KETTU JA HAIKARA
Kettu ja haikara olivat kerran joutuneet läheisiksi ystäviksi, ja edellinen tahtoi välttämättä kutsua toisen pitoihin. Siellä tarjoiltiin leveillä lautasilla kaikenlaisia liemiruokia, ja kettu itse alkoi hartaasti latkia, kehoittaen vierasta kaikin mokomin nauttimaan, mitä suinkin mieli tekisi. Haikara älysi kyllä, että se oli pahaa puijausta, mutta osasi kuitenkin tekeytyä perin ihastuneeksi kestityksestä ja esitti, että ystävän piti suostua vastavierailuun ja tulla yhteiselle illalliselle. Kettu teki esteitä, vedoten vaivaan ja kuluihin, mutta haikara ei hellittänyt, eikä ketun viimein auttanut muu kuin luvata noudattaa kutsua. Haikaran kotona tarjottiin herkut lasipulloissa, joilla oli pitkät, kapeat kaulat, ja kaikki oli parasta, mitä suinkin voi hankkia. »Käydäänpä aterialle», virkkoi haikara, »ja ole nyt niinkuin kotonasi.» Ja samassa se itse alkoi maistella hyvillä mielin. Nyt kettu vuorostaan keksi, että tämä oli oiva temppu, mutta ei voinut olla myöntämättä, että kosto oli sekä nokkela että oikeudenmukainen. Sillä tuollainen herkkupullo sopi toisen syömävehkeille yhtä hyvin kuin toiselle oli sopinut vellilautanen.