KETTU JA KORPPI
Kettu äkkäsi puun oksalla korpin, jolla oli nokassaan jokin herkkupala, ja silloin ketulle herahti vesi kielelle, mutta kuinka saisi tuon palan puijatuksi korpilta, siinä oli pulma. »Ah, sinä siunattu lintu!» huusi kettu, »jumalten ja ihmisten ilo!» Sitten kettu ylisteli korpin suloutta, höyhenten kauneutta, ihmeellistä ennustustaitoa ja muita ansioita. »Ja jos», jatkoi kettu, »äänesi vastaa mainioita ominaisuuksiasi, ei itse aurinkokaan voi näyttää maailmalle sinun vertaistasi olentoa.» Tämä suunnaton imartelu pani korpin heti avaamaan kitansa niin leveäksi kuin suinkin, sillä se tahtoi ketulle antaa näytteen laulutaidostaan. Mutta samalla kun nokka aukeni, putosi maahan korpin aamiaispala, jonka kettu ahmaisi suuhunsa. Sitten kettu pyysi korppia muistelemaan, että mitä tahansa oli äsken puhuttu korpin kauneudesta, ei kuitenkaan ollut lausuttu halaistua sanaa järjenlahjoista.