HEVONEN JA AASI
Muinaisina aikoina, kun hevoset puhuivat kreikkaa ja latinaa ja aasitkin osasivat ajatella, sattui komea, pulleaksi hemmoiteltu hevonen maantiellä tapaamaan vaivaisen aasin, joka laahusti raskasta taakkaa kantaen. »Kuuleppas sinä viheliäinen otus», virkkoi hevonen, »etkö näe näistä siloistani ja kaluistani, millainen isäntä minulla on? Ja etkö ymmärrä, että kun minulla on sellainen isäntä selässäni, silloin kannan hartioillani koko valtion painoa? Luiki siis tieltäni, mokoma orjamainen, iljettävä elukka, tai minä survon sinut mäsäksi.» Aasiparka väistyi heti syrjään ja joutui ajattelemaan kateellisena mielessään: »Voi, mitä antaisinkaan, jos saisin vaihtaa kohtaloa tuon onnellisen hevosen kanssa!» Eikä tämä kuvitelma lähtenyt aasin ajatuksista, ennenkuin se sai muutaman päivän kuluttua nähdä saman hevosen kiskomassa tavallisia lantarattaita. »No, kuinka nyt on laita», kysyi aasi, »minkä ihmeen takia sinä olet tuohon tilaan joutunut?» »Se on vain sodan seurauksia», vastasi toinen. »Minähän olin sotilaan ratsu, sen kai huomasit, ja isäntäni vei minut taisteluun. Siellä minua ammuttiin, hakattiin ja ruhjottiin, ja nyt sinun nähtävänäsi on onneni perikato.»