ORVIETO.
Rauhaa sielussani kummeksuin olivien siimeksessä yksin kuljen. Unelmissa avoin onnin uinun,[3] tuhattuoksuin tulviessa silmät suljen.
Kun ne jälleen hiljaa aukasen,
todellisuus samaa on jo unta.
Orvieto valkoutujen
vöistä nousee tarun kuni valtakunta.
Ilman aallot tänne kannattaa
iltasoiton uomasta niin hartaan, vienon.[4]
Kohta polku tummat varjot saa,
kuun jo näen tuolla, kalvaan, hienon.
Varjoin takaa silloin sukeltaa unelmani täynnä lihaa, verta. Kerran tuska täyden mitan saa lempii kaksi onnellista kerta.