Kuloa ja kevättä: Novelleja

by Aino Kallas

SISAR

Johan Magnus Hjelm, Rautlahden herra, selvitteli purjeveneensä pohjalla toisiinsa tarttuneita ja sekaantuneita nuoria. Vene oli jo työnnetty teloiltaan ja keinuili kivien välissä pienessä, kapeassa syvänteessä, joka varta vasten oli kaivettu, sillä ranta oli pitkältä matalaa. Vasta niemen kärjen kohdalla aukesi meri aavana, vihertävänä ulappana, siihen asti sai luovailla lahden poukamassa, jossa harvoin tuuli tuntui purjeen täyteisenä.

Vihdoin olivat nuorat selvillä, hän päästi auki isopurjeen, joka oli ryöstäytyä hänen käsistään, — äkillinen tuulenpuuska pingoitti sen kaarevaksi, ja vene, joka oli kiinnitetty nuoralla rantapaaluun, liikehti levottomana kuin lentoon lähtevä vesilintu. Hän nousi kiinnittämään kokkapurjetta ja katsahti samassa ulapalle. Mainio tuuli, — myötäinen koko ajan, — tunnissa olisi hän perillä.

Hän seisoi kokkapurjetta kiinnipitäen, ja vartalon pitkä varjo luikerteli monimutkaisena veden pinnalla. Hän oli hienossa, harmaassa kesäpuvussa, valkoinen kaulaliina huolellisessa solmussa, — napinreikään oli pistetty ruusu. Hän ei näyttänyt enään nuorelta, jollei vanhaltakaan, piirteet olivat suvun tunnettua, hienoa tyyppiä, iho ruskettunut ja päivän paahtama, kuten alituisesta ulkoilmassa olemisesta, ainoastaan otsa, jota jo harmaantuva tukka varjosti, oli hatun suojassa jäänyt valkoiseksi. Ensi katsannolta hän teki voimakkaan ja lujatekoisen miehen vaikutuksen, hänellä oli urheilijan kehittynyt vartalo, leveät hartiat ja suora ryhti. Mutta toisena hetkenä, varsinkin jos rupesi puheisiin hänen kanssaan, alkoi heti epäillä ensi vaikutuksen todellisuutta, — harmaissa silmissä, jotka ensi katsannolta näyttivät kylmiltä ja totisilta, taisi äkkiä kuin pohjemmalta välähtää jotain muutakin, jotain herkkää, tunteellista, vaikutuksille altista. Eniten kuitenkin vaikutti siihen hänen äänensä, sillä oli omituinen, alakuloinen väre, vaikka hän olisi puhunut mistä tahansa, jokapäiväisimmistäkin asioista, — sen vähän pitkäveteistä sointua taisi jäädä kuuntelemaan, sanoja ajattelematta.

Johan Magnus oli saanut purjeet kuntoon ja aikoi juuri päästää veneen irti, kun taakseen katsahtaessaan näki naisen päivävarjo kädessä tulevan rantatietä pitkin. Nainen oli pitkä ja sulava vartaloinen, käveli kepeästi, mutta hitaasti ja vähän kumarruksissaan, — ei näyttänyt pitävän kiirettä.

Johan Magnuksen päivän paahtamille kasvoille levisi omituinen ilme, — hän kumartui asettelemaan veneen pohjalautoja paikoilleen ja antoi samalla ruusun pudota rinnasta.

Nainen oli saapunut rantaan ja pysähtynyt laiturin päähän, sen kaidepuuta vasten nojaten. Hän oli keski-ikäinen hänkin, — kenties likemmä neljänkymmenen — ja hyvin Johan Magnuksen näköinen, — ensi katseella olisi heidät tuntenut sisaruksiksi. Samat harmaat, tummaripsiset silmät, samat hienot, kapeat piirteet, — naisella vaan kaikki vielä paljon sirotekoisempaa. Hän teki sen vaikutuksen, että oli ollut sangen kaunis nuorena, — kauneutta, joka kenties kuitenkin enemmän oli herättänyt abstraktista ihailua muotojen puhtaudellaan ja säännöllisyydellään, kuin välitöntä tunnetta. Sillä hänellä oli samalla jotain kylmää ja suljettua, jotain 'noli me tangere' kasvojen hienoissa piirteissä, melkein luotaan karkoittavaa, jota ei niinkuin veljellä lieventänyt katseen lämmin värähdys.

"Vai niin, — sinä lähdet nyt siis, — Johan Magnus?"

Ääni, jolla sanat lausuttiin, oli tyyni ja tasainen, ilman vähintäkään mielenliikutuksen värettä.

"Niin, Edith", — Johan Magnus näkyi yhä puuhailevan lautojensa kanssa, joita tänään oli vaikea saada paikoilleen. Ja sitten, hetken kuluttua, kun ei nainen siihen mitään vastannut: "Sinä et kenties sittenkään soisi sitä, — vai kuinka?"

Nainen ei liikahtanut, ainoastaan hienot rypyt silmien alla vetäytyivät kokoon.

"Eihän tässä voi olla puhetta minun tahdostani tai mielipiteestäni", hän vastasi. "Sinä kai itse tiedät parhaiten, mikä on onneksi… Mutta…" hän etsi sanoja, "— oletko sitten varma, että hän, tuo pikku… no niin, että hän suostuu, tarkoitan…?"

Johan Magnus oli hypännyt kivelle ja piteli veneen irroitettua nuoraa kädessään. Hän oli punastuksissaan ja hämillään kuin koulupoika.

"Minä toivon sitä, tietysti… Tapasin hänet viime keskiviikkona pappilassa ja luulin huomaavani…"

Naisen kasvoilta suli hetkeksi jäykkyys.

"Johan Magnus", hän sanoi, "lupaa minulle eräs asia. Jos hän myöntyy pyyntöösi, niin tuo hänet vielä tänä iltana tänne, lupaatko? Anna minun ensimmäisenä ottaa osaa onneesi, — sillä Jumala tietää, että soisin siitä sinulle onnea koituvan", lisäsi hän huo'aten. "Ja kuule, muista vetää lippu mastoon kotimatkalla, jos kaikki käy hyvin. Minä tahdon nähdä jo kaukaa, miten on käynyt".

Johan Magnus oli nopeasti sitaissut nuoran vielä kerran paalun ympäri ja seisoi sisarensa vieressä.

"Edith", hän tarttui häntä kädestä, "Edith, luuletko, etten minä ole nähnyt, ettei tämä kaikki ole mieleen sinulle, vaikket sitä ole suoraan sanonutkaan. Minä olen nähnyt sinun kärsivän viime aikoina, mutta sinä olet niin äänetön ja hiljainen… Etkö sinä, — etkö sinä kenties — pidä hänestä?" tuli hiljemmällä äänellä.

Sisar veti kätensä irti. "Kyllä hän on hyvin sievä tyttö, — pikku Aili
Laitinen. Hyvin soma, — ja iloinen myös!"

Johan Magnus katsoi häntä tutkivasti, koittaen noista läpipääsemättömistä, verhotuista silmistä saada selville hänen ajatuksiaan.

"Mutta sittekin on siinä jotain, — eikö niin, Edith? — Minä en tiedä, mutta minusta on kuin ei meidän välimme enään olisi oikein samaa kuin ennen?"

Edithin kasvot hiukan värähtivät.

"Se ei enään voi eikä saa olla niinkuin ennen, Johan Magnus. Samalla hetkellä kuin sinä tuot morsiamesi kotiisi, olen minä toisessa sijassa, — minun on väistyttävä. Siitä hetkestä on hänen ennen muita jaettava sinun ajatuksesi."

Johan Magnus näkyi miettivän.

"Sinä pysyt kuitenkin minulle aina samana, Edith", hän sanoi hitaasti.

Edith nykäytti päätään.

"Kas niin, elkäämme enään puhuko siitä. — Sinulla on myötätuuli Lepolaan, — eikö niin?" Hän sanoi sen ihan jokapäiväisellä äänellä ja varjostaen kädellä silmiään katseli ulapalle.

"Ni-in", Johan Magnus katseli myös sinnepäin hiukan hajamielisenä. "Ja hyvästi nyt sitte, Edith!"

Hän puristi vielä kerran sisaren kättä, mutta ei voinut mitään lukea tämän tyynistä, suljetuista kasvoista.

"Hyvästi, Johan Magnus! Onnea matkalle! — Ja muista lippua", huusi hän vielä jälkeen.

Hän seisoi laiturin porraspuulla ja katseli, kuinka vene pitkiä luoveja tehden purjehti kohti niemen kärkeä. Hänen oli ollut tapana veljensä purjehdusmatkoille lähtiessä huiskuttaa nenäliinaa, niinkauan kuin nähdä saattoi, ja nytkin haparoi käsi vaistomaisesti hameen taskua, mutta sitten hän veti sen äkkiä pois. Ja veneen kadottua niemen taakse, hän lähti kulkemaan takaisin päin pitkin rantatietä, yhtä hitaasti kuin oli tullutkin.

Rautlahden kartano oli rakennettu verkalleen kohoavalle rantatörmälle, keskelle kuusikkoa. Se ei ollut suuren suuri ja oli uuden aikaista huvilatyyliä, avarat verannat molemmin puolin ja pienet ulkonevat parvekkeet yläkerran päädyissä. Puutarha, joka oli raivattu sen ympärille kivikkomäkeen, näytti olevan vielä jotenkin alullaan, kukat ja pensaat eivät oikein ottaneet menestyäkseen pengermissä, joita tuuli alati lakaisi. Rakennuksen takana kohosi jyrkkänä vuoriseinä, — huipulle oli pystytetty näkötorni, josta toisella puolen näki merelle, kauas yli niemen ja lahdelman ja toisaalla vihertäviä pelto- ja niittymaita ylt'ympäri siellä, täällä mäkien notkoissa.

Edith kiersi huvilan ja pysähtyi keittiön portaille, jossa palvelustyttö istui marjoja puhdistellen.

"Tilta laittaa illallisen kolmelle hengelle tänään, — jotain lämmintä ruokaa myös, ymmärräthän, — ja sitten saa hakea pari simapulloa kellarista. Tulee vieraita".

Hän sanoi sen lyhyesti ja käskevästä ja odottamatta sen enempää kysymyksiä lähti sisään.

Suuri avara ruokasali, jonka ikkunat olivat pihalle päin, näytti kodikkaalta vaikka vähän jäykältä jykevine, vanhanaikuisine tammihuonekaluineen. Seinät olivat lautapeitteellä verhotut, ja molemmin puolin ovea riippui öljymaalauksia, jotka kuvasivat kirjavia hedelmiä tahi ammuttuja lintuja ja metsänriistaa. Uuni oli suuri ja avonainen, ruskeasta kiiltävästä fajansista, muinaispohjoismaalaista mallia. Edith oli pysähtynyt moniosastoisen kaapin eteen, joka yksinään täytti melkein koko seinä-alan. Hän avasi vasemmanpuolisen oven ja tarkasteli häikäisevän valkoisia pöytäliinoja, joita hyllyt olivat täynnä. Nekin olivat kaikki vanhanaikuista tekoa, suurikuviollista hienon hienoa kangasta ja Hjelmien suvun vaakuna kudottuna kuhunkin kulmaan. Hän valitsi niistä yhden ja levitti pöydälle ja alkoi sitä kattaa, ottaen kaapista esiin toisen toisensa jälestä sinikukkaisia, hapraita posliinilautasia, himmeäksi tahkottuja laseja ja hopeisia lusikoita, joitten varteen isot nimikirjaimet oli kaiverrettu.

Hän teki työnsä tyynesti, koneellisesti, tottuneella pehmeällä kädellä, liikkuen hitaasti pöydän ja kaapin väliä. Saatuaan kaiken järjestykseen, loi hän tarkastavan yleissilmäyksen ympäri huonetta ja toi hetken mietittyään salista kaksi pronssista korkeaa kynttiläjalkaa, jotka asetti pöydälle. Sitten heitti hän hartioilleen pehmeän, silkkikutoisen huivin ja avasi oven merenpuoliselle verannalle.

Tuulen henki, joka ei juuri koskaan Rautlahtea jättänyt, vaan pyrähteli aina esiin milloin miltäkin ilman suunnalta, lymyillen hetken aikaa rotkon pohjissa ja kallionkielekkeitten takana, se leyhähti häntä vastaan, leikitellen esiliinan pitkillä nauhoilla ja työntäen pikku hiukset otsalta taemmas. Vaan tänä iltapäivänä se oli hyväilevä ja pehmeä sävyltään, huokui kauan kestäneitä poutia ja meren suolaa.

Edith kietasi huivin tiukemmin olkapäilleen ja istahti keinutuoliin, ottaen pöydältä sinne jääneen koruompeluksen. Hän ompeli alussa ahkerasti, kumartuneena työnsä yli, ikäänkuin ajatuksia karkoittaakseen, mutta sitten yhä useammin pysähtyi neula, työ vaipui syliin, ja hänen harmaat, hiukan teräväkatseiset silmänsä jäivät tuijottamaan kaukana aukenevaa merenselkää, jonka toinen ranta sulautui pitkäksi, tummansiniseksi juovaksi.

Siitä oli siis ummelleen viisi vuotta, kun hän Johan Magnuksen kanssa oli tänne muuttanut ja siitä asti elänyt täällä erämaassa talvet ja kesät, — ollen hänelle, veljelleen, — sisar, äiti ja ystävä, — kaikki yhdessä.

Ja hän johtui muistoissaan yhä aikaisempiin aikoihin. Hän tunsi kuin tarvetta niitä ajatella, vetää esiin entisyyden tänä ratkaisevana hetkenä, jolloin uudet vaiheet jo ovella kolkuttivat.

Johan Magnus oli häntä kahdeksan vuotta vanhempi ja oli nuoruudessaan ollut koko perheen ja suvun kadotettu poika. Koulussa oli hänen käynyt yhä huonommin luokka luokalta, hän oli huolimaton luvuissaan eikä niistä välittänyt, mutta sitä enemmän kaikenlaisista urheiluista maalla sekä merellä, joista hän aina palasi voittajana. Seitsentoistavuotiaana hän karkasi kotoa ja lähti merelle vanhempainsa tietämättä ja ilman heidän suostumustaan. Se herätti sanoin kuvaamatonta suuttumusta ja kauhistusta koko hänen hienossa, ennakkoluuloisessa suvussaan: vanhan senaattori Hjelmin poika alhaisena, tavallisena merimiehenä! Hän oli ottanut pestin valtameriä kulkevaan laivaan ja purjehti pari vuotta etäisiä vesiä, säännöllisesti joka satamapaikasta kirjoittaen kotiinsa kirjeitä, jotka säikäyttivät ylimysmielistä, heikkohermoista äitiä voimakkailla merimiestermeillään, mutta jotka hän kuitenkin luki salaa ilosta itkien.

Jonkun vuoden kuluttua kirjoitti hän asettuneensa maihin Etelä-Afrikaan, johonkin Kapmaan englantilaisista siirtoloista, jossa hän oli saanut edullisen paikan eräässä suuressa tavara-liikkeessä. Sitten rupesivat kirjeet tulemaan harvemmin, hänellä oli paljon työtä, mutta näkyi menestyvän muuten hyvin, oli perustanut oman liikkeen ja laajensi sitä yhä. Se kannatti erinomaisesti ja tuotti voittoa, koska kilpailu ei ollut kovin suuri.

Edith oli ollut pikku tyttö hänen lähtiessään eikä muistanut häntä kuin ihan hämärästi, mutta kasvaessaan kuuli hän alati hänestä puhuttavan. Ja tämä veli, josta isä puhui teeskennellyllä ankaruudella, äiti pelonsekaisella rakkaudella ja hienot serkut ivallisella halveksimisella, — hän kasvoi hänen lapsellisessa mielikuvituksessaan jonkinlaiseksi ihme-olennoksi, jota hän salaa ihaili ja ihmetteli, uskaltamatta sitä sanoa.

Muuten oli Edith jo lapsenakin sukunsa täysiverinen tyyppi ja kehittyi siksi yhä enemmän. Hän oli sulava liikkeissä, aika-ihmiseksi tultuaan hiukan kalpea, käytökseltään varma ja hillitty, puhui pikemmin vähän kuin paljon. Hän herätti aina huomiota, mihin ikinä tuli, ruhtinaallisella ryhdillään, seura-elämässä, kaduilla, joka paikassa, — mutta harva uskalsi häntä lähestyä. Ja hänen kahta vuotta nuorempi sisarensa, jonka koko viehätys oli pienessä pystynenässä ja valkoisessa hammasrivissä, vei hänestä kokonaan voiton. Edithiä kyllä ihailtiin tavallaan häntäkin, mutta niinkuin hän olisi seisonut kuvapatsaana korkealla jalustalla.

Hän oli jo täysikasvuinen kun tapahtui ettei Johan Magnukselta tullut pitkään aikaan kirjeitä. Se teki kummallisen vaikutuksen kotona, äiti itki peittelemättä, isä sen sijaan koitti kätkeä levottomuuttansa ankariin sanoihin, mutta sähköitti kuitenkin salaa konsulaatille Kapkaupungissa. Sieltä tuli masentava vastaus. Mr. John Hjelm oli lähtenyt sisämaahan vuosi sitten muutamien alkuasukasten kanssa eikä hänestä sen jälkeen ollut mitään kuulunut. Kun se sanoma saapui, sulkeutui Edith päiväksi huoneesensa ja pysyi kauan aikaa eteenkinpäin kalpeana ja totisena.

Sitten kolmen vuoden kuluttua, — Edith oli silloin 22 vanha, — tuli Hyväntoivonniemen postileimalla varustettu kirje: kuolleeksi luultu Johan Magnus kertoi palanneensa pitkältä retkeltään terveenä ja reippaana. Äiti, joka jo viime ajat oli ollut kivulloinen, sairastui ilosta ja mielenliikutuksesta, vilustui vielä siihen lisäksi ja makasi monta viikkoa vuoteen omana.

Silloin päätti Edith ryhtyä toimeen. Hän kirjoitti veljelleen kirjeen, veljelle, jota hän ei oikeastaan yhtään tuntenut, ja joka ei tuntenut häntä, — kaunopuheisen, pitkän kirjeen, johon pani koko sielunsa ja sydämensä, — ja pyysi häntä edes käymältä palaamaan kotiin, jos vielä halusi äitiään nähdä. Äiti oli huono, ja loppu voisi tulla milloin hyvänsä.

Sitä lähettäessä ei hänellä ollut juuri suuria toiveita tuumansa onnistumisesta. Mutta kirjeen vaikutus oli odottamaton. Neljä kuukautta siitä kun se oli postiin pantu, saapui Johan Magnus Hjelm isänsä kotiin, oltuaan silloin poissa yhtä mittaa kolmetoista vuotta.

Tämä takaisin tullut tuhlaajapoika hämmästytti kaikkia niitä, jotka olivat toivoneet erityistä huvia hänen afrikalaistuneista tavoistaan, käytöksensä luonnollisuudella ja yksinkertaisuudella, jossa oli vaikea keksiä suurempaa moitteen sijaa. Sedät ja tädit arvelivat sen tulevan siitä, että hänen suonissaan sittenkin juoksi Hjelmien veri, mutta toiset varsinkin pääkaupunkilaisserkut huomauttivat, ettei sitä asiaa voinut niin arvostella, eikä tietää, koska Johan Magnus oli kyllin viisas aina vetäytyäkseen pois, missä suinkin voi, eikä seuroissa juuri suutaan avannut. Hän ei toisin sanoen antaunut mihinkään tilaisuuteen, jossa hänen sivistyksensä puutteellisuus olisi tullut ilmi.

Ja totta olikin, että tämä suuri, pitkä, roteva mies englantilaiskuosisessa puvussaan, jossa tuskin kukaan enään olisi tuntenut entistä hoikkaa, vilkasta Johan Magnusta, oli tavattoman hiljainen, harvapuheinen ja äänetön, — liekkö se sitten tullut siitä, että hän pitkillä sisämaan retkillään oli niin vähän ollut tilaisuudessa vaihtaa ajatuksia ja oli kuin tottunut pois siitä. Ainoa, jonka kanssa hän enemmän puheli, oli Edith, johon hän muuten heti ensi näkemältä oli kiintynyt.

"Vai niin, tuon näköinenkö sinä nyt oletkin, — pikku sisko", oli hän tervehtiessä sanonut, "— niin kasvanut ja niin kaunis! Vaan juuri tuollaiseksi minä sinua ajattelinkin saadessani sen kirjeen."

Ja sitte toisen kerran, kun he olivat jääneet kahden kesken: "Sinä et voi aavistaa pikku Edith, kuinka hyvän työn teit, kun kirjeesi kirjoitit. Minä olin jo tottunut pitämään itseäni sellaisena erakkona, ilman kotia ja omaisia. En luullut teidän minusta paljoakaan huolivan".

Heidän välinsä tuli yhä sydämmellisemmäksi sen kesän kuluessa, jonka Johan Magnus viipyi. Ja Edith, — hieno suuren maailman nainen, ylimysperheen ylimysmielinen tytär, — hän tunsi suurta kummallista myötätuntoisuutta tätä pitkää, hiukan kömpelöä veljeä kohtaan, johon erämaitten yksinäisyys oli painanut leimansa.

Syyskesällä äiti kuoli, — esikoispoikansa syliin, jonka kohtalo oli ollut hänen elämänsä suurin suru. Pian sen jälkeen lähti Johan Magnus.

"Minä tulen kenties joskus takaisin", hän lähtiessään sanoi Edithille, "— ja sitten ostan suuren talon ja vien sinut sinne emännäksi, — jollei sinulla jo ole omaa kotia", hän lisäsi.

Sitä poissa oloa kesti kuitenkin vielä kymmenen vuotta, osittain Afrikassa, osittain Lontoossa, jonne hän siirtyi myytyään liikkeensä Kapmaassa. Sillä aikaa ehti vanha senaattori Hjelm kuolla ja molemmat nuoremmat sisaret joutua naimisiin. Edith hoiti isäänsä viimeiseen saakka ja otti sitten vastaan opettajattaren paikan eräässä kaupungin tyttökoulussa. Hänellä oli kyllä ollut kosijoita, — ei kuitenkaan kovin monta, — mutta ei ollut huolinut kestään niistä. Hänen kylmä hieno, säännöllinen kauneutensa ei vuosien kuluessa ollut paljoakaan kadottanut, ja yli kolmenkymmenen ikäisenä hän oli yhä soleva ja suoraryhtinen vartaloltaan, harmaissa silmissä sama umpimielinen, mitään ilmaisematon piirre kuin ennenkin.

Näitten kymmenen vuoden kuluttua palasi Johan Magnus takaisin, — koko joukon vanhettuneena, mutta rikkaana miehenä ja muuten ulko-olennoltaan viime aikoina huomattavasti hienontuneena, kuin silitystä saaneena. Ja lupauksen, jonka hän kerran puoleksi leikillä oli tehnyt, hän sanoja myöten täytti. Hän osti eräältä etäiseltä sukulaiselta Rautlahden vanhan perintökartanon, revitti alas vanhan huoneuston ja rakennutti meren rannalle uuden. Ja tuskin oli sen katto kohonnut, kun Edith virasta erottuaan muutti sinne veljelleen emännyyttä pitämään, vieden mukanaan entisen kotinsa sisustuksen, joka melkein koskematta oli jäänyt hänelle sisarten mennessä naimisiin.

Ja nyt kehittyi vähitellen omituinen suhde näiden kahden välille, — veljen ja sisaren, jotka oikeastaan olivat eläneet niin erilaisissa oloissa kuin suinkin.

Molemmat olivat he harvapuheisia ja hiljaisia, Edith luonteensa pakosta, Johan Magnus tottumuksesta. Mutta toistensa läheisyydessä he kumpikin sulivat. Johan Magnus, — merimies, Afrikanmatkustaja, tavaranvälittäjä, — joka ei koskaan ollut joutunut muitten kanssa mihinkään suhteisiin, paitsi liike-asioissa eikä naisia tuntenut muita kuin äitinsä, hän näki tässä kauniissa, pehmeäliikkeisessä sisaressa ensi kertaa naisen, — kaiken sen, mikä siihen käsitteesen sisältyy.

Tämä yli neljänkymmenen vanha mies, jonka hiukset levoton elämänlaatu oli ennen aikojaan harmaantanut, jonka kädet olivat voimakkaat ja työhön tottuneet kuin maalaisrengin, — hänellä oli monessa suhteessa vielä kuin lapsen mieli. Yhdeltä puolen oli hänellä paljonkin tietoja, vaikka hiukan hajanaisia ja sieltä täältä koottuja, ja monella erikoisalalla oli hän hyvin perehtynyt, mutta toiselta puolen löytyi paljon asioita, jotka hänelle olivat yhtä uusia ja outoja kuin ensiluokkalaiselle. Ne koulutiedot, jotka hän aikoinaan suurella vaivalla oli saanut päähänsä, olivat vuosien vieriessä haihtuneet näkymättömiin, ja itse vakavan Edithinkin täytyi toisinaan nauraa hänen nurinkurisille kysymyksilleen ja vastauksilleen. Muuten puhui Johan Magnus usein lapsuutensa aikuisista oloistaan, — taisi selvään huomata, kuinka paljon hän niitä oli ajatellut, — kertoi pieniä tapauksia ja muistelmia, jotka Edith oli luullut hänen aikoja sitten unohtaneen. Ja ensimmäistä joulua vietettäissä uudessa kodissa, pyysi hän sisarta koristamaan ja sytyttämään joulukuusen suljettujen ovien takana ja sitten vasta avaamaan ne, "niinkuin ennen kotona!"

Tunne- ja ajatuselämä sen sijaan oli hänessä hyvinkin kehittynyt, mutta omituiseen yksipuoliseen suuntaan, kuten ihmisten, jotka paljon ovat olleet yksin. Se oli kehittynyt pitkillä erämaa- ja aavikkoretkillä, jolloin hän kerrankin ei ollut kahteen vuoteen nähnyt ketään valkoihoista, öisten nuotiotulten ääressä, jolloin hän oli ollut pakoitettu etsimään seuraa omassa itsessään. Hän ei ollut lukenut kirjallisuutta tuskin ollenkaan, ei tuntenut tavallisempienkaan suuruuksien nimiä, mutta oli ajatellut ja miettinyt sitä enemmän. Ne olivat yksinäisyyden alakuloisia ajatuksia, erämaan teräväokaisia kukkia ja tuottivat hänelle harvoin iloa, mutta aina tyydytystä. Ja näitä tuumailujaan, — kaikkea sitä, mitä hän vuosi vuodelta oli miettinyt kokoon elämästä, kohtalosta, luonnosta, itsestään ja muista, — hän nyt alkoi vähitellen kertoa Edithille, kehitellä toista toisensa jälestä.

Edith kuunteli näitä uskontunnustuksia, — niin kaukana kaikesta kaunopuheisuudesta, mutta selvä- ja jyrkkäpiirteisiä kaikessa yksinkertaisuudessaan, — ja syvä hellyyden tunne, jommoista hän ei koskaan sitä ennen ollut muita kohtaan tuntenut, alkoi kasvaa hänen sydämessään. Tämä kylmä ja ylpeäluontoinen nainen, joka oli kasvanut ja ehtinyt täysi-ikäiseksi yhä pysyen tuntemattomana ympäristölleen, lähimmillekin omaisilleen, jota ei kukaan voinut kehua tuntevansa, jolla ei koskaan ollut varhaisimpina tyttö-aikoinakaan ollut ystävää eikä uskottua, joka ei ollut koskaan ollut rakastunut kehenkään, — hän puolestaan löysi tässä veljessä kaiken, mitä tiedottomasti tai tietoisesti oli etsinyt.

Hänen hieno, naisellinen käsitystapansa vaikutti lieventävästi Johan Magnuksen jyrkkiin, usein liioitteleviin ajatuksiin, hänen tyyni, aina tasainen käytöksensä vähensi ainakin osaksi sitä synkkyyttä ja epäluuloisuutta, johon entinen erakko oli taipuvainen antaumaan. Ja yhtä suuressa määrin muuttui näinä aikoina Edith itse. Hänessä taisi huomata iloisuutta, joka ennen oli ollut kokonaan vierasta hänelle, hän oli tullut puheliaammaksi, avomielisemmäksi muitakin kohtaan, — jäykkyys ja luopääsemättömyys hänen olennossaan, jotka kauvan olivat vaikuttaneet sen, että häntä aina kohdeltiin pikemmin pelonsekaisella kunnioituksella kuin rakkaudella, alkoivat vähitellen, kuin huomaamatta haihtua.

Heidän suhteensa, joka muodostui näitten vuosien kuluessa, oli enemmän kuin veljen ja sisaren tavallisesti, — se oli jonkinlaista ystävyyttä, sellaista, jota syntyy ainoastaan samasieluisten ihmisten välillä. Se oli hieno suhde, jota ei olisi voinut puristaa mihinkään niistä ahtaista muodoista ja rajoista, joita ihmiset ovat määränneet sitoviksi miesten ja naisten keskisille suhteille eikä nimittää millään niistä nimityksistä, joita niille aikojen kuluessa on keksitty.

Erakko-elämää, johon heitä kumpaakin luonne veti, he nytkin jatkoivat tavallaan, mutta tällä kertaa kahden. He olivat asuneet neljä vuotta Rautlahdessa tutustumatta muihin pitäjäläisiin kuin omiin alustalaisiinsa, ja vieraita ei koko sillä ajalla ollut käynyt muita kuin toinen naiduista sisarista pikku tyttönsä mukana. Koko sen käynnin aikana oli Johan Magnus ollut tavallista vaiteliaampi, leikitteli pikku Margitin kanssa ja hypitteli häntä polvillaan, antaen Edithin kokonaan pitää huolta sisarensa viihtymisestä ja vilkastuen entiselleen vasta kun vieraitten vaunut olivat kadonneet tien käänteesen.

Muuten puuhasi hän ahkerasti kartanossa ja maittensa hoidossa, — hän tuli hyvin toimeen väkensä kanssa, osasi asettua heidän kannalleen, — seikka, jota Edith ei koskaan oppinut. Hän puolestaan piti huolta kodista ja taloudesta, ja iltasin Johan Magnuksen tultua työstä, hän tavallisesti soitteli pianon ääressä pitkät iltakaudet. Kerran hän ehdoitti että ruvettaisiin lukemaan ääneen kirjallisuutta, mutta silloin oli Johan Magnus vastannut: "Ei, tiedätkö mitä, Edith, soita ennemmin, sitä kieltä minä paremmin ymmärrän". Kehittymättömän luonnonlapsen herkkään mieleen sulautuivat välittöminä ja valtavina kaikki ne ihmeelliset, surumieliset soinnut ja säveleet, jotka kerran olivat syntyneet kuolemattoman Schubertin tahi Beethovenin sielussa. Ja istuessaan lumisina talvi-iltoina pienessä salongissaan, jonka Edithin kehittynyt kauneusaisti oli koristanut, tunsivat he kumpikin tyytyväisyyttä elämäänsä ja toisiinsa.

Niin kului neljä vuotta. Silloin sattui seikka, yhtä odottamaton toiselle kuin toisellekin, jota ei kumpikaan ollut ottanut lukuun suunnitelmissaan, ja joka oli omiaan vaikuttamaan suuria ja ratkaisevia muutoksia heidän välisessä suhteessaan. Johan Magnus rakastui.

Hänen rakkautensa esine oli läheisen tehtaanomistajan pieni koti-opettajatar, joka sinne eräänä syyspäivänä oli pyrähtänyt pääkaupungista. Johan Magnus näki hänet kerran tehtaalla käydessään, — teenjuonnin aikana oli tullut sisään pikkuinen olento, joka esitettiin neiti Aili Laitiseksi. Johan Magnus oli tottumaton ja saamaton naisten seurassa ja mieluummin heitä karttoi kuin katseli, mutta tätä tyttöä täytyi hänen silmäillä yhtämittaa. Hän oli pienen pieni ja hyvin vilkas, silmät, suu ja kädet alituisessa liikkeessä ja yhtämittaa hän sanoi: "Voi hyväinen aika!" Hän nauroi alituisesti ääneen, aiheettomasti ja vallattomasti, ja se ensin kiusasi Johan Magnusta, mutta kun tyttö sitten vähän aikaa pysyi totisena, kiusasi sekin häntä, ja hän olisi taas tahtonut kuulla hänen nauravan. Hän mietti kauvan mitä olisi sopivinta sanoa puheen aluksi, mutta ei keksinyt muuta kuin tuon tavallisen: "Kuinka neiti viihtyy maalla?" ja saatuaan sen sanotuksi hän heti häpesi ja punastui. Tyttö nauroi sydämen pohjasta ja vilkaisten isäntäväkeensä hän vastasi viihtyvänsä erinomaisen hyvin, koska hän ylipäänsä viihtyi erinomaisen hyvin joka paikassa.

Siihen ei Johan Magnus enään osannut mitään sanoa, ja hän turhaan mietti uutta keskustelu-ainetta. Mutta tyttö pelasti hänet pulasta. Hän alkoi kysellä kaikenlaista Rautlahdelta, ja tuskin ehti Johan Magnus vastata, kun tytöllä oli jo uusi kysymys valmiina. Oliko siellä kaunista? Oliko hänellä purjevene? Miksei neiti Hjelm ollut tullut mukaan? Oliko hän asunut kauan Rautlahdella? Ja saatuaan kuulla, että Johan Magnus suurimman osan ikäänsä oli oleskellut Afrikassa, pani tyttö päänsä kallelleen ja sanoi: "Voo-i, — todellako, — hyvänen aika!"

Kun Johan Magnus myöhään illalla ajoi kotiin puolikuutamossa, oli hän oudolla mielellä. Hän oli yhä näkevinään ruskeat, kirkkaat silmät, ne loistivat häntä vastaan pimeästä kuin tähdet, nauraen ja veikistellen… Ja hänen korvissaan soi yhä heleä nauru, joka kaikui tarttuvana ja vastustamattomana ja niin nuorena, niin nuorena… Hän vetäsi ohjaksia tiukemmalle, ja virma hevonen ryntäsi juoksuun. Koko loppumatkan hän ajoi samaa tulista kulkua, se kuin rauhoitti ja tyynnytti, mutta tultuaan likelle Rautlahtea ja nähtyään tulen pilkoittavan Edithin kamarista, hän yht'äkkiä hiljensi vauhtia ja saatuaan hevosen riisutuksi, hän hiipi makuuhuoneesensa yläkertaan, varpaillaan ja kolinaa varoen kuin pahantekijä. Sinä iltana hän ei olisi tahtonut tavata Edithiä.

Mutta tehtaalle oli hänellä jo seuraavalla viikolla asiaa ja sitten yhä tiheämmin. Nämä käynnit muodostuivat hänelle merkkipäiviksi, ja niitten välillä olevan ajan hän eli edellistä muistellen ja seuraavaa odotellen. Joskus sattui, että tyttö ei tullut näkyviin koko iltana ja silloin oli Johan Magnus mustalla mielellä kotiinpäin ajaessaan, mutta saatuaan edes vilahdukselta nähdä vilkkaat, mielittelyhaluiset silmät, taisi hän niistä uneksia pitkät ajat. Tyttö puhui aina hyvin paljon, kaikista asioista sekaisin, mutta Johan Magnuksesta oli aivan sama, mistä hän puhui, hän kuunteli kaikkea samalla mielenkiinnolla. Ja sitten yksin jäätyään, hän ajatteli, kuinka hauska olisi aina saada kuulla tuota puhelua, joka oli kuin linnun viserrystä tai laineitten lipinää ja kuinka hauska olisi kerran saada koskettaa tuota ruskeata tukkaa, joka aina oli vallattomassa epäjärjestyksessä. Ja sitten kietoa kätensä vartalon ympäri, joka oli hieno ja hoikka ja taipuva kuin nuori paju.

Kesken näitä ajatuksiaan muisti hän Edithin, ja silloin hänestä tuntui, kuin olisi hän saanut kylmää vettä niskaansa. Hän ei siihen saakka ollut lainkaan koittanut selvittää ajatuksiansa eikä tuumia, mihinkä ne johtaisivat, mutta siinä silmänräpäyksessä hän tiesi, että hänen tunteensa tyttöä kohtaan oli rakkautta eikä mitään muuta, ja ettei hän mitään niin olisi toivonut kuin voida mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja saatuaan tämän ajatuksen selville, hän häpesi sekä sitä että itseään. Hän tunsi itsensä kuin syylliseksi Edithiä kohtaan, tunne jostain vääryydestä alkoi kalvaa häntä. Mutta sen sijaan että hän olisi koittanut sisarta karttaa, osoitti hän hänelle kaksinkertaista huomaavaisuutta, ikäänkuin siihen ajatuksiaan kätkeäkseen.

Hänen ei pistänyt päähänsäkään kertoa niitä Edithille, vaikka tämä vuosien kuluessa oli ollut hänen ainoa ystävänsä ja uskottunsa. Hän tiesi, että Edith tunsi hänet perin pohjin, tunsi joka sopukan hänessä, ja kuitenkin oli hänellä tunne siitä, ettei Edith tällä kertaa voisi häntä ymmärtää. Sillä hän ei itsekään ymmärtänyt itseään. Se, mikä hänessä kehittyi, oli jotain ihan uutta ja outoa, ennen aavistamatonta, jotain, jonka mahdollisuus kenties kauvankin oli asustanut hänen sielussaan, ilman että hän sen olemassa olosta tiesi. Siinä ei ollut rahtuakaan siitä puoleksi jumaloivasta, puoleksi toverillisesta tunteesta, joka hänellä oli ollut Edithiä kohtaan. Edith oli aina ollut yläpuolella häntä, — kaikessa, — hän oli sisaressaan ihaillut kuin jotain korkeampaa ja täydellisempää olentoa. Ailia hän sitävastoin ajatteli aivan toisella tavalla, — hän tunsi suojelevaa hellyyttä tuota tyttöä kohtaan, jolla alati oli kuopat poskissa ja silmät naurussa, hän tunsi itsensä niin suureksi ja voimakkaaksi hänen suhteensa. Ailin läsnäolo ei milloinkaan häntä painanut, hänen mielensä kävi heti kevyeksi, kun hän näki tytön, ja ajatukset alkoivat heti kiertää iloisia teitä. Hän tunsi itsensä noreaksi ja elämän haluiseksi kuin nuori poika, ja hänet valtasi halu toisinaan tehdä jotain oikein hurjaa ja vallatonta, vääntää kiviä ja kantoja ja katkoa rautakankeja, että tyttö olisi saanut nähdä, kuinka voimakas hän oli.

Edithillä ei pitkiin aikoihin ollut edes aavistustakaan siitä, mikä veljen sielussa oli herännyt. Johan Magnuksen tiheät tehtaalla käynnit eivät tietysti jääneet häneltä huomaamatta, mutta siihen aikaan oli Rautlahdella juuri rakennusten korjauspuuhia, ja hän uskoi sentähden helposti sen tekosyyn, että Johan Magnus kulki niitä koskevissa asioissa, joka muuten osaksi oli tottakin. Hänelle oli myös pistänyt silmään, että veli oli vähemmän raskasmielinen kuin ennen eikä enään niin useasti kehitellyt hänelle omituisia ajatussuunnitelmiaan, mutta vaikka hän aina tunsikin, että Johan Magnus oli häntä lähinnä juuri synkkinä hetkinään, iloitsi hän kuitenkin tavallaan siitä muutoksesta, jonka luuli veljessä huomanneensa.

Sitten, — kun suhdetta jo oli kestänyt pari kolme kuukautta, — sai hän äkkiä tiedon koko asiasta, juorupuheena kylältä, juttuna, jota kuiskailtiin talosta taloon. Hänen ensimmäinen tunteensa oli suru siitä, että Johan Magnus ei ollut itse sitä hänelle kertonut, vaan että hänen oli täytynyt se muitten kautta kuulla. Mutta siihen sekaantui heti lukemattomia muita tunteita, — hän ymmärsi yht'äkkiä, mitä oli kadottamaisillaan. Ja kotiintultua tämä tyyni, järkevä nainen, niin tottunut itseään hillitsemään ja tunteitaan voittamaan, kätki kasvot käsiinsä ja itki, — katkerasti, kuten kerran nuorena tyttönä, kun Johan Magnusta luultiin kuolleeksi.

Johan Magnus tullessaan kotiin ei heti ensi katsannolta huomannut sisaressaan mitään erinomaista, mutta sitten oudostutti häntä tämän tavaton kalpeus ja äänettömyys. Illallisen aikana ei Edith puhunut juuri sanaakaan, ja kun he sen jälkeen siirtyivät saliin, istahti hän pianon ääreen soittamaan tapansa mukaan. Vaan lyötyään pari väärää accordia, hän käännähti veljeensä päin ja ilman mitään johdantoa kertoi koko asian, semmoisena kuin oli sen kuullut. Itse puolestaan ei hän lisännyt siihen sanaakaan.

Johan Magnukselle tuli se ihan odottamatta. Hän ei itsekään ollut oikein selvillä, millä lailla hän olisi suonut Edithin saavan tiedon siitä, — että sen joskus täytyi tulla ilmi, sen hän kyllä ymmärsi, — mutta näin se ei ainakaan olisi saanut tapahtua. Ja hän olisi melkein suonut, että Edith olisi ollut kiivastuksissa, itkenyt ja pannut toimeen kohtauksia, — se olisi tehnyt asian hänelle helpommaksi. Sisaren tyyni käytös vei häneltä aseet.

"Vai niin, — niinkö kerrotaan… No, — entäpä, jos he olisivatkin oikeassa…"

Edith oli noussut ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.

"Ei noin, — Johan Magnus, — ei noin…! Minä olen ollut sokea, kun en ymmärtänyt, että näin lopulta oli käyvä. Minähän olen sinulle vain sisar… Mutta minä olisin suonut, että itse olisit ensimäisenä kertonut…"

Nämä harvat sanat, sisaren matala, pehmeä ääni ja hänen katseensa, jonka Johan Magnus tunsi sitä katsomatta, ne vaikuttivat häneen omituisesti ja valtavasti. Hänessä heräsi hetkeksi voimakkaana koko se ihailun ja hellyyden sekainen tunne, joka oli sitonut häntä tähän sisareen. Mitä hän oli tekemäisillään? Työntäisikö hän pois sen ainoan olennon, joka oli häntä ymmärtänyt, sen ainoan, jolle hän oli voinut kertoa ajatuksiaan, — joka oli antanut hänelle kodin! Silmänräpäyksen aikana hän tuli vasten tahtoaan verranneeksi Edithiä ja Ailia, ja tällä kertaa vaa'an tasapaino arveluttavasti kallistui. Ja häntä alkoi yhtäkkiä kaduttaa kaikki.

Hän katsoi heltynein mielin Edithiä, sinä hetkenä ensimmäisen ja viimeisen kerran selvään tuntien, kuinka paljon sisar oli hänelle antanut.

"Edith, — tämä asia on sinulle vastenmielinen eikö niin?"

Edith käänsi pois päänsä.

"Sitä minä en ole sanonut, Johan Magnus".

"Edith, — rakas, pikku sisko, näenhän minä sen Edith, sinä et saa itkeä, kuuletko… Kas noin, et minun tähteni… Kuule", hän yhtäkkiä lisäsi, "minä lupaan jättää koko asian, — niin, sen minä lupaan. Minä en voi kestää, että sinä…"

Hän sanoi sen nopeasti ja kiivaasti, itse sitä sanoessaan uskoen, että se kävisi päinsä helpostikin.

Edith oli saanut taas takaisin tyyneytensä ja katsoi veljeen. Jos hänellä olikin myrsky sydämessään, ei pinnalle ehtinyt edes väreitä.

"Johan Magnus", hän sanoi, "sinä olet ollut minulle rakas, rakkaampi kuin kukaan muu. Jos minulla olisi ollut poika, niin olisin kenties rakastanut häntä samalla tavalla…"

Hän vaikeni ja jatkoi sitten:

"Ymmärrätkö, Johan Magnus, minä en pyydä sinulta mitään muuta, kuin että saan olla uskottusi kuten ennen. Minä en ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos koittaisin asettua sinun ja onnesi välille… Sinä voit tulla kertomaan minulle kaikki, — ihan kaikki, — ymmärräthän… Hänestä myöskin", — tuli hitaammin.

Viimeiset sanat kuultuaan Johan Magnus säpsähti, hän muisti äkkiä Ailin, selvästi, ikäänkuin olisi nähnyt hänet ilmi-elävänä edessään, — ja sitten hän käsitti, ettei hän olisi voinutkaan täyttää lupaustaan. Hän puristi Edithin kättä painaen alas päänsä, ja vaikka hän ei sanonut sanaakaan, ymmärsi sisar kuitenkin, että Johan Magnus tunsi kiitollisuutta häntä kohtaan. Hän kuittasi koko tapahtuman pienellä hymyllä ja tavallisella: "No niin, soitanko jotain, Johan Magnus?" mutta jäätyään yksin, hän tiesi, että Johan Magnus oli häneltä mennyttä kalua.

Heidän suhteensa ei tämän jälkeen enään ollut sama kuin ennen, ja he tunsivat sen kumpikin, Edith selvästi, Johan Magnus himmeämmin. Se ei sentään estänyt häntä kerran alkuun päästyään kertomasta sisarelle rakkautensa iloja ja huolia, jotka vaihtelivat sen mukaan, millä päällä Aili-neiti oli sattunut olemaan. Ja puhuessaan tytöstä tuli hän melkein kaunopuheiseksi. Aili oli niin iloinen, niin iloinen, että häntä pelotti ja hurmasi samalla, — hän oli kuin päivän paiste metsässä, joka yhä pakenee, — jotain, "ota kiinni!" koko olennossa. Ja hänellä oli silmät, jotka taisivat panna pään pyörälle… Ja kuinka hän osasi nauraa… Johan Magnus joutui intoihin puhuessaan, ja vasta jälkeenpäin hänelle johtui mieleen, ettei Edith ollut vastannut mitään hänen ylistyksiinsä, vaan kuunnellut äänetönnä.

Kerran sai hän hänet houkutelluksi mukaansa arpajaisiin kirkonkylässä, jossa Ailin oli määrä myydä arpoja. Edith oli suostunut puoleksi vastahakoisena, puoleksi uteliaana. Ja perille tultua hän ilman Johan Magnuksen esitystäkin olisi tuntenut tytön, — juuri tuommoiseksi oli hän häntä ajatellut. Aili tuli häntä vastaan veikistelevän kohteliaana ja alkoi puhua laverrella tapansa mukaan, taisi selvästi huomata hänen koittavan miellyttää, mutta hän vaikeni pian. Edithin koko olennossa oli jotain, joka teki, että hänestä tuntui, kuin olisi hän yhtä hyvin voinut ampua nuolensa kiviseinään, ne ponnahtivat takaisin. Ja paikalleen palattuaan hän pyörähti kantapäillään ja kuiskasi toverilleen: "Huh, kuinka ikävä hän on, — neiti Hjelm, — ja ylpeä, oikea puunukke!" Mutta Johan Magnukselle hän sanoi pää kallellaan: "Kuinka teidän sisarenne on kaunis!" Ja huomattuaan sen olevan tälle mieleen, hän lisäsi: "Voi hyvänen aika — ja niin teidän näköisenne!" Mutta koko sen illan hän vaistomaisesti karttoi Edithiä ja keikaili Johan Magnukselle tavallista vähemmän.

Edith kävi kovaa taistelua sielussaan näinä aikoina, ja tämän illan jälkeen katkeruus hänessä kasvoi. Se kalvoi ja kidutti häntä öin ja päivin, ja hän taisi valvoa ja käännellä vuoteellaan, vakuuttaen itselleen, että hänen elämänsä ja työnsä oli ollut turhaa ja että Johan Magnus tuon leikkikalun, tuon liikkuvan nuken tähden oli valmis unohtamaan koko heidän henkisen yhdyselämänsä ja työntämään hänet pois loppuunkäytettynä. Mutta aamulla sellaisen yön jälkeen oli hän sama kuin ennenkin, hiukan kalpeampi vaan kenties, hän liikkui hiljaisena ja arvokkaana toimissaan, piti huolta kaikesta, muisti kaikkea, ja Johan Magnukselle oli hänellä aina ystävällinen sana ja hymyily. Toisinaan häntä äkkiä alkoi kuin väsyttää, hän kammoksui omaa teeskentelyään, ja hänelle vilahti ajatus: mitä komediaa tässä näyttelemmekään? Hänen olisi tehnyt mieli huutaa tuskasta, kertoa kaikki kärsimyksensä Johan Magnukselle, rukoilla häntä, varoittaa, pyytää… Mutta hän puri huuleensa ja vaikeni, ja taakka painoi häntä raskaampana kuin ennen.

Joka kerta kuin Johan Magnus iltasin tuli hänen pieneen boudoiriinsa, ja hän näki veljen katseesta, että tällä oli taas jotain kerrottavaa, — häntä peloitti, ja hän olisi tahtonut paeta. Joka kerta hän sanoi itselleen: Tämä on viimeinen kerta, nyt en jaksa enään! — ja hänet valtasi taas sama kiusaus, sama vastustamaton halu sanoa suoraan ajatuksensa, niin kauvan kuin vielä oli aikaa. Ja joka kerta hän kuitenkin kuunteli äänetönnä ja vaieten. Häntä oudostutti Johan Magnuksen ilme, tällä oli katseessaan melkein jotain haaveksivaa ja ujoa kuin nuorella pojalla, ja kun hän puhui tytöstä, kirkastui koko hänen muotonsa. Edith katseli näitä kasvoja, joissa hän oli luullut tuntevansa joka väreen, joka piirteen, joka ilmeen, ja hänestä ne näyttivät uusilta ja tuntemattomilta. Ja hän tunsi käyvänsä yhä vieraammaksi Johan Magnukselle.

Sitten seurasi se ajanjakso Johan Magnuksen rakkausjutussa, jolloin hän rupesi epäilemään, tokko saisikaan vastarakkautta. Tämä suuri lapsi tuli synkäksi ja raskasmieliseksi ja saapui Edithiltä hakemaan lohdutusta ajatuksilleen, kuten monasti ennenkin. Edith tukahutti kapinalliset tunteensa ja lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi, vakuutti hänelle kaiken käyvän hyvin, hänen piti vaan odottaa ja olla kärsivällinen… Tytön kylmyys oli vaan satunnaista ja oikun synnyttämää, seuraavana päivänä oli hän oleva toisin…

Hän uskoi itse siihen mitä sanoi, hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei tyttö kuitenkin lopulta ottaisi Johan Magnusta. Johan Magnus ei tosin enään ollut nuori, mutta hän oli komea mies huolimatta harmaasta tukastaan ja sitäpaitse rikas ja Rautlahden omistaja. Edith ei ollut tarvinnut kuin kerran nähdä tytön tietääkseen tarpeeksi… Jos tyttö oikuttelikin, niin oli se vaan ollakseen sitten sitä varmempi asiastaan. Nuo tuollaiset osasivat kyllä pitää kiinni valloituksistaan…

Mutta heidän vastainen avioliittonsa… Tytöstä tulisi Johan Magnuksen taloudenhoitaja ja hänen lastensa äiti, — vaan ei mitään muuta. Hän ei olisi koskaan ymmärtävä miestään, ei koskaan kohoava hänen kannalleen, ei milloinkaan käsittävä sitä, mikä oli hienointa ja parasta hänessä. Johan Magnuksen sisäinen mailma, hänen ajatuksensa ja tunteensa, niin täynnä erämaan omituista runollisuutta, se oli pysyvä hänelle aina lukittuna ja suljettuna. Ja kun Johan Magnukselle tulisivat nuo mustat hetket, jotka hän niin hyvin tunsi, niin saisi hän taistella taistelunsa yksin, eikä kukaan ojentaisi hänelle auttavaa kättään.

Johan Magnuksella ei ollut enään niin paljon aikaa olla sisarensa kanssa kuin ennen, mutta Edith istuutui ikkunan ääreen ompeluksineen salaa katsellakseen, kuinka hän liikkui pihalla tai pelloilla jakelemassa käskyjään. Hän näki Johan Magnuksen voimakasrakenteisen vartalon, joka kohosi päätä pitemmälle muita ja kuuli hänen äänensä yli hälinän, ja hän ajatteli kaikkia niitä vuosia, jotka he olivat eläneet yhdessä… Mutta kun hän huomasi Johan Magnuksen tulevan kartanoa kohti, siirtyi hän pois, ennenkuin tämä ehti kohottaa katsettansa ikkunaan.

Eräänä iltana, kun hän istui salissa lukien, astui Johan Magnus sisään. Hän oli levoton näöltään, karttoi katsoa Edithiä silmiin ja kulki ympäri huonetta, tuon tuostakin pysähtyen ikkunan ääreen, naputellen ruutua sormillaan. Edith pani pois kirjansa ja istui liikahtamatta, odottaen mitä tulisi. Vihdoin pysähtyi Johan Magnus hänen eteensä.

"Edith, minä olen aikonut lähteä huomenna", hän sanoi.

Sisar painoi alas päänsä, jonka liikkeen taisi selittää hyväksyväksi nyökäytykseksi eikä kysynyt sen enempää, yhtä vähän kuin Johan Magnuskaan rupesi mihinkään lähempiin selittelyihin. Hän seisoi vähän aikaa tuijottaen Edithiin, käännähti sitten taas ja kulki pari kertaa salin poikki.

Hetken kuluttua hän pysähtyi uudelleen ja keskeytti vaiti-olon vähän epävarmalla äänellä:

"Edith, kuulehan, minulla olisi sinulle eräs pyyntö".

"Mikä se olisi, Johan Magnus?"

Edith oli kohottanut päänsä ja katsoi veljeen suurilla, verhotuilla silmillään.

"Minä olen ajatellut, että sitten kun menen naimisiin…" Hän vaikeni ja tavoitteli sanoja. "Niin, — minä olen ajatellut pyytää sinua jäämään kotiini, kuten tähänkin asti, Edith, — sittenkin kun olen naimisissa".

Hän melkein pelästyi outoa ilmettä, joka levisi sisaren kasvoille. Edith oli noussut seisomaan, ja käsi, joka piteli kiinni tuolista, vapisi:

"Ei koskaan, Johan Magnus, ei missään tapauksessa… Minä olen jo kyllä
ajatellut tulevaisuutta, — aion ottaa virkani takaisin kaupungissa.
— En milloinkaan suostuisi siihen… jos sinä tietäisit, mitä pyydät,
Johan Magnus. Ja jo tulevan vaimosikin tähden…"

Hän oli kääntynyt nopeasti ja lähti huoneesta sulkien oven, ikäänkuin peläten liikoja sanovansa.

Johan Magnus jäi seisomaan liikahtamatta. Hänet valtasi ääretön halu juosta sisaren jälkeen, sulkea hänet syliinsä ja suudella häntä, pyytää anteeksi, lohduttaa… Mutta sitten hän vaipui istumaan ja peitti kasvot käsillään. Oikeastaan, mitä olisi hänellä sanomista…

Sisaren omituinen äänen sointu kiusasi häntä ja soi hänen korvissaan, hän oli kuin vilahdukselta nähnyt osan siitä taistelusta, joka riehui niin likellä häntä. Sinä iltana hän valvoi kauan vuoteellaan ristiriitaisten ajatusten uhrina, miettien ja tuumien sinne tänne, voimatta kuitenkaan muuttaa päätöstään.

Ja seuraavana päivänä hän pani purjeveneensä kuntoon purjehtiakseen
Lepolan tehtaalle.

* * * * *

Käsityö oli jo aikoja sitten solunut Edithin helmaan ja siitä vähitellen lattialle, ja kun hän vihdoinkin kumartui sitä nostaakseen, oli hänen kasvoissaan väsynyt ilme.

Sitten hän nousi taistellen alakuloisuutta vastaan, joka väkisin pyrki valtaamaan hänet, ja meni sisään. Boudoirissa heitti hän yltään suuren valkoisen talousesiliinansa ja viivähti hetken aikaa kuvastimen edessä. Hänen violettiin vivahtava kesäpukunsa oli vyötärön kohdalta tiukka ja ruumiinmukainen, mutta valahti siitä alaspäin pehmeinä laskoksina. Hihansuissa ja kaulanympärillä oli leveätä, keltaista pitsiä tiheissä poimuissa. Hänen uhkea tukkansa, joka ei ollut tumma eikä vaalea, vaan siltä väliltä ja omituisen kiilloton, oli koottu päälaelle komeaksi solmuksi, ja niskassa sekä ohimoilla kihertyivät hiukset pieniksi suortuviksi.

Hän poikkesi keittiössä antaakseen vielä jonkun käskyn, ja kummasteli itse, ettei hänen äänensä mitään ilmaissut. Sitten astui hän jälleen verannalle ja pantuaan kokoon pöydälle jääneen koru-ompeluksen, hän kävi istumaan portaille ja pyyhkäsi kädellä otsaansa. "Huomenna kaikki tämä on ohi", hän mietti ja tarttui siihen ajatukseen, — "kaikki ohi, — kuinka kummallista!" Ja hän alkoi tuijotella merelle päin.

Oli elokuun loppupuoli, ja päivät lyhenivät huomattavasti. Syksyä oli ilmassa, enemmän kuitenkin enteinä vain ja aavistuksena vielä. Niinkauan kuin päivä paistoi, oli kuumaa ja helteistä kuin keskikesällä, ruoho niityillä oli kasvanut uudelleen pitkäksi ja mehukkaaksi, ja kukkien värit olivat loistavampia ja hehkuvampia kuin ennen. Mutta auringon alettua, muuttui kaikki. Iltahämärä oli varhainen ja kylmä ja laskeutui kosteana sumuna alaville maille, ja yön saavuttua syttyivät taivaalle ensimmäiset vaaleat tähdet. Koivu veden partaalla alkoi kellastua, pelloilta katosi ruiskykö toisensa jäljestä riiheen, josta varhaisena aamuna kuului puinnin kalske, ja jonka ovi-aukosta savu sinisenä nauhana kierteli.

Kauan aikaa jälestäpäin tätä hetkeä ajatellessaan, Edith muisti lukemattomia yksityiskohtia, jotka nyt kulkivat huomaamatta hänen ohitseen. Väki tuli kotiin leikkuupellolta sirpit käsissä ja viikatteet olalla, — joku kuului huutavan äänekkäästi: "Pistetäänköhän näitten talkoitten jälkeen tanssiksi, — vai…", ja siihen vastasi vouti karkeasti: "Aina tässä nyt hyppelemään!" Johon äskeinen ääni kuului kiusoittelevasti sanovan: "No, ilot ne pitää oleman köyhälläkin!" ja jatkoi sitten hyräillen muitten nauraessa: "— ja frali lali lei — ja ilot ne köyhälläkin". Toiselta puolen pihaa alkoi kuulua karjankellojen kilinää, lehmien ammuntaa ja karjatytön laulua sekaisin, — laulu oli puoleksi huhuilemista ja päättyi aina loppusäkeesen: "Tulkaa, tulkaa kotio, hoo-oi!"

Edith kuuli ja näki kaikki eikä kuitenkaan mitään. Hänen kaikki aistinsa, koko sielunsa ja olemuksensa oli keskittynyt katseesen, joka suuntautui ulapalle, — jännittyneenä, odottavana, liikkumatonna…

Äkkiä tuli niemen kärjen takaa näkyviin jotain valkoista, joka nopeasti suureni, ja hetken kuluttua näkyi vene purjeet levällään ja välkkyvinä laskevan kauniin kaarroksen ympäri kivikkokarin. Juova, jonka se piirsi jälkeensä, näytti säihkyvän säkeniä mailleen menevästä auringosta, ja valkoiseksi maalatut laidat kimaltelivat ja kiilsivät. Edith oli noussut seisomaan, varjostaen käsillä silmiään. Samassa hän säpsähti: lippua ei ollut näkyvissä!

Hänen päätään huimasi, eikä hän heti käsittänyt. Hän pääsi jännityksestään ja tunsi fyysillistä raukeutta ja samalla kummallista tyhjyyttä, melkein kuin pettymystä. Sitten alkoivat ajatukset kiertää. Lippua ei ollut, — ei näkynyt, — se merkitsi, — se merkitsi — niin, mitä…? Ja äkkiä hän käsitti… Johan Magnus palaisi yksin, tyttö ei ollutkaan suostunut, — hän ei siis menisikään naimisiin… Hän palaisi hänen vanhaksi, tutuksi Johan Magnuksekseen… Kaikki oli oleva kuten ennen, kuten ennen…

Hänen sydämensä alkoi tykkiä kuuluvasti, ja raju ilon tunne, vieras hänen luonteelleen, melkein esti hänet hengittämästä. Yht'äkkiä muisti hän Johan Magnuksen kasvot ja oli niissä näkevinään äärettömän väsyneen ja alakuloisen ilmeen, jonka pettynyt toive jättää jälkeensä… ja sitten hän häpesi iloansa… Samalla hetkellä kohosi jotain tummaa nopeasti ylöspäin pitkin veneen mastoa, — kun se oli päässyt huippuun asti, tarttui siihen tuuli ja liehutti sitä. Se oli lippu, — sama, jonka hän itse kerran oli ommellut Johan Magnukselle.

Hänen puoleksi kohotetut kätensä vaipuivat alas, ja hän jäi seisomaan liikahtamatta kuin kivettynyt, tuntien, kuinka ilo ikäänkuin solui pois sormien lomitse. Mutta siinä ajatuksessa, joka vilahti hänen sielussaan, oli ainoastaan vähäinen vivahdus katkeruutta. Ratkaisu oli ohitse, — kaikki oli ohitse.

Hän hiipi alas portaita, pujoitteli ohi kukkalavojen, antaen hameensa viistää käytäväin valkoista hiekkaa ja pysähtyi puutarhan portille, jonne näkyi osa rantatietä. Melu kartanossa oli vaiennut, kaikki oli äänetöntä, hän taisi kuulla pienimmänkin risahduksen.

Ensin kuului purjeveneen synnyttämä ryske sen työntyessä rantakiville, sitten suhinaa, kun purjeet laskettiin alas ja lopuksi pyörivien telojen kolinaa. Hetkisen aikaa oli taas kaikki hiljaa, sitten alkoi rantatieltä kuulua ääniä.

Tien mutkauksessa tuli näkyviin Johan Magnuksen pitkä vartalo ja hänen vierellään tyttö, jonka vyötäreille hän oli kietonut kätensä. Tyttö oli ottanut hatun päästään ja heilutteli sitä nauhasta, hänellä oli kasvot käännetyt Johan Magnusta kohti, ikäänkuin olisi juuri aikonut sanoa jotain, kun hän äkkiä näytti huomaavan portilla seisojan ja vetäytyi nopeasti irti vähäisen välimatkan päähän.

Mutta Johan Magnus oli myöskin nähnyt Edithin. Hän heitti kuin äkillisestä päähän pistosta lakkinsa ilmaan liikkeellä, joka ilmaisi voiton riemua ja valloille laskettua iloa, ja saatuaan sen kiinni, alkoi hän juosta porttia kohti, vetäen tyttöä mukanaan.

"Edith, tässä hän nyt on, — mutta katso toki, — oh, Edith…"

Hänen hengästyneessä äänessään oli lapsellisen onnellinen sointu, ja hän puristi Edithin käsiä voimakkailla kourillaan.

Edith oli silmänräpäyksessä saanut takaisin tottuneen mailman naisen käytöksensä.

"Ah, siinäkö te olettekin… Minä kyllä näin purjeveneen, mutta…
Niin, tervetuloa nyt, rakas Johan Magnus, — ja sinä Aili…"

Hän oli ottanut tytön molemmat kädet omiinsa ja ennenkuin kumartui suutelemaan, hän hetkisen aikaa katseli hänen kasvojaan pitäen häntä vähän matkan päässä itsestään.

Tyttö oli kaunis, — hänen täytyi nähdä se väkisinkin, jos tahtoi tai ei, ja hänestä tuntui kuin olisi hän sen nyt vasta huomannut. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän vakuutti itselleen, ettei hän koskaan ollut ihaillut sen laatuista kauneutta, että se oli liian epäsäännöllistä, liian tarkoittavaa… Ja kuitenkin… Kuinka hän oli nuori, tuo tyttö tuossa seistessään, hiukan hämillään hänen tarkastavista katseistaan ja hieno puna kohonneena otsalle asti, jolle kiharat putosivat varjostaen katsetta ja antaen sille syvyyttä, jota sillä ei kenties muuten olisi ollut. Hän oli nuori, nuori… Ja tunne jostakin kauvan aikaa sitten menetetystä, jostakin, jonka hän oli antanut kulua hukkaan, se tänä hetkenä ikäänkuin löi häntä vasten kasvoja…

Kaikki kolme kääntyivät kulkemaan rakennusta kohti. Niemen takaa nousi kuu puoleksi pilviin peittyneenä, ja puutarha väreili himmeää, valkeaa valoa. Edith kulki edellä, tahallaan nopeammin, ettei häiritsisi jäljessä tulevain puhelua, mutta kuuli siitä huolimatta joka sanan, minkä Johan Magnus lausui ja Ailin heleän, vaikka hiukan kimakan naurahduksen, joka kaikui melkein eksyneeltä äänettömässä puutarhassa. Ja hän tunsi kateutta, kalvavaa, kasvavaa kateutta tuota tyttöä kohtaan, koska hän oli ryöstänyt häneltä Johan Magnuksen ja samalla kaiken, mikä hänelle elämässä oli jonkin arvoista, ja koska hän oli kaunis ja nuori… niin, koska hän oli nuori… Hänessä heräsi jotain halpaa, alhaista, hiipivää, — koko hänen huonompi itsensä nousi kapinaan, ja hänen täytyi purra huuleensa, estääkseen kyyneleitä kohoamasta. Sitten hän kääntyi:

"Kenties te tahtoisitte vielä mennä hiukan kävelemään puistossa… Minä menen sillaikaa sisään…"

Hän kummasteli taas oman äänensä sointua, se tuntui tulevan kaukaa, jostain etäältä, ikäänkuin hän itse ei olisikaan lausunut noita sanoja, vaan joku vieras. Johan Magnus kuului vastaavan jotain, vaan hän ei eroittanut sanoja ja kiirehti sisään.

Etehiseen saavuttuaan hän pysähtyi oudostuneena, — Johan Magnus oli rientänyt hänen jäljessään.

"Aili jäi puutarhaan", hän vastasi sisaren kysyvään katseesen. Ja sitten hetken kuluttua, syvältä henkäisten: "No, — Edith…! Mitä sinä nyt sanot?"

Johan Magnuksen yksitotiset, päivänpaahtamat kasvot säteilivät, ja silmissä välähtävässä ilon ilmeessä oli jotain poikamaisen avomielistä, hiukan haaveksivaa, mutta voimakasta ja luotettavaa samalla…

Sisar seisoi hänen edessään ja katseli häntä povi kohoillen. "Nyt oli hänen hetkensä tullut!" vilahti kuin salamana hänen sielussaan. Hän sanoisi kaikki, kaikki… syytäisi tuskansa ja kärsimyksensä tuolle miehelle vasten kasvoja, tallaisi jalkojensa alle hänen onnensa, jonka täytyi nousta hänen oman onnensa raunioista…

"No, — Edith…!" Johan Magnus kertasi sen ääni täynnä odotusta.

Sisaren katse oli yhä kiintynyt veljen kasvoihin, ja yhtäkkiä alkoi ilme niissä häntä liikuttaa. Mistä se olikaan kotoisin! Tuo lapsellinen, onnellinen hymy, joka muodosti niin omituisen vastakohdan kasvojen kehittyvälle kulmikkaisuudelle… Tuota Johan Magnusta, joka seisoi nyt hänen edessään, ei hän oikeastaan tuntenut, hän oli uusi, outo, vieras, kuten ilme hänen kasvoissaan. Mutta rakastiko hän siksi häntä vähemmän…

Ja tuonko hymyn hän hävittäisi, karkoittaisi katseesta luottamuksen ja uskon ja valaisi sijalle omia epäluulojaan, aavistuksiaan, öisiä ajatuksiaan…? Hän ei voisi sitä, — ei voisi… Vaikka koko tuo onni olisikin harhaluuloa, ja Johan Magnuksen itse kerran täytyisi siitä herätä pettyneenä ja tyhjänä, niin hän ei voisi nyt häntä varoittaa… Jumala saisi lukea sen hänelle synniksi, jos tahtoi… Ja yhtäkkiä hän käsitti, että kysymykseen, joka kuvastui Johan Magnuksen kasvoissa, ei löytynyt muuta kuin yksi vastaus.

Sitten, yhä saadakseen nähdä saman ilmeen, estääksensä sitä haihtumasta ja katoomasta, — tahtoen mistä hinnasta hyvänsä pysyttää sen, hän sanoi melkein äidillisellä hellyydellä, — äänellä, jossa väreili muistona koko heidän hieno, kaunis suhteensa, kaksin kerroin hieno tänä hetkenä, jolloin siihen sekaantui kaipauksen tunne:

"Johan Magnus, — rakas poika, — minä otan osaa sinun onneesi, — koko sydämestäni, — aivan niinkuin se olisi omani…"

Ja nähtyään Johan Magnuksen kiitollisen katseen, hän ymmärsi, että se sovitti hänet paljon suhteen.