HENKILÖT:
Agamemnon, Argoon kuningas.
Klytaimnestra, hänen puolisonsa.
Aigisthos.
Kasandra, Priamon tytär.
Vartia.
Airut.
Kuoro, jona on kakstoista Argoon vanhusta.
Näyttämönä on kuninkaanlinnan edusta Argoossa. Perällä näkyy linna sisäänkäytävineen. Edempää sivuilta päin näkyy hiukan kaupunkia ja taempaa merta. Koristeina jumalainkuvia.
Tapaus vähän aikaa Troian valloituksen jälkeen.
Yöllä. Linnan katolla istuu vartia etäälle tähystellen.
VARTIA.
Jumalilta pyydän pääsöä näistä vaivoistain, vuoskautten vartiatyöstä, jossa, kyyrylläin kuin koira ylhäll' Atreyn-linnan katolla, oon öiset tähtiparvet tarkoin oppinut ja yläilmain uljaat loistovaltiaat, jotk' ihmisille lämpimän ja talven tuo [nuo tähdet milloin laskevat tai nousevat]. Ja yhä varron vaan sen soihdun tähteä, sen liekin välkesanomaa, jok' ilmoittaa jo Troian sortuneeksi.[3] Niinhän sääntelee tääll' urhomaisna nainen, mieli toiveissaan. Vaan maatessain yökasteisella, kolkolla vuoteella, jossa unelmat ei poloista käy katsomass' — ah! unen eestä ilmestyy vain pelko, ettei silmäluomet ummistuis — kun mielin siinä laulella tai hyräillä ja laulamalla loihdin torkan tuonnemmas, tään linnan surkeutta täytyy surtani, jot' ei, kuin ennen, kelpo neuvoin hallita. Oi! jospa onni sois jo pääsön vaivoistain ja riemuviestin lieska yöstä leimahtais!
Äkkää valkean välkettä ilmanääreltä.
Ha hei! ohoi!
Oi terve soihtu yön! Sä päivän kirkkahan
valoa ennustat, tään voiton vietäntää
Argoossa juhlakarkeloilla, lauluilla.
Agamemnonin nyt puolisolle kertomaan
käyn: vuoteeltaan hän nousten kohta nostakoon
hovissa heljän riemuäänen raikumaan
tään välkkeen vastineeksi, koska Ilion
on voitettu — niin roihun liekki ilmoittaa —
ja tanssiin alkavaan ma riennän kohtipäin;
sill' isäntäini onnennopan pelissä
ma tulta tähtäämällä parhaan heiton sain.
Vaan suotakoon mun kotiin tulleen ruhtinaan
kallista kättä painaltaa — niin tyydynkin.
En muuta virka: salpa suuni sulkekoon!
Mut itsepä tää kartano, jos kielen sais,
paraiten kertois kaikki. Tietäville vain
ma haastan, tietämättömille vaikenen.[4]
Astuu alas linnaan.
Aamuhämyssä astuu esiin kuoro, ja lausumaan käypi
KUORONJOHTAJA.
Jopa kymmenes vuos' siit' on, Priamon
kova kostaja kun
Zeylt' arvon ja valtikan saatuahan,
Menelaos ruhtinas ynn' Agamemnon,
tuo Atreidein pari muhkea läks
näilt' ääriltä viemähän Argiivein
tuhatlaivaista
varustust' apuretkelle vainon.
Sotahuutoa nostivat innoissaan
kahen tunturihaukan lailla ne, kun
murehissaan ryöstöstä poikasien
pesän kohtaa kiertävät korkealla,
siip'-airoin ilmoja soudellen,
surut turhaan nähtyä, vaaliessaan
pesän suojassa pienosiansa.
Mut Apollon, kuullen ylhäältä
tai Zevs tai Pan rajanaapurien[5]
valitusta ja parkua, toimittaa
pahan tehneillen
toki koston iskuja vihdoin.
Näin vieraanholhoja valtava Zevs vei naisen vuoks monisulhoisen Aleksandroa[6] vastahan Atreidit: moni tappelu turmiokas viriää niin Danaolaisillen kuin myös Troalaisillen, sotatelmeessä tomuhun moni polvi jo hervahtuu, moni keihäs murtuvi. Kuinka käykin, toteuntuu kohtalon tahto. Viin'-uhrist' ei, palouhrist' ei lepy, itkust' ei sula heltymätöin tuletonten uhrien kaiho.[7]
Me halveksittuina vartemme
iäkkään vuoks, retkeltä tuolloin pois
jätettiin; nyt lapsen tarmoa vaan
talutamme, turvana sauva.
Mehu nuoruuden, joka ennen niin
poven hyrskyämään pani, hyytynyt on
iän talveen; pois sotakunto.
Ikäloppu, jolt' elon vehmaisuus
lakastuu, ei lasta se vahvemp' oo:
jalan kolmen horjuen, ilmestyy
unihaamuna keskellä päivää.
Linnasta päin lähenee juhlakulkue, naispalvelijoita uhrimaljoineen.
Kuningatar käy jonon päässä.
Mutta, Tyndaritar
Klytaimnestra, mi puuhana, ruhtinatar?
Mitä uutta sa kuullut liet? Sanomaa
mitä uskoen, näin
ylt' ympäri lyyliä laadit?
Jumalitten, maatamme varjelevain,
yläilmaisten, manalaisten myös,
ovien, väkikenttien suojelijain
pyhät liedet lahjoja leimuu.
Tuolta ja täält' yläilmoillen
tuli lieskahtaa,
sulavan pyhän öljyn virvokkeill'
eläteltynä ilman vilppiä, niin
kuninkaan parahin lemuhöystein.
Mitä mullen uskoa voit sekä saat,
sitä kerro siis;
epätietoni tauti sä lievennä,
joka milloin mieltäni ahdistaa,
vaan milloin uhreistas viriää
ihanaa valotoivoa, väistyy taas,
tuo murhe syöntäni syövä!
KUORONJOHTAJA.
Virteni kertoa saa sotaurhoin
retkeä, jolle
Zevs hyvät entehet soi.
Ikä tarmosa vielä
voimia siittää,
Luojiin luottaen laulan:
Kuink' Argonmaan kaks sopusaa yliherroa, kanssaan
nuoriso Hellaan,
kourassaan ase kostava ryntäsi
Troiahan, oppaanaan raju kotka,
lintuin ruhtinas, ilmeten laivain
pääruhtinahillen, musta ja toinen
lumivalkoinen tuoll' liki linnoa
peitsien puolla,
törmällään näkysällä,
niellessään jänö raukan
kohtuisan sikiöineen,
kun siltä juoksu kesken jäi.[8]
Soi suruvirsi, vaan hyvä voiton vieköön![9]
KOKO KUORO.
Soi suruvirsi, vaan hyvä voiton vieköön!
KUORONJOHTAJA. (Vastasäkeistö.)
Vaan jalo tietäjä, kun näki uljahat
Atreyn poiat,
nuo eri-luontehet, koht'
älys oppahat ahnaat
vainomaretken.
Näin siis selvitti enteen:
"Kyll' aikanaan sortavi tää sota Priamon vallan,
linnasta arteet,
porvarien kasatut tavaratkin
kohtalo ryöstävä on väkivalloin,
kun ei vaan viha taivahan särje
kuolaimia Troiallen taotuita.[10]
Pahoillaan on Artemis-imp'[11]
isän liiteleville
hurtillen, repineille
karkaavan polosen
sikiöineen syntyä vailla.
Hän inhoo kotkain atriaa." —
Soi suruvirsi, vaan hyvä voiton vieköön!
KOKO KUORO.
Soi suruvirsi, vaan hyvä voiton vieköön!
KUORONJOHTAJA. (Päätinlaulu.)
"Jos jalopeurain julmien
sa, kaunotar, pentuja holhoiletkin,
vaalit muun salomaankin karjaa
hentoa, rintoja syövää, myönnä
sentään enteillen sulo päätös!
Lintujen, joita sa moitit,
suo onnea tietää!
Paianiakin[12] viel' anon armollista:
älköhön siskonsa Hellaan laivoja vaan pidätelkö
rajutuulten estein,
vaatien uhria, säädytönt', uutta jot' ei sovi syödä,
kiistaa tuottelevaa avioillen, heimolle! — linnaan
jäi asumaan salavaino;
ei lepy, julmana vaan
yltyy tuo, lapsia kostain." —
Näitä ja paljon onneakin tielintujen noiden
Kalchas[13] perheellen kuningasten tietävän lausui.
Sointuen siihen,
soi suruvirsi, vaan hyvä voiton vieköön!
KOKO KUORO.
Soi suruvirsi, vaan hyvä voiton vieköön!
KUOROLAULU. (1. säkeistö.)
Zevs,[14] ken liekin hän — jos nimi tää
hälle vain on mieleinen —
sillä häntä mainitsen.
Kun ma kaikkia harkitsen,
Yksin Zevs, ei kukaan muu
päätelköön, joko huoleni saan ihan heittää
suotta mieltä painavan.
Jumalaa, jok' ennen halliten[15] (1. vastasäkeistö.)
korskui uhkamieliään,
ei nyt enää mainita.
Hän, jok' ohjat sitte sai,[16]
löysi voittajansa myös.
Ken Zeyn voittoa vaan sydän nöyränä kiittää,
keksi tiedon korkeimman.
Zevs meit' ohjaa oppimaan, (2. säkeistö.) vahvistaa sen totuuden: vauriosta viisastuu. Tuskan karvas neste yölläkin tihkuu tuon syyllisen sieluhun; mieli malttaa täytyy vaan. Luojan armo pyhält' istuimelta laivaa ohjaten sen sääs. Niinpä silloin[17] ylhäinen (2. vastasäkeistö.) Kreikan laivain päällysmies, soimaamatta tietäjää, nöyrtyi alle kolkon kohtalon. Mutta kun vastatuul' eväät söi, miehet nääntyi, värjöttäin Kalchiin vastapäätä[18], missä tyrsky pauhaa Avliin rantahan — Lens' viivyttäin myrsky Strymonista:[19] (3. säkeistö.) vei valkamat; näljän, ruokaretket toi miehillen; ei säästänyt purtta, köyttä — miehet jo vartoessa pitkäksyivät; — kukat se kaas', Kreikan urhot uljaimmat. Niin myrskyn vimmahan tietäjä ruhtinaille, viitaten Artemiiseen, ankaramman viihdykkehen ehdotti; nää survasivat maankamaraan sauvoillaan. Vieripä itkuki heiltä. Näin lausumaan käy nyt korkea herra:[20] (3. vastasäkeistö.) "kyll' raskast' on, ellen taivu käskyyn; mut katkeraa, jos lapsosein, linnan päiväpaisteen, ma surmaan, taaton kättä tahraa tään immen ver', alttarille vuotaen. Oi vaali vaikein! Voinko ma laivat jättää,[21] liittoveljeni pettää? En! että nyt näin himotaan uhria tuult' uinuttavaa — tyttöni vert' — ihmekö tuo? Olkohon onneks siis se!" Näin taivuttain niskan ikeen alle, (4. säkeistö.) jo toinen tuul' miehen mielen käänsi, miel' irstas, pyhää polkeva, mi huimin päin kiihtyi hirmutyöhön. Kun ihmislaps' astuu harhatielle,[22] hän hurjaa rohkoa saa, yltyy, paatuu. Jo its' uskaltaa hän last' uhrata onneks retken nais- ryöstöä kostavaisen, laivojen lähtöuhriks. Kyll' impi huus' isää parkusuulla; (4. vastasäkeistö.) ei säästä tuo neitopäivän kukkaa kuningas kalpakiimassaan. Vaan isä käsk' urhoin nuorten nostaa rukoiltuaan neidon alttarille, poloisen, murtunehen uhrivohlan vaippaan verhotun, ja suun kaunihin ääntä valvoa kostoa kirkumasta ruhtinashuonehelle. Siteillä suult' äänen tie suljettiin: (5. säkeistö.) Hält' alhappäin keltavaippa[23] vaipuu, ja tappajiin hellän silmän hän luopi, heilt' armoa pyytäin: sanoitta kuin maalaus hän lausuvan näkyypi niille,[24] joille hän isänsä luon' ennen juhlittaissa ol' laulellut: kaino[25] imp' ihanasti ol' taaton kultaisaa onnea kiitellyt, kun viiniä vuoti maljat. Nyt seuraavaa nähnyt en, lausu en: (5. vastasäkeistö.) ei pettänyt Kalchaan taito, Dike[26] vast' oppins' suo kärsineille. Mit' eess' on, aikanaan se kuuluu. Kuin huokaus ennen aikojaan, niin on uteilukin suottainen. Viel' kerran kaikk' ilmi valoon astuu. Oi, valjetkoon vasta viel' ilopäivä! Sen hänkin soisi, mi tänne astelee, maan ainoa turvantuoja.
Klytaimnestra astun ulos linnasta.
KUORONJOHTAJA.
Sun valtaas, Klytaimnestra, kunnioittaen[27] ma saavuin: valtaistuin vaatii kunniaa, miesruhtinaasta tyhjänä, sen vaimollen. Nyt soisin tietää, suotuisanko saatuas sa sanoman vai hauskan tiedon toivossa näin uhraat. Vaan en moiti myös, jos vaiti jäät.
KLYTAIMNESTRA.
Nyt nouskoon aamu — niinkuin sananparsi on —
yön äitihelmast', onnen viesti huulellaan!
Saat kuulla riemun toivomaasi suuremman:
Argiivein halluss' on nyt Priamon kaupunki.
KUORONJOHTAJA.
Mi sanas ol'? Sit' epäilylt' en älynnyt.
KLYTAIMNESTRA.
On Troia meidän. Joko lausuin selvästi?
KUORONJOHTAJA.
Mun valtaa riemu, kyynel vierii silmähän.
KLYTAIMNESTRA.
Sun silmäs ilmaisee sun kelpo sydäntäs.
KUORONJOHTAJA.
Mut onko tuosta todistus sull' erheetön?
KLYTAIMNESTRA.
On niin! — jos joku jumal' ei lie pettänyt.
KUORONJOHTAJA.
Lumooko mieltäs unten haamut viekkahat?
KLYTAIMNESTRA.
En usko torkkuvaisen sielun ilveihin.
KUORONJOHTAJA.
Mut ehk' on maine siivetön[28] sun hurmannut?
KLYTAIMNESTRA.
Sa soimaat järkeäin kuin tyttö heilakan?
KUORONJOHTAJA.
Ja mihin aikaan valloitettiin kaupunki?
KLYTAIMNESTRA.
Sin' yönä — tiedäs — jonka laps' tää päivä on.
KUORONJOHTAJA.
Ja ken niin sievään ehtinyt ois kertomaan?
KLYTAIMNESTRA.
Hefaistos, luoden loiston kirkkaan Idalta,[29] toi lentoviestin tänne roihu roihulta näin järjestänsä: Ida Hermeen-törmälle Lemnossa; saarelt' otti vastaan valkean kolmanneks' Athos, Zevsin pyhä tunturi.[30] Ja liekin kaukoviestin vientiin suostuen viritti vahti nuotion viel' uljaamman. Ja halki ilman, poikki seljän siintävän tuon kulkevaisen soihdun voima riemuiten auringon lailla säihkyin kultaloistoaan Makiston[31] vartialle saatti sanoman. Tää uneen uupumatta vahingossakaan riens' viipymättä viestin tointa täyttämään. Ja lieskan loimu kertoo kauas Euripon vuolletten poikki vartioille Messapion.[32] Nää vastatakseen kokon kuivaa kanervaa sytyttäin liekkiviestin veivät eteenpäin. Väkevä lieska riutumatta riennostaan Asopon kentän halki huilaten kuin kuu valoisa kiiti Kithaironin[33] harjalle, sielt' uuden kulkuliekin pannen liukumaan. Gorgopis-järven[34] poikki lensi loiste taas, ja päästyänsä Aigiplankton[35] vaaralle se vaati tulta puuttumatta puuhaamaan. Ja varojansa säästämättä nostettiin ylemmäs vuorta, jonka otsa katselee Saronin salmeen, tulipyrstö tuuhea; Arachnaion se leimullansa valaisee, tähystysvuoren kaupunkimme kyljessä. Välähti vihdoin Atreiidein linnahan tuo välke, Idan valkeasta vesonnut. Noin soihdut kilpajuoksun[36] järjestettyään ne perätysten seurasivat toisiaan ja pitkin sarjaa saivat voittopalkinnon. Tään todisteen ja merkin sanon sulle siis,[37] kun Troiast' antoi tiedon mulle mieheni.
KUORONJOHTAJA.
Rukoilen, ruhtinaatar, kohta taivasta. Vaan kertomustas vielä kuulla mielisin ja herkeemättä ihmetellä. Kerro siis!
KLYTAIMNESTRA.
Achaijit tänäin isännöivät Troiassa. — Luulenpa sieltä sekamelskeen kuuluvan. Etikkaa yhteen astiaan ja öljyä sekoita — riidoin erkanee ne toisistaan; näin sekaisin soi kahdellaisen kohtalon, niin voittajain kuin voitetuiden ääniä. Nää miestensä ja veljiensä ruumiita syleillen, lapset isiänsä hellästi, jo orjan ikeen painaessa niskojaan, armainten surmaa vaikeroivat surkeaa. Noit' öisen miekkamelskeen vaivat, harhatiet ja nälkä käskee atrioimaan, minkä vaan saa kaupungist', ei järjestystä katsota, vaan kuinka onnen arpa osuu kullekin. Jo Troialaisilt' ottamiinsa taloihin majautuen ja päästyänsä viimeinkin kosteista säistä taivasalta, rauhassa nyt saavat yönsä vahtimatta nukkua. Ja jos nyt voitto-maansa suojahengille ja temppeleille suovat hurskaan kunnian, ei voitto heiltä vaurioksi vaihtune. Älköönpä ahneus vaan kansaa vietelkö semmoista, jot' ei ryöstää saa, himoitsemaan! Sill' onnell' ei kotiin päästy ennen, kun on kaksoisradan toinen jakso[38] juostu myös. Jos palanneekin solvaamatta pyhyyttä väkemme, voivat haamut nousta vaineestaan[39] tuhoksi, jos muu turmio ei tullekaan. En muuta tienne nainen näistä lausua. Nyt vaakamaljass' onni enin painakoon![40] Sen nautinnon jos kuinka paljost' ottaisin.
KUORONJOHTAJA.
Tuon, rouva, virkoit viisaasti kuin järkimies.
Ja nyt kun varmat merkit meille ilmoitit,
ma jumaloille laadin kunnon kiitokset.
Sill' arvokkaasti vaivamme nyt palkittiin.
Klytaimnestra lähtee linnaan.
Oi valtava Zevs, oi armias Yö,
sinä loistavan kunnian suoja,
joka saarsit Ilion tornit niin
tuho-verkkohos, ett' uro ei pakohon,
ei laps' sen poimuja päässyt, tuon
häjyn orjuuden
häpeää, joka kietasi kaikki!
Siis Zevsiä, vierahien jumalaa
ylistän, joka tuon teki, aikaa jo
Aleksandroa tähdäten jousellaan,
jott' aiattomast' ei ampunut ois
vasamaans', ei pilvihin hukkaan.
KUOROLAULU.
ENSI KUORORIVI.
Niin lens' Zeyn nuoli, iski vamman, (1. säkeistö.) mi kyll' on kansan nähtävissä. Hän[41] korjas työnsä palkan. Vaan ken väittää ei sopivan jumalain huolia, vaikk' ihmiset polkevat pyhyyttä — ei hurskas lie. Kas selvään kosto löi[42] ne, jotka korskuivat sotaista mieltä liikamäärin kopeina, koska aartehista heill' uhkui maa — vaurioks. Suotakoon mun vain mielellisnä leipäni tyytyin syödä.
KOKO KUORO.
Eipä rikkaudesta turvaa turmion sille, ken on polkenut ylvästäin Diken templiä pyhää.
ENSI KUORORIVI.
Mut hirmuinen on luulosuuruus, (1. vastasäkeistö.) tuo huimamielen ilkilapsi. Ei pysty lääke tuohon tautiin. Piiloon ei hukka jää, hirmuiseks lieskahtaa. Kuin kehno vask' tummenee kolhuista, niin koeteltaiss' ei hällen kiilto jää; hän houkaks arvataan: pyys' siipilinnun lennost' ottaa ja turman tuotti kurja maalleen. Sen palve ei taivosiin kuulu, maan päältä Dike perkaa sen, joka mointa puuhaa.
KOKO KUORO.
Moinen mies oli Paris; Argoon tultua linnaan vieraspöytien pyhyyden rikkoi, ryöstäen vaimon.
TOINEN KUORORIVI.
Tää jätti maamiehilleen kilpien (2. säkeistö.) ja kalpojen kalskinaa, sotapurtten puuhaa, ja Troiaan toi hän myötäjäisiks turmion, kun hiipi hiljaa kaupunkiin ja julkes juljetonta. Tietäjät[43] vain vaikeroi, linnan viisahimmat: "Voi linna sua! voi te linnan valtiaat! häävuode voi! lehtolemmen harhatiet! — Vait' istuu vaan ruhtinas[44] murheissansa, ei hän soimaa solvaistunakaan, vaan merten taa mennyttään kaivaten, varjoks kohta kuihtuu."
KOKO KUORO.
Sorjimmat kuvapatsaat hänt' ei voi ilahuttaa; kullan silmiä kun ei nää, tyhjää kaikk' ihanuus on.
TOINEN KUORORIVI. (2. vastasäkeistö.)
"Ja kaiho luo harhanäyt häälymään unissa yön; ei ne huolia huojentaa voi. Kun luulet onnen löytäneesi, luiskahtaa lumoova hahmo helmastas ja siivin unten tiellä liehuvin taas kiirehtii tietämättömiin se." — Nää ahdingot värjyy koissa ruhtinaan; vaan toinen on tuska ankarampikin:[45] Kot'-suojihin Hellaanmaan kaikkiin, joista pois vei vaino urhot, murhe suur', mi syöntä syö, pesiytyi. Totta niin! huolt' on monta meillä.
KOKO KUORO.
Keitä on sotatielle pantu, tietävät kaikki. Miesten eest' isänmaahan vaan tuhkauurnoja tuodaan.
KOLMAS KUORORIVI. (3. säkeistö.)
Sill' Ares[46] tuo ruumisten vaihtomies hoitelee vaakaa melskehessäkin; hän hiiltyneen tuhkan vain, jot' itketään, Troiasta rakkahille työntää taas, sievään uurnaan suljetun: tuhka miehist' yksin jäi. Heit' itkusilmin kiitellään, ket' oivaks' taistotaidoltaan, ket' urhon-kuolon saaneheks' — muukalaismiehen[47] vaimon vuoksi. Sitä kansa nurkuu hiljaa, salakaihon karvas kuohu kuninkaita soimaa.
KOKO KUORO.
Noilla on maja ahdas
Troian muurien luona.
Tuolla kaukana vieras maa
kätki voittajat multaan.
KOLMAS KUORORIVI. (2. vastasäkeistö.)
Vaan suuttuneen kansan ään' raskas on, julkisten kirousten arvoinen. Mua ahdistaa aavistus: yön-synkeää kuulla saan! Miestä murhan tahrimaa vaanii silmä jumalain; keltä vilppi onnistuu, hält' onnen vihdoin vaihtavat yön kosto-immet, syytäen sen yöhön tietämättömiin, sinnepä loisto tyhiin sammuu. Viha mainehelle on raskas. Zevs vuorten kukkuloita salamoillaan ampuu.
KOKO KUORO.
Halvan mie valikoisin onnen. Linnoja murtaa en sois, sortuen itse en orjan päiviä viettää.
Riemuhuutoja ulkopuolelta näyttämöä.
YKSITYISIÄ ÄÄNIÄ.
I.
Ka, liekki lens viestineen niin riemusuin kaupunkiin! Liekö totta juttu tuo vai jumalainko luoma harha — ken sen ties?
2.
Ken on niin lapsekas ja löyhäjärkinen,
ett' innostuis kuullessaan
tuon lieskasuu-viestin, kohta käydäkseen
vaiheen tullen allepäin?
3.
Ken ylistäis onneaan se ennenkun syntyy — muu kuin nainen vaan?
4.
No akanpa hommaan hetahat ollaan luottamaan!
Kuin tuuli leveni, tuuleen myös
se haipuu pois naisen turha toitotus.
KUORONJOHTAJA.
Pian saamme kuulla, tokko liekit loistosat, tuo vaihetulten pitkä sarja kertonut on totta, vaiko unten lailla mieltämme tuo loisto pilkkaa luoden sulotuntehet. Rannalta tänne astuvan näen airuen oliiviseppel päässä; hiekka janoinen, tuo liejun sisko, tuoksahdellen todistaa, ettei hän mykkä lie, ei tuone tietonaan vaan turhanpäiten palavan hongan sauhua ja tulta. Ei! hän lausuu riemun sanoillaan, tai… ei! ma vastakkaisen mielen karkoitan. Oi, saakoon oiva alku jatkon onnekkaan!
PUOLIKUORONJOHTAJA.
Ken toisin meidän kaupungille toivottaa, hän nurjuutensa viljat itse puikohon![48]
Airut astuu esiin.
AIRUT.
Oi terve Argos synnyinmaa! Jo kymmenes aastaika vierii, kun sun jälleen nähdä sain. Ja vaikka moni toivo raukes, säilyi yks': en luullut enää Argon maassa saavani ma haudan rauhaa rakkahinta kuoltuain. Oi terve siis nyt maani, terve aurinko, ja maani herra Zevs ja Python valtias, jok' ellös enää nuolillas meit' ampuko,[49] Skamandron vierill' armoton kyll' oltuas! Vaan nyt sä meitä auttaos ja suojellos, Apollo herra! Kaikki suuret jumalat, rukoilen teitä, Hermes,[50] armas puoltajain, sä airueitten ylpeys; ja sankarit[51] te, jotka meitä saatoitten, oi ottakaa keihäiltä jäänyt väki vastaan suopeina!
Oi terve kuningassalit, armaat asunnot, pyhät istuimet,[52] te jumalat päivänhohtoiset, jos koskaan, nytpä silmin iloa säihkyvin[53] kuningast' isost' aikaa juhlariemulla tervehtikää! Agamemnon saapui saattamaan valoa yöhön teille ynnä kaikillen.
Hän hartaat tervetuliaiset ansaitsee, kun Troian muurit mursi maahan, kostajan Zeyn kuokkimella[54] penkoi pellot, tanteren tasalle kaasi uhriliedet, temppelit, ja ihmistaimet maasta kitki kerrassaan.
Sen ikeen pantuansa Troian niskallen Atrevsin aimo poika voittoriemuisna on tullut, ansainneena parhaan kunnian tään-aikaisist'! Ei Paris voi, ei kansansa kehua työtään suuremmaks' sen kostoa. Tuo varkauden ja ryöstön syyhyn saatuna menetti saalihinsa, saatti turmioon yht' aikaa kotikartanon ja synnyinmaan. Velkansa Priamon perhe maksoi kaksittain.
KUORONJOHTAJA,
Achaialaisten airut, tervetultuas!
AIRUT.
Oi kiitos! Tyydyn kuolemaan, jos taivas suo.
KUORONJOHTAJA.
Tulikos siellä kotimaata ikäväs?
AIRUT.
Niin, että ilost' itkevät nyt silmäni.
KUORONJOHTAJA.
Suloinen tauti vaivas teitä siellä siis?
AIRUT.
Suloinen? tuot' en tajua selvittämättäs.
KUORONJOHTAJA.
Te sairastitte kaipaavia kaivaten.
AIRUT.
Ikävöikö maa siis kaipaavia poikiaan?
KUORONJOHTAJA.
Niin että poveni taajaan huokas kaihoaan.
AIRUT.
Miks painoi kansaa moinen synkkämielisyys?
KUORONJOHTAJA.
Vait'olon lääkettä oon kauan käyttänyt.
AIRUT.
Kammoitko ketään kuninkaan poiss' ollessa?
KUORONJOHTAJA.
Niin, että, kuten virkoit, kuolla mielisin.
AIRUT.
Kai, hyvin päähän päästyä. Tuoll' elämä niin pitkäll' ajall' oli kuinka kulloinkin ikävää jos joskus hauskaakin. Ken ainiaan tääll' elää huoletonna saa pait jumalat? Jos matkan vaivat, niukan levon vuoteilla kurjilla, huonot maallepääsyt kertoisin, en hetkeks' saisi laata vaikeroimasta.
Vaan manterella koitui vasta kurjuutta, kun vainolaisen vallin ääress' asuttiin ja taivon ves ja lettoluhtain kosteus liotti meitä, että rohtui ruumiimme ja tukka pedon karvan lailla pörhöttyi. Ja mainitsenko talven, lintuintappajan, jonk' Idan lumi saattoi sietämättömäks', tai kesäkuuman, konsa lounaslevollaan meri aallon, tuulen tuntematta uinailee! — Mut miksi surra? Onhan vaiva mennyttä, on mennyt menojaan jo vainajilta niin, etteivät enää huolis henkiin herätä. Miks lukisin siis kuolleet, eloon jääneiden sanoisin vielä vammojansa potevan? Hyvästi ijäks' jääkööt murheet mennehet! Ja meille, jotka Argoon väestä säilyimme, vie hyöty voiton, murhe ei sen vertaa.[55] Auringon loiston eessä voimme kerskata yli maiden merten lentävillä sanoilla: "kun Argoon urhojoukko vihdoin Troian kaas', se saaliit Hellaan jumaloille lahjottain[56] ikikaunisteiks' ne templisuojiin riipustaa." Tällaista kerrottaissa onniteltakoon niin kansaa kuin sen kaitsijoita, saakohon Zevs työstä kiitoksen! — Nyt kaikki kuulit sä.
KUORONJOHTAJA.
Sun puhees voitti epäilyni; myönnän sen.
Min kestää ikää, kestää oppimistakin.
Klytaimnestran ja hovin täytyy enimmin
täst' iloita, vaan hauskaa on se mullekkin.
Kuningatar astuu ulos linnasta.
KLYTAIMNESTRA.
Jo äsken riemuhuutohon ma remahdin, tän' yönä ensin liekkiviestin saatuain, mi Troian valloituksen ties' ja vaurion. Ivaili kyllä muutamat: "vai luuletko sä soihtotuliin luottain Troian sortuneen? Niin naiset ain' on herkät intoon hehkumaan!" — Mua tällä lailla hupsumaiseks herjattiin. Ma lyylit laadin kumminkin, ja kaupunki soi kauttaaltansa naisten kiitosriemua, ja kaikilt' alttareilta uhrivalkea levitti, syöden suitsuketta, tuoksuaan.
Nyt sult' en kaipaa kertomusta tarkempaa: kuninkaan suusta kaikki kohta kuulla saan. Vaan riennän parhaimmasti vastaanottamaan ma palannutta arvoisinta miestäni. Nähneekö vaimo päivää kauniimpaa kuin se, jon' aukasee hän linnanportin miehelleen,[57] sodasta taivaan auttamalle? Käske siis kansansa ikävöimää tänne rientämään: Hän löytää kotona puolisonsa uskoisan sellaisna kuin sen jätti, talonsa vartian, lempeenä hälle, ilkeöille nurjana, kaikessa muuten moisenaan. Ei rikkonut sinettiään hän, vaikk' ol' aika pitkäkin. Kas moinen moite, toisen miehen hauskutus, on mulle oudompaa kuin vasken värjäys.[58] Ei kelpo naisen kainostella tarvis oo näin kerskatessa, totuuteen hän turvautuu.
Menee linnaan.
KUORONJOHTAJA.
Sun tiettäväkses puheen pitänyt hän on[59] noin sievin sanoin, seikat selvään kertoen. Vaan kuules, airut, nyt mä tietää mielisin Menelaostakin, palasko hän kanssanne eheenä kotiin maansa armas valtias?
AIRUT.
En valhetella hyvää voi, jott' ystävät siit' aikaa-voittain korjaisivat hyötyä.
KUORONJOHTAJA.
Yht' iloisaa kuin totta puhees olkohon!
Ei salaa erkane ne kaksi toisistaan.
AIRUT.
Se mies Achaian väestä tietämättömiin on mennyt laivoineen. En laske valheita.
KUORONJOHTAJA.
Yksinkö läks hän Troiasta, vai tempasko hänet seurastanne myrskyn vaino yhteinen?
AIRUT.
Kuin tarkka joutsimies nyt ammuit pilkkahan: lyhyesti suuren vauriomme ilmaisit.
KUORONJOHTAJA.
Vaan eikö muilta laivureilta kuulunut huhua, liekö kuollut hän vai elääkö?
AIRUT.
Ei kukaan tiedä tarkempaa siit' ilmoittaa paits' elon tuottajainen maalle — aurinko.
KUORONJOHTAJA.
Siis kerro, kuinka taivaan vimma myrskysään lähetti laivastolle, kuinka päättyi tuo!
AIRUT.
Ei onnenpäivää turma tieto himmentää sais — ei se soinnu taivaallisten kiitokseen. Kun airut, kammo silmissänsä, kaupunkiin tuo murheviestin sotajoukon surmasta, ja kansa siitä saapi haavan yhteisen, ja Areen kaksoisruoska[60] monet sankarit kotoa ajaa, turmioon ne vihkien, tuo kaksoispeitsi, murhan kaksoisvaljakko — semmoinen kärsimysten kuorma harteillaan, hän totta kostotarten virttä laulaa voi.
Mut pelastuksen onniviestin tuoja kun on riemuitsevaan kotiseutuun päässyt — ei! miks iloa katkeroittaisin ma murheella, ja myrskyn taivaan-nostaman ma kertoisin?
Sill' liittoon yhtyi, mitk' ei muuten toisiaan voi sietää, ves ja valkea, valan vahvistain hävitti Argoon joukot surkuteltavat. Tuo turman tyrsky nousi yöllä riehumaan, ja Thrakian vihuri[61] laivat viskoi vastakkain ja kiskoi, ruhjoi, sateen mertä piestessä; ne myrskyn pyörittäissä puski toisiaan ja paimenensa ajoon hurjaan hukkuivat.[62]
Kun vihdoin päivän soihtu syttyi loistamaan, Aigeian meri Argon urhoin ruumiita ja haahden pirstaleita nähtiin kukkivan. Mut' meidät laivoinemme ehjin anturoin kynsistä surman sieppas taikka tarttuen melaamme varasti[63] jumal' eikä ihminen. Ja Onni[64] kulta istui laivaan varjellen, ettei sen saumoist' aallon hyöky vuotaisi, ei rantariutan kärkihin se särkyisi.
Näin Ahdin[65] kuiluun hukkumasta päästyä, kirkkaalla päiväll', uskomatta onnea, me tuskitellen uutta huolta haudoimme, laivaimme laitaa surkeaa, väen kuolemaa. Jos jotkut heistä henkiin jäivät, puhuvat he meistä nyt kuin vainajista — miksei niin! ja mennehiksi mekin heitä luulemme. Vaan hyvin kaikki käyköön! Ennen muita voit Menelaoa kotiin saapuvaksi vartoa.
Jos päivän pilkistyskään hänen nähnyt on Zeyn neuvost' ilmi-haamussansa henkivän, jok' ei tään heimon vielä salli hukkua, on toivo että kotimaan viel' löytää hän.[66] Tään totta kertoneeni tiedä kuultuas.
Airut menee.
KUOROLAULU. (1. säkeistö.)
Kenpä, ellei taivainen eeltä nähden kohtalon ynnä kielens' oikeaan ohjaten, sattuvasti kutsui näin Helenaksi kiistojen tuottajan, miekkamorsion? Tappelun hälinä, kalvan helinä[67] urot kaasi, laivoja poltti, kun hän karkasi, jättäin utuhienot uutimensa, rajun lännen lentimillä. Ajamaan ryntäsi riistaa hurmerinnoin raju kilpimiesten joukko laivan jälkiä kaikonneen — Simoin lehvärannan alla jo ankkuroivan. Huoliks' totta huoli[68] hän: (1. vastasäkeistö.) noilla häillä Troiaa löi[69] taivon vimma, vihdoinkin kostaen vieraspöydän ynnä Zeyn liedensuojan solvaisun niillen, joiden suusta soi morsion kunniaksi häiden runo, jonka sallima silloin soi tuon lankojen laulaa. Jopa toista virttä laulaa, suruvirttä vanha Troia[70] pian sai oppia. Vaikeroiden kutsuu "surusulhoks'" häntä nyt kun "Paris-parka" jo ennen ol'. Urhojans' itkee Troia syöstyjä surman suuhun. Eräs mies kasvatti leijonan (2. säkeistö.) pientä pentua pirtissään, rintaa juur' imenyttä. Tuo elon aamuna leikki aljona lasten kanssa, vanhojakin ilahutti.[71] Kun sylivauvaa kanneltiin pentua paljon paijattiin, kättä nuoli se mairesuin, ruokaa kun maha mieli. Vaan kun vahveni, luontoaan (2. vastasäkeistö.) synnynnäistä se ilmi toi: hoidon huolia maksain, atrian kutsumatonna söi peto, raiskasi karjaa. Kun veri tahrasi huoneen, isännän mieltä karvastaa surman saalis hirmuinen. Näin sääs' sallima: perheellen kasvoi turmion[72] pappi. Samoinpa myös saapui Troian kaupunkiin — (3. säkeistö.) jos saan sanoa — tuuleton lammen läikkyhenki,[73] kuin helm' uus', armas aarreloisto, lempeä nuoli silmissään,[74] syöntä polttava lemmen kukka. Heti muuks' muunsihe, käänsi sulolemmet kurjaan loppuun. Pahan työn kostaja Zevs Priamoille syyti vaivan; kot'risti koituvi tuost', itkumorsian koston. Käy ihmisten kesken lause vanhastaan: (3. vastasäkeistö.) "jos saa ihmisonni maan päällä vehmastella, se pois ei kuole lapsitonna;[75] loistava onni heimollen siittää ääreti surkeutta." Mulla ei miel' ole muiden,[76] oma miel' on: konnantyöstä sikiää tultua aijan samanlainen jälkeläinen. Vaan hurskasten sukupuu onnen oksia versoo. Sill' ilkityö[77] vanha luop' uudenkin ilkityön (4. säkeistö.) nyt tai toiste hurjillen, siks, kunne koittaa kamala kosto aikanaan; ei väisty tuo vainotar[78] veitsiä, ei peitsiä, kun katosalle kerran pääs röyhkeä rietas Ate, siittäjiensä lainen (4. vastasäkeistö.) Vaan Diken[79] näet loistavan pirtinkin piilossa, kelpomieltä suosii hän; vaan kultalinnat liatut syntiin jättää hän pois kääntynein silmin, hän hurskahan luo vaeltelee, loistoa rikkaan halveksuin, jost' ihastuupi turhuus. Kaikki hän ohjaa määrään.
Agamemnon tulee voittokulkueineen näyttämölle, ajaen loistovaunuissa, vieressään Kasandra.
KUORONJOHTAJA.
Oi valtias, Ilion murtaja sie,
vesa Atreyn oi,
mikä ois sopivin puhe, kunnioitus,
etten kiitostas
korottais ylen, en sitä halventais?
Moni kyll' ylistää valekiiltoa vain,
tosikuntoa polkien maahan.
Valitellen kurjia armahtaa
moni mies haluaa, vaikkei sydämeen
kipu liene pistänyt yhtään.
Iloisien kanss' on iloitsevinaan,
hymyhyn jörö suu väkisin sulataan.
Hyvä paimen tuntevi karjans'; ei
lumota sen silmiä petturi voi,
joka ystävän lämpöä henkivinään
metisen simasuisena liehii.
Olithan sinäkin — sit' en vaieta voi —
Helenan vuoks[80] lähtiessäs sotahan
vähämielenä merkitty kirjahani,
ajatuksia ohjaamaan kyvytön,
kun kuolevihin
virittää koit intoa tyhjää.
Jo nyt syömmeni pohjasta riemuitsen,
kun on onnella puuhasta päästy.
Viel' aikanas tutkien nähdä voit,
kuka tointansa tarkoin täyttänyt on,
kuka vilpin keinoja koitti.