä maksat kohluja kohluin.
KLYTAIMNESTRA.
No, kuuleppas nyt minunkin valani lausetta! Niin totta kuin mun lapseni kuolon kostikin Dike, ja mieheni uhrasin Erinnyille,[151] ei pelvon vilahdusta astu suojiini, niinkauan kuin Aigisthos hoitaa valkiaa mun liedelläin, mua hellien kuin hellii hän. Hän mulle aimo uskalluksen kilpi on.
Siin' on nyt kellellään tuo vaimons' solvaaja, Chryseen tytärten, troiatarten lemmitty, ja vieress' sotasaalis, enteenkatsoja,[152] yön unten selvittäjä, armas hellukka, mi virui hänen vierellänsä teljoilla laivassa, Nyt he perivät palkan ansaitun. Kas, siin' on mies, ja tuoss' sen lempilintunen, ikäänkuin joutsen kuolinkaihon säveltä laulettuansa, lepää. Oivan mausteen hän mun patjahekkumallein sillä valmisti.
VUOROLAULU.
1:NEN KUORORIVI. (1:nen säkeistö.)
Oi tule, tuoni, pian, runtelematta mua tautivuoteella kauan! Mun unta suo keskeytymättä nukkua aina, kun sortui meiltä maan hyvä paimen, tultuaan naisen vuoks kärsimään. Nainenhan hengenkin hältä on nyt ottanut.
KUORONJOHTAJA. (2. säkeistö.)
Helene, pahan mainehes syystä sä sait!
Mont' urhoa Troian luo hukutit,
mont' ihmishenkeä yksin.
Perinpohjin nyt [tuhotyös sinä teit?]
— — — — — — — — — —[153]
KOKO KUORO. (3. säkeistö.)
Ei veri unhotu, pärskymä päälles lähde. Linnallen olit silloin[154] sa urojen hukka, kiistanhenki.[155]
KLYTAIMNESTRA. (4. säkeistö.)
Älä kuoloa kohtalonas ikävöi, tätä[156] raskaksuin; Helenaan älä käännä myös vihojas, muka surmaajaan, joka yksin mont' uronhenkeä hukkasi kansaltas, surun tuottain vertoja vailla!
1:NEN KUORORIVI. (1. vastasäkeistö.)
Henki, jok' ahdistat linnaa ja Tantalon sukua, veljeä kahta, siis naisellen valmistit sa voiton katalan, syöntäni vihloavan.[157] Niin kuni kaarne raateljas vainajan pääll' ylvästäin seisoo hän, riekkuen: "riemu syystä raikukoon!"
KLYTAIMNESTRA. (4. säkeistö.)
Osavammin nyt sanans' ohjasi suus,
nimetessäsi tuon
iki ahman perheemme vaanijan,[158]
joka sen ytimiss' verennälkää ain'
elättää: siks' vertyvi vamma uus',
vaikk' ehjänä ei ole vanha.
2:NEN KUORORIVI. (5. säkeistö.)
Linnassa temmeltävän lausuit hirveän kostohengen. Ah voi! tarinaasi synkkää turmiosta mi koskaan ei kylly! — Zevs sen salli, hän ken kaikki johtaa, toimittaa. Mit' ilman Zeytä ihmisille sattuu? Mik' ei näist' ole taivaan töitä?
KUORONJOHTAJA. (6. säkeistö.)
Kuninkaani voi! kuninkaani voi!
Miten itkenen sua?
Mitä rintani rakkaus lausuis?
Lukin seittiin kietoutui elämäs,
kiro-murhasta henkesi heitit.
KOKO KUORO. (7. säkeistö.)
Voi murhavuode, kun levon kurjan soi Kavalasti surmas sun[159] vaimosi viiltämä kaksois-haava.
KLYTAIMNESTRA. (8. säkeistö.)
Tämän työn tekijäks' mua soimaat siis.
Älä näin puhuen
sano mua Agamemnonin vaimoks vaan!
Ei! vanhapa "kostaja" — kestitsijän
tylyn, Atreyn nostama — hirveä tuo,
kuningattaren haamussa ilmestyin,
sovitukseks tuon
ison uhrasi pienien eestä.
2:NEN KUORORIVI. (5. vastasäkeistö.)
Ken todistaa sua vois viattomaks' tähän murhatyöhön? Ken? Lie suvun kostonhenki suonut myös apuansa. Heimosten hurmetulvissa käy synkkä Ares[160] rynnäten; miss' astuneekin, toimeen surmatyön näin laps'syöntiä kostaaksensa.
KUORONJOHTAJA. (6. vastasäkeistö.)
Kuninkaani oi! kuninkaani oi!
Miten itkenen sua?
Mitä rintani rakkaus lausuis?
Lukin seittiin kietoutui elämäs,
kiro-murhasta henkesi heitit.
KOKO KUORO. (7. vastasäkeistö.)
Voi murhavuode, kun levon kurjan soi! Kavalasti surmas sun vaimosi viiltämä kaksois-haava.
KLYTAIMNESTRA. (8. vastasäkeistö.)
Ole vai! talohon veti turmion tuo
kavaluudellaan!
Jos taimeni mullen tuost' ylennyt,
sulo Ifigeneia, jot' ain' ikävöin,
isältään koki julmaa, julmaa myös
kokekoon isä! kalvan lyömänä nyt
sovittain tihotyön
Manalass' isotelkoon siitä!
3:S KUORORIVI. (9. säkeistö.)
No tartuinhan vaikeaankin pulmaan! Neuvoa, kunne kääntyis,[161] ei keksi äly, huonehan jo horjuu. Jo rankan ver'-satehen linnan kaatavan ma varon, kun lakkas vihmapirske.[162] Jo Dike sieraan uuteen hioo asettaan: häll' ollee mieless' uusi turma.
KUORONJOHTAJA. (2. vastasäkeistö.)
Oi maa, josp' oisit kätkenyt mun povehes, enk' ois hänen vuodettaan hopeaisess' ammeessa nähnyt! Kuka hautaan vie hänet, itkevi hänt'? joko julkenet sie, oman surmattuas uros, itkien viettää peijaisiaan, vale-lempeä sielulleen osottain sovittaa pedontyötäsi väärin?
KOKO KUORO. (3. vastasäkeistö.)
Ken jalon sankarin haudalla hälle lausuu[163] vilpittömällä mielin kiitokset itkua vuodatellen?
KLYTAIMNESTRA. (10. säkeistö.)
Siit' ei sovi lausua huoltasi sun:
mun lyömänä hän
sai surman, mie hänet hautaan myös,
ehk' ei kotolaiset itkekään,[164]
Kyll' Ifigeneiakin, kohdatessaan
tytär taattonsa siell'
suruvirran[165] vuolteilla, hellästi, niin
kuni kohtuus on,
hänet suudellen helmaansa sulkee.
3:S KUORORIVI. (9. vastasäkeistö.)
Tää solvaus solvaisun on palkkaa;[166] tuomio tuskallist on. Hän lyöjän löi, murha kosti murhan. Niin kauan kuin seisoo Zevs, hän säännön sääs: jos pahoin teet, pahoin käy sun. Niin on![167] Ken talost' ajais lapsen pois, ken kiskaltaa vois renkaan heimovitjast' irti?
KLYTAIMNESTRA. (10. vastasäkeistö.)
Kas, siin' älysit tosi lauselman![168]
Ja siksipä mie
Pleistheniidein[169] kostonhengelle teen
valan, ett' osahain olen tyytyvä, jos
kovahankin, kun tyly täst'edes vaan
talon jättävi, lähtien heimoa muut'
välinäisillä murhilla murtelemaan.
Enpä riistojakaan
kysy suuria, kunpahan linnasta vaan
iäks' karkoittaa
sukumurhan vimman ma voisin.
Aigisthos tulee, yllään kuninkaanpuku, aseellisia seuranaan.
AIGISTHOS.
Oi kostopäivän kirkkaus sa riemuisa! Nyt tiedän, että taivahasta katsellen maan päälle jumal' ihmisharhat rankaisee, kun kostotarten kutomissa verkoissa ma riemumielin nään tuon miehen makaavan, isänsä käden ilkijuonet korvaten.[170]
Maan kuningas tääll, Atrevs, tämän isä näät — nyt tarkoin kaikki kertoaksein — karkoitti kotoa, kansan keskelt' isäni, veljensä Thyesteen, kun he valtikasta kiistivät. Palattuansa parka turvaa pyytäen, Thyestes turvan saikin eikä tarvinnut kotonsa multaa hurmehellaan veristää. Mutt' teeskennellen riemupäivän vietäntää tuon herja isä Atrevs, elki mielessään, asetti kohteljaasti isäni äärehen tään omain lasten lihaa — herkku-ruoaksi, kun varpahat ja kätten kärjet silponut ja kätkenyt ol' yksin istujalta pois.[171] Tää pahaa arvaamatta ryhtyi paistihin ja söi — sukunsa vaurioksi, niinkuin näät. Havaittuansa sitte työnsä hirmuisen, hän kiljas, syöksyi seljin, oksens murhakset, ja vannoin hirmusurmaa Pleistheniideille kiroopi vieraspöydän pyhän poljentaa: "Pelopsin koko heimo samoin sortukoon!"
Kas, näistä syistä kaatuneena näet nyt tuon. Ja täysin syin ma murhatuumaa sommitin; sill' isä raukan kanssa karkoitettiin myös ma kolmas laps' kapaloihin vielä kääritty. Vaan kun ma miestyin, Dike toi mun tänne taas. Jo ulkomailla tuota miestä tavoitin ja juonta hälle sommitin jos montakin. Nyt kuolokin vois näyttää mulle hauskalta, tuon Diken paulaan tarttuneena nähtyäin.
KUORONJOHTAJA.
Aigisthos, ei saa onnetonta pilkata! Sä kerskaat varsin tappaneesi miehen tään, tuon itkettävän murhan yksin harkinnees. Mä sanon vaan: sun päähäs tilin päivänä iskeepi kansan kirous ja kivitys.
AIGISTHOS.
Noin lörpötätkö, alihankaa soudellen, vaikk' istuu laivaa ohjaamassa perimies? Viel' ukkonakin nähdä saat, kuink' ikävää on vanhempana soukkaa suuta oppia. Mut oivat ihmeentekijät on vankeus ja nälän vaiva vanhoihinkin oppiaan teroittamaan. Kuink' et sa tervein silmin nää? Älä potki vastoin tutkaint', ettei pistä tuo!
KUORONJOHTAJA.
Sä ämmä, muiden olless' sotaretkellä kotona viruit, aviovuoteen raiskasit! Tään murhan mietit sotajoukon herralle!
AIGISTHOS.
Viel' itku itää sulle noista nuhteistas. Sun kieles aivan toisin soi kun Orfevsin: hän laulun viehäkkeellä kaikki kiinnitti; sä joudut itse kiinni, jos viel' ärsytät mua haukunnallas. Kylläs vielä pehmiät!
KUORONJOHTAJA.
Vai sinustako paisuis Argoon valtias, joka vainajalle harkittuas murhatyön, sit' omin käsin toimittaa et rohjennut!
AIGISTHOS.
Olihan selvään naisen tointa vietellä tuo paulaan. Vanhaks vihaajaks mua epäiltiin. — Mut tästä puolin koetan kansaa hallita tuon tavaroilla. Kireälle valjastan ma niskurit, etteivät aisan vieressä ne kirmaa liikaa syötyään. Kai nälkä pian ja kolkko pimeys niiltä niskan nöyristää.
KUORONJOHTAJA.
Mut miks et itse, kurja raukka, riistänyt sa sankarilta henkeä, vaan puoliso maan jumalain ja kansan kauhuks surmas sen? Vaan kyll' Orestes elää vielä jossakin, ja onnen turviss' tultuansa kotihin hän voitollisna tappaa teidät kummankin.
Kasandran ja Agamemnonin ruumiit poistetaan näkymältä.
— — — — — — — — — —
KUORO.
Kohta nähtänee, kuink' aiot uhkaukses täytellä.
AIGISTHOS.
Ylös oivat aseveikot! täss' ei toimi kaukana.
KUORONJOHTAJA.
Hei, siis kalpa kourahan ja valmis olkoon joka mies!
AIGISTHOS.
Enpä miekään, miekka käissä, totta kammo kuolemaa.
KUORONJOHTAJA.
Kuole vain! Sen sanoit oikein. Koetellaanpas onnea!
KLYTAIMNESTRA (astuu esiin).
Ellös suinkaan, armas urho, enää pahaa kylväkö! Onhan ennestäänkin laiho korjattava kurjakin. Kärsimyst' on kyllin saatu; elköön verta vuotako! ja te äijät, kotikorsuun menkää kukin, ennenkun pahaa tehden pahan näätte. Meidän täytyi tehdä näin. Jos ois taudin lievikettä, kyll' ois siihen turvattu, vainoojan kun koura meit' on surkeasti runnellut. Tää on naisen mielipide, jos se kuulla kelvannee.
AIGISTHOS.
Vaan kun suotta soimausta noin ne syytää silmillein, onnen päätöst' odotellen eksyvät noin maltistaan, herjaten mua valtiastaan — sit' en jaksa kärsiä.
KUORONJOHTAJA.
Argoolaisten ei tapa mairitella konnaa, ei!
AIGISTHOS.
Annas äijän mennä tulla — vielä niskas notkistan.
KUORONJOHTAJA.
Et, jos onnetar Oresteen ohjaa tänne saapumaan.
AIGISTHOS.
Tiedänhän maankarkulaisten toiveistansa elävän.
KUORONJOHTAJA.
Paisu, turvo, maahan survo oikeutta, saadessas!
AIGISTHOS.
Tiedä, herjaukses saat sä vielä kerran sovittaa.
KUORONJOHTAJA.
Keikaile nyt uljastellen, kukko kanas kyljessä!
KLYTAIMNESTRA.
Mitäs tyhmäin haukunnoista! Linnan haltioina me kahden kaikki järjestämme oikealle tolalle.
Kaikki poistuvat näkymältä.
Viiteselitykset:
[1] Näitä y.m. sadun piirteitä Aischylos ei näy lukuun ottaneen.
[2] Näitä y.m. sadun piirteitä Aischylos ei näy lukuun ottaneen.
[3] Agamemnon oli luvannut vuorten huipuille viritetyillä valkeilla lennättää kotia sanoman voitostaan.
[4] Oikeastaan kuvapuhe: "härkä multa sulkee suun".
[5] Näitä jumalia palveltiin korkeitten vuorien huipuilla.
[6] Aleksandros s.o. Paris.
[7] Pariin ja Helenan häissä ei polttouhrit ottaneet hyvin syttyäkseen, joka ilmaisi jumalien mielipahaa.
[8] Näin Troiakin aarteineen sai äkki-hukan, kun iloitsi luullen Achailaisten jo lähteneen.
[9] Oikeastaan: "Laula ailinos j.n.e." Linos laulajan tai nuorukaisen surullisen kuolon johdosta syntyi ailinos niminen laulu, joka tässä merkinnee vaan yleensä suruvirttä. Tietäjä = Kalchas.
[10] kuolaimet = Achailaisten sotajoukko.
[11] Viittaus siihen, että Artemis on vihainen Atreideille, joitahan nuo kotkat osottavatkin.
[12] Paian on Apollon lääkejumalana.
[13] Kalchas, kreikkalaisten ennuspappi.
[14] Mailmassa vallitsee korkea siveyden laki, jota Zevs edustaa. Hän rankaiseekin parantaakseen meitä, armosta. Se ajatus lohduttaa kuoroa.
[15] Uranos.
[16] Kronos.
[17] Silloin: Argoosta lähdettaissä.
[18] Euboian salmessa. .
[19] Strymonista; Thrakiasta. Se oli pohjoismyrsky.
[20] herra: Agamemnon.
[21] Kunnianhimon tieltä alkavat isäntunteet väistyä.
[22] Ensimmäistä surkeaa harha-askelta seuraa yltymys rohkeuteen, hurjuus, paatumus — hukka.
[23] "sahraminkellervä" viitta.
[24] kaunis ja puhumaton kuin kuva.
[25] kaino, ei mikään lepakko laulajanainen.
[26] Dike, oikeuden jumalatar.
[27] Klytaimnestra oli kutsunut vanhukset kokoon, ilmoittaakseen heille hauskan tiedon.
[28] joka siivetönnäkin lentää nopeasti. Ivalla sanottu
[29] Hefaistos: tulen jumala, Panu. Agamemnon oli luvannut tulimerkeillä ilmoittaa Troian valloituksen kotia (kts. v. 8). Tuliviestin lentoa vuorenhuipulta huipulle kerrotaan tässä nyt. Ida: vuori Troian likellä.
[30] Athos vuori Chalkidiken niemellä.
[31] Makistos: pohjois-Euboiassa.
[32] Messapion: itäisessä Boiotiassa.
[33] Kithairon: etelä-Boiotiassa.
[34] Gorgopis: Megariin kaakkoisosassa.
[35] Aigiplankton: liki Isthmoa.
[36] Asiaa verrataan jumalain juhlissa tapahtuvaan soihtujuoksuun, jolloin juostiin kilpaa palavat soihdut kilvissään ja se voitti, ken ensin pääsi perille, soihtunsa sammumatta.
[37] Kirpelähkö vastaus kysymykseen edellä säkeessä "Mut onko tuosta todistus sull' erheetön?"
[38] Kilparata eli "diaulos", kaksoisrata: oli juostava rata edestakasin. Retki Troiaan oli radan ensi puoli, paluu sieltä sen jälkipuoli.
[39] Klytaimnestra erottaa keskenään vainajain kostohenkien tuottamat rankaisut ja "muun turmion", s.o. merimyrskyt ja muut vastukset paluuretkellä.
[40] Kuoro luulee tässä toivotettavan sotajoukolle onnellista kotiintuloa, vaan Klytaimnestra ajattelee aivan toista. Salajuonen onnistuminen olisi hänen "nautintonsa."
[41] Hän: Paris.
[42] Kuoro uskoo, Solonin mukaan, että rikkaudesta syntyy kyllästys, ylpeys ja röyhkeys, joka loukkaa jumalia ja vie väkivallan tekoihin, mistä koituu kosto ja kurjuus vielä röyhkeilijän jälkeläisillekin.
[43] Tää: Helena. — Tietäjät: Helenos ja Kasandra.
[44] ruhtinas: Menelaos kaiketi. (Kohta näyttää olevan lukuparsiltaan pilalla).
[45] Hellaan hätä ja sen ruhtinaita uhkaava turmio.
[46] Ares, sodanjumala, harjoittaa ruumiskauppaa, saaden eläviä ruumiita ja antaen ne tuhkana takasin uurnoissa, joita hänellä on lajiteltu varasto. Niissä ei ole kultahiekkaa. Vaakamaljoissaan punnitsee hän elämää ja kuolemaa.
[47] ruhtinaan; vrt. [44].
[48] Viittaus Klytaimnestraan. —
[49] Python valtias: Apollon, joka suojeli troialaisia ja ampui Achillevsinkin. Ruton nuolilla hän myös kaasi kreikkalaisia Troian luona.
[50]. Hermes on jumalien airut.
[51] Vanhat sukusankarit, heerokset (Danaos, Pelops, Persevs, Adrastos y.m.) seurasivat vielä vainajinakin — niin uskottiin — hartaalla myötätunnolla ja avulla jälkeläistensä toimia.
[52] pyhät istuimet: kuningasten kunniasijat kansankeräjissä. = Aamuaurinko heijasti juuri jumalankuvain (Apollon Agyievs'in y.m.) kasvoilta.
[53] "Maksakaa valosta valoa!" — Isännän, valtiaan poissa ollessa on ikäänkuin yö pimentäisi kotoa ja kansaa.
[54] s.o. Zevn salamalla.
[55] Metafora: tulomme voittaa menot; murhe ei vastaa puntarilla ilon painoa.
[56] Airut mainitessaan templeihin annettavia lahjoja ("anathemata") ajattelee niille sopivaa omituskirjoitusta.
[57] Katselija saattoi tässä ajatella Manalan porttia.
[58] Pian hän oli näyttävä osaavansa tavallaan senkin keinon — verellä värjätä vaskikalpaa!
[59] Kuoro ivailee, tajuten miten paljo tosiperää tuossa puheessa on.
[60] Sodan kaksoisvitsaus (sota ja rutto?) lyö valtiota ja yksityistä.
[61] Nim. ukonsalama ja merenmyrsky — s.o. pohjoistuuli.
[62] Laivat ovat sarvikarja, jota paha paimen, rajutuuli kaitsee.
[63] varasti: veden ja valkean vallasta.
[64] Onni: onnen hengetär.
[65] Ahdin: oikeastaan Meri-Hadeksen.
[66] Airut vääntelee ja kääntelee sanojansa, uskotellakseen toivovansa että Menelaos vielä palajaa ja peitelläkseen pelkoansa.
[67] Näillä sanoilla on koetettu sepittää jotakin vastaavaa alkuteoksen, suomentajalle miltei mahdottomalle sanapilalle Helenan nimellä: Helenaus, Helandros, Helepiolis = "laivain-, miesten kaupungin hävittäjä." Suomentaja ei uskaltanut sanoa: "heimonsa helvetti." Nomen est omen.
[68] Kedos = huoli; häät. Sanapila.
[69] Paris ja Helena vastaanotettiin Troiassa ilolaululla, joka sitten muuttui suruvirreksi.
[70] Vanhan on vaikea oppia!
[71] Priamoa ja Hekabea miellytti kaunis miniänsä.
[72] turmion: oik. "Aten". Hirviön tappamat ovat uhria Atelle.
[73] s.o. Helena.
[74] Silmien lempinuolet sattuivat miesten sydämmiin.
[75] Ken mielisi kuolla lapsetonna? Rikkauden lapsi on hekuma, ylpeys, lankeemus.
[76] Kuoro (= runoilija) ei hyväksy vanhaa luuloa, että jumalat ovat katehet lahjoistaan. Pahuus vaan siittää turmion, hurskaus onnen — ajattelee hän.
[77] ilkityö: "hybris", röyhkeyden rikos.
[78] vainotar: "Ate", hybriin sikiö. Sen kokivat trojalaiset, eivät voineet välttää koston tuhoa.
[79] Dike: hybriin vastakohta.
[80] Helenan vuoksi: niin huonosta syystä.
[81] Ilion kohtalo ratkaistiin muka jumalien käräjissä.
[82] hiisi, vainovarsa: vihjaus kuuluisaan puuhevoseen.
[83] urhojoukko, leijona: originaalissa sanapila: kansa (leos) muuttui äkkiä jalopeuraksi (leon). — Seulaistähden lasku = yöllä.
[84] Vastaus säkeesen edellä "kuka tointaan tarkoin täyttänyt on."
[85] = tyhjä peilikuva. Arvaamattansa Ag. kuvaa oman puolisonsa luonnetta.
[86] Tekijä ilmaisee Athenan kansalaisen tasavaltaisia mielipiteitä.
[87] Klytaimnestran puhetta voi tässäkin ymmärtää kahtalaisesti: voi ajatella hänen tarkoittavan joko Aigisthoa (kuten kuoro sen käsitti), tai Agamemnonia (kuten hän itse tahtoi ymmärrettävän).
[88] Eräs 3-ruumiinen satuhirviö. Agamemnon olisi tarvinnut monta kertaa kolme ruumista, kun hoettiin niin usein kuolleeksi.
[89] Infernum letum. Klytaimnestra ilmaisee salaisimmat aatoksensa.
[90] Kansa ei siedä ylimysten valtaa. Aischylon demokratiaa.
[91] Silmät oli rietas elämä himmentänyt.
[92] Hän ajattelee sydämessään Manan toivotonta "linnaa". Vänkelät ja haeksitut sanat, samoin kuin edelliset ylenmääräiset ylistelyt aavistuttavat takatarkoitusta.
[93] Agamemnon kaipaa puolisonsa korupuheissa, joita hän leikillisesti moittii, enemmän vilpitöntä tunnetta.
[94] "Jumalat ovat kateet!"
[95] Ei asetappelu eikä sanakiista.
[96] turmelemaan: ei mattojen takia, mutta herättämällä kateellisten jumalain mielipahaa.
[97] Talo on tyhjenemättömän rikas kuin meri — kerskaa hän.
[98] tään: kahdamielisesti sanottuna voi myös merkitä häntä itseään.
[99] Kuorolaulu muuttuu ihan kuin itsestään ennusvirreksi.
[100] Auliin rannasta lähdettäissä.
[101] Ettei heitä liika paljon eikä liian vähän.
[102] Huonetta kuvataan metaforisesti laivaksi.
[103] Ifigeneian uhraus on kuoron pelon aiheena. Se on parantumaton vamma, seurauksiltaan tuhokas.
[104] Asklepios herätti kuolleita, kunnes Zevs iski hänet nuolellaan. Luonnon ikijärjestys pysyy.
[105] Kuoro ei rohkene lausua pahoja aavistuksiaan.
[106] juhlahan: oik. kätten pesijäisiin, joka kävi juhla-atrian edellä.
[107] saaliinsuojan: Zevsin. Neito oli itse uhriksi aiottu.
[108] = Herakles.
[109] arkhaióploutoi ja neóploutoi.
[110] "Minä tunnen emäntäsi: ei hän ole niin lempeä kuin miltä näyttää."
[111] Helleenien korvissa muukalaiskielet kuuluivat pääskyn (tai papukaijan) pakinalta.
[112] otus: siis huimapäinen, äksy.
[113] Apollon on valon ja ilon jumala.
[114] Sanapilaa katkerassa mielessä. Oikeastaan: "Apollon, joka turmelit mun" (apollon hemos).
[115] Orestes.
[116] Tää: Agamemnonin murha; toiset: Thyesteen kamala atria.
[117] Hän on näkevinään, kuinka Klytaimnestra hommaa miestään kylvettäin.
[118] tuonelan verkko ss.: Klytaimnestran salajuonten kudos miehensä turmioksi.
[119] parvi: Erinnyt, kostonhenget.
[120] = mies ja vaimo orakelin kielessä.
[121] Orakeleista mieli vaan hämmentyy; vasta asian oma päätös antaa selvän tiedon.
[122] sinä: kuoro.
[123] tuo: Agamemnon.
[124] Satakieli oli tarun mukaan alkuaan nainen, Filomela, joka muutettiin linnuksi, kun hänen poikansa, Itys, kuoli surullisen kuoleman; vielä lintunakin hän valittelee poikaansa, huutaen "Itys, Itys!"
[125] Er. virta Troian luona.
[126] silloin: ennen Pariin ilkityötä.
[127] Manalan virtoja.
[128] Sille ei kelpaa juhlajuomaksi rypäleen mehu.
[129] Atrevsin rikos.
[130] Thyesteen rikos (kts. johd.).
[131] Attikan oikeustojen edessä vannoi todistaja, ollakseen pätöinen, erään "ennakkovalan".
[132] Loksias = Apollon.
[133] Kasandra on nyt saanut tahtonsa: kuoro uskoo häntä.
[134] leijonan: Aigisthos.
[135] Uusi ennuspuuska kipuineen.
[136] Sudensurmaaja: Apollo "Lykaios"; Lykos, susi. Sanapilaan kts. seur. susi: Aigisthos.
[137] ilkuksein: kun niistä ei ole minulle apua.
[138] Troialaisilta, jotka eivät uskoneet häntä, vaan pilkkasivat hulluksi.
[139] eli: mun ilmeisesti syyttömänä kärsivän.
[140] Orestes.
[141] harjakiven: ikäänkuin rikosten rakennukseen.
[142] "niin minäkin sulkeudun samaan tuomioon".
[143] pensasta: siellä piilevää vihollista, tämä: että kuolin pelkäämättä.
[144] komeain: "sormin osotettavien".
[145] hänen: kuninkaamme.
[146] Kuoro arvaa Kasandran puheista, että se on Klytaimnestran ja Aigisthon tointa yksissä juonin. Aischylon vapaavaltainen mieli ilmenee tässäkin.
[147] Klytaimnestra puhuu aluksi jotenkin tyynesti, mutta yltyy vähitellen hurjan intoisaksi.
[148] Agamemnon voi nyt enää odottaa armoa vaan manalaisilta! Ivaa.
[149] Murhaaja sovittaa itseensä kauniin vertauksen pirullisen kauheasti.
[150] syöksit: Oresteen, surmasit: Agamemnonin.
[151] Dike Oikeuden jumalatar; Erinnyt kostottaret.
[152] Katkeralla vihalla kasailee Klytaimnestra nimityksiä Kasandralle ajatellen: virukoot vielä kuolemassakin vieretyksin!
[153] Alkuteoksessa aukko, jonka alkuperäistä sisältöä helpompi arvata kuin varmaan tietää.
[154] silloin: jo Atridein luo tultuaan oli Helena salasyynä ja aiheena Agamemnonin tulevaan perikatoon.
[155] kiistanhenki: "Eris".
[156] tätä: omaa tuhotyötänsä hän tarkoittaa.
[157] hänen henkensä mukaisen, s. o. katalan, kuten kaarneen on voitto ja voittokulu.
[158] Klytaimnestra kaunistellen tekoaan, lykkää sitä "deemonin" syyksi, jonka käsitettä hän väärentelee toiseksi kuin mitä kuoro tarkoitti, vrt. seur. 8. säkeistön "sano mua…"
[159] Kuoron korkeampi käsitys "deemonista"; sillä ei saa puolustaa konnantöitä.
[160] Ares: sodanjumala.
[161] Klytaimnestran sofistiikka panee kuoron ymmälle: Klytaimnestra on (näennäisesti) oikeassa, kun kosti pahan pahalla, harjoitti selvää oikeutta. Se vain tuntui niin oudolta, että rankaisu tuli sieltäpäin, oman vaimon kädestä.
[162] pisaroiminen ennustaa suurempaa sademyrskyä. Myrskypilven takaa välkkyy jo Oresteen miekka.
[163] epitofios lógos oli runoilijan ajan tapaa.
[164] Heidän osaa ottamattakin. Ajatus lienee täydennettävä: Eikä Argoon kansalaiset tule olemaan saapuvilla.
[165] s.o. Tuonelan virralla.
[166] Kuoro myöntää että "jalo sankari" on hänkin tehnyt "solvaisun", moitittavan työn. —
[167] Rikoksen sikiö on kosto. Klytaimnestra ajattelee tuoksi sikiöksi tytärtänsä; katselija saattaa luulla sillä tarkoitettavan Oresteen tulevaa kostoa. Hämäryys on tahallinen.
[168] "tosi lauselman": oik. orakelilauseen. Aavistamattansa hän sillä sanalla vahvisti todeksi, että Orestes oli tuleva.
[169] Pleistheneen suku = Atreyn suku.
[170] Aigisthos jättää mainitsematta, ettei Thyesteskään ollut suinkaan viaton, hän kun oli vietellyt veljensä vaimon.
[171] Näyttääkseen jälestäpäin vieraalleen, mitä tää oli syönyt.