AGNES
Te katsotte niin tarkasti tuota valokuvaa, — olkaa hyvä ja ottakaa se albumista, — se ei ihmetytä minua. Te ette ole ensimäinen, joka on jäänyt sitä katsomaan. Eikö totta, sangen omituiset kasvot, — tekisi mieli sanoa, että niissä on jotain arvoituksen tapaista…
Minä hyvin muistan, kuinka eräs nuori maalari sattui näkemään saman kuvan, — hän joutui aivan haltioihinsa, tiedättekö. "Missä se tyttö on, esittäkää hänet minulle! Minä tahdon maalata hänet, — poimutettu huntu vaan päähän, ja hän on valmis odaliski uneksivine silmineen. Oh, siitä voisi tehdä jotain!" No niin, minä tietysti jäähdytin hänen kuuman intonsa ilmoittamalla, että ihailtu tyttö nyt jo oli vanha nainen… Mutta kuitenkin, minä huomaan että tekin myönnätte… Niin, kuva on kaunis, sitä ei voi kieltää. Eikä ainoastaan kaunis, se voisi olla paljoa kauniimpikin, — ehkä siinä juuri onkin sen suurin viehätys. Se, että aina tulee ajatelleeksi, mitä se voisi olla. Tahtoisi nähdä, miltä nuo silmät näyttäisivät, jos ne kerran katsoisivat ylöspäin, avautuisivat kokonaan, — nyt niitä ripset liiaksi peittävät. Olisiko katse noitten hieman raskasten luomien alla suruinen vai iloinen, hymyilisivätkö vai itkisivätkö kenties? Ja sitten ajattelee, mitä noilla hienoilla huulilla olisi sanomista, jos ne eivät olisi niin tiukasti yhteen puristetut. Se kuva vaikuttaa kuin arvoitus, kuin ratkaisematon probleemi, — se kiihoittaa mielikuvitusta ja pakoittaa etsimään sille selitystä…
Te kysytte, eikö hän ole naimisissa? Taaskin sama kysymys, jonka niin moni ennen teitä on tehnyt! Minua huvittaa vastata teille, että hän ei ole sitä, — niin, se todella huvittaa minua, sillä näen, että te olette siitä yhtä ihmeissänne kuin kaikki muutkin.
Eikö totta, hän näyttää siltä, kuin istuisi miettimässä jotain, mitä ei kuitenkaan saa selville, — ikäänkuin ihmettelemässä elämää. Niissä on paljon uneksijaa ja haaveksijaa noissa tummissa silmissä, — sisäänpäin kääntynyt luonne… Ne ovat kuin avautuneet näkemään jotain, joka niitä on peljästyttänyt ja vienyt lapsen rauhaisan, kirkkaan katseen, ja sitten taas puoleksi sulkeutuneet päästäkseen sitä näkemästä, — sielussa, joka niissä kuvastuu, on varhain herännyt epäilys elämästä… Minä olen aina nähnyt saman katseen niillä ihmisillä, joilla on hyvin kehittynyt velvollisuuden tunto ja itsensä tarkastamishalu, — jotka paloittelevat oman sielunsa pieniin hiukkasiin ja sitten niitä katselevat kuin suurennuslasilla, — kiduttavat itseään ja kuitenkin katselevat, — ymmärrättekö?
Arvoituksen hänen kasvoissaan voisi selittää sitenkin, että hän odottaa rakkautta, että rakkauden ääretön kaiho olisi olennoituna hänen hienoissa, alakuloisissa piirteissään. Ja että sen saavuttua, tuo hento vartalo, joka nyt on kumarruksissa ja taipunut kuin kukka sateen jälkeen ja tuskin näkyy jaksavan kannattaa päätä, joka sen suhteen on melkein liian suuri, jälleen kohoisi ja ojentautuisi kohti onnea, ja silmistä, jotka nyt näyttävät mielivän uneksia pois elämän, välkähtäisi jotain nuorta, vilkasta, heräävää… Kuitenkin on se vain erehdystä.
Häneen oli hyvin moni rakastunut, — hän oli juuri yksi niitä, jotka saavat rakkautta joka taholta, koskaan sitä pyytämättä. Vaan se oli kenties juuri hänen onnettomuutensa, — uskokaa minua, sekin voi olla sitä.
Hänen ei tarvinnut kuin kulkea tanssisalin poikki, ja kaikkien katseet seurasivat häntä. Ei kukaan tuntenut hänen ajatuksiaan eikä tiennyt hänen luonteestaan, mutta jokainen saattoi nähdä, että hän oli kaunis. Ja kenties suurimpana syynä siihen, että kaikki häneen rakastuivat, oli juuri se, että jokainen taisi häneen ajatella oman mailmansa ja omat ihanteensa. Todellisuudessa hän kenties ei vastannut yhdenkään ajatuksia, — hänellä oli oma, erityinen mailmansa, jos kellään…
Hänen nimensä oli Agnes. Minä en tiedä, mitä Tiinulla aina on ollut sitä nimeä vastaan, — minä en ikinä antaisi sitä tyttärelleni. Se on niin pehmeä ja kaunis ja sointuva, mutta siinä on jotain surullista, enkä minä koskaan voi kuulla sitä, ajattelematta puolihämärää katolilaista kirkkoa, jossa rautaristikon takana nunnat laulavat: Agnus Dei. Minusta on aina tuntunut, kuin se nimi ei voisi olla onneksi… Te pudistatte päätänne…? Niin, tietysti on se vain taikauskoa ja ennakkoluuloja eikä mitään muuta.
Missäkö minä häneen tutustuin? Oh jaa, — sillä on myös oma historiansa. Minä huomaan tulevani oikein puheliaaksi tänä iltana, — takkavalkea uunissa ja lumipyry ulkona, — no, tietysti…
Niin, siitä on todellakin monta vuotta. Näin hänet ensi kerran rautatievaunussa, — olin silloin matkalla mieheni sisaren luo, — tehän tiedätte. Pitkä matka sinne Viipuriin, — ja vielä semmoinen ilma, melkein kuin tänään, pyrytti ja pyrytti, ettei eteensä nähnyt. Minä vakuutan teille, vaikka kuinka olisin koittanut katsoa vaunun ikkunasta, en voinut nähdä muuta kuin valkoista, — kaikki, koko ilma sakeana lumesta. Istuin toisen luokan naisvaunussa ja olin hiukan nukahtanut, — hyvin anteeksi annettavaa, — minulla ei ollut edes matkalektyyriä.
En tiedä, kuinka kauvan sitä lienen tehnyt, mutta sitten heräsin siihen, että kuulin ääniä. Ensin miehen äänen, syvänä ja karheana, katkonaisia sanoja, jotka pyysivät ja rukoilivat… Siihen tyttö vastasi, ensin kierrellen ja kartellen, pikkuinen, sointuva ääni niin kylmänä ja terävänä… Vaan sitten tuli itku, pitkiä nyyhkytyksiä ja tukahutettuja huokauksia…
Ovi oli puoliksi auki vaunun toiseen osastoon, minä taisin nähdä heidät hyvin. Tyttö istui kasvot minuun päin, — aivan niinkuin te nyt, — hänellä oli silmät kyynelissä ja kiharat otsalla epäjärjestyksessä. Mies seisoi puoleksi selin, hänestä minä näin vaan voimakasrakenteisen profiilin…
He luulivat tietysti olevansa yksin eivätkä kuulleet, vaikka minä koetin yskiä ja kalistella kapineitani, huomauttaakseni heitä läsnäolostani. Ja sitten katsoinkin parhaaksi vaieta ja istua hiljaa.
Toden totta, minun kävi sääli sitä miestä. Ajattelin, että hän oli tehnyt rakkauden tunnustuksen tai jotain sinnepäin, — ja että tyttö oli kieltänyt. Vaan miksi hän itki niin katkerasti, jos ei rakastanut, se ei mahtunut minun päähäni.
He alkoivat puhua yhä kovempaa, joka sana kuului selvästi. "Agnes, minä en käsitä yhtään, — en kerrassaan mitään… Mitä siis on tapahtunut? Meidänkö erota, mahdotonta…"
Tytön kasvot värähtelivät kuin ruumiillisesta tuskasta, — ja kuitenkin, kuinka kaunis hän oli sillä hetkellä, tiedättekö, se pikku raukka. "Täytyykö minun sanoa se", — hänellä oli toden totta epätoivoa äänessä, — "näetkös, Bernhard kosi minua eilen, sinun oma veljesi! Ymmärrätkö, Bernhard, joka on niin… Oh, sinä et voi uskoa, kuinka minua peloitti".
Mies kysyi sitten, oliko tyttö suostunut? Ei, kuinka se olisi tullut kysymykseen, päinvastoin, tietysti oli hän kieltänyt, mutta kuitenkin, — kaikissa tapauksissa… Oh, eikö hän, Yrjö, nyt ymmärtänyt…
Sitten ei kuulunut pitkään aikaan mitään, tyttö itki hiljaan, ja mies, — niin minä en tiedä, mitä hän teki, hän istui pää käsien nojassa.
Tyttö se vihdoin alkoi puhua. Hän puhui hyvin pitkältä, aivan kuin kirjasta lukien, sellaisia hienoja käänteitä ja vivahduksia, — vahinko, että olen niin paljon siitä unohtanut. Niin, — siitä on pitkä aika. Se on vanha juttu, ollut ja mennyt aikoja sitten.
Hän sanoi jotain siihen tapaan, ettei mitenkään tahtonut rikkoa veljesten väliä, jos jonkun täytyi kärsiä, niin oli hän itse sen tekevä. Ei ymmärtänyt se raukka, että hän sillä juuri saattoi kaikille kolmelle kärsimystä… Sitten vielä, että hänestä tuntui, kuin olisi hänen rakkautensakin rikos, ikäänkuin hän toisi onnettomuutta muassaan… "Minäkö sinun vaimonasi, Yrjö? Ja entä Bernhard, — ei, ei, minä en voi!"
Hän puhui sitten vielä paljon, ja se on jäänyt minulle muistiin. Minä olen usein sitä ajatellut, sillä sinä hetkenä minulle selvisi hänen omituinen luonteensa, joka niin monelle on ollut kuin arvoitus.
"Tiedätkö mitä, Yrjö", hän sanoi, "minä en juuri koskaan ole ollut iloinen. En siitä asti, kun tulin täysikasvuiseksi. Minä olen aina tuntenut tuovani surua muassani. En koskaan ole tehnyt mitään saadakseni miehet itseeni rakastumaan, ja kuitenkin ovat he sen tehneet toinen toisensa jäljestä. Itse vaan en voinut rakastaa ketään. Lopulta rupesin pelkäämään ihmisiä, Yrjö, pelkäämään ihmisiä ja itseäni. Minä olen ollut aina sellainen uneksija koko ikäni, nähnyt unia selvällä päivällä ja silmät auki, kantanut aavistuksia sielussani, — ja minusta on aina tuntunut, kuin asuisi minussa onnettomuus… Mutta sitten rakastuin sinuun ja luulin tulleeni ihmiseksi. Ja kun sinäkin rakastit minua, luulin tulleeni myös onnelliseksi… Siksi kunnes sinun oma veljesi myöskin minuun rakastui… Silloin minä taas tunsin kirouksen painavan itseäni…"
Sitä sanoessaan oli hänellä niin äärettömän tuskaisa katse pitkien ripsien alla, ikäänkuin hänen olisi täytynyt olla edesvastauksessa koko mailman rikoksista. Niin, niin, — mutta kuulkaa, ettekö tahtoisi vielä panna yhden puun uuniin, — kun se on palanut, on tämäkin juttu jo lopussa.
Mihinkä minä jäinkään? Niin, tiedättekö, sillä hetkellä kävi minulle tyttö enemmän sääliksi kuin mies. Hänellähän oli onni melkein käsissään, eikä hän osannut pitää siitä kiinni, vaan antoi livahtaa ohitse. Vaan hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät usko onneensa eivätkä siksi sitä koskaan saavutakaan. — Minä en sitten enään kuullut, mitä mies sanoi. Hän puhui hiljaa ja kauan, ja tyttö itki hänen puhuessaan, mutta ei taipunut. Sitten oltiinkin jo aseman kohdalla, ja mies lähti pois.
Uskokaa minua, sinä hetkenä olisin tahtonut olla vaikka missä muualla, mutta en siinä rautatievaunussa. Sillä, tiedättekö, tuskin oli mies lähtenyt, kun tyttö ilmestyi naisosaston ovelle. Hän oli ottanut hatun päästään ja pyyhkäsi vaistomaisesti pitkiä suortuviaan taaksepäin, — hänellä oli hyvin kihara tukka, kuten valokuvastakin näette. En voi sanoa, että hän näytti peljästyneeltä minut nähdessään, se olisi liian vähän, hän suorastaan kivettyi siihen paikkaan, tuijotti ja tuijotti, ikäänkuin ei olisi käsittänyt. "Te, te, oletteko te kuullut — kaikki?"
"Lapsi kulta!" minä sanoin, "suokaa nyt anteeksi, mutta enhän voinut sille mitään. Kas niin, tulkaa nyt tänne ja itkekää vähäisen!"
Silloin, tiedättekö, — niin, sitä minä en koskaan unohda. Hänelle nousi veri yhtäkkiä kasvoihin, ja sitten pääsi kaikki valloilleen, hän heittäysi sohvalle, itki ja nyyhkytti, koko ruumis väristen. Oletteko koskaan nähnyt kenenkään itkevän todellisessa sielun tuskassa? Se ei ole helppoa edes katsella.
Niin, — siihen se juttu melkein loppuukin. Minusta tuli sen jälkeen hänen uskottunsa, niinkauan kuin asuimme samassa kaupungissa, — niiltä ajoilta tämä valokuvakin on. Hän kertoi minulle vähitellen koko tarinansa yksityiskohtia myöten, ja me puhuimme siitä useinkin, mutta minun täytyy sanoa, etten kuitenkaan koskaan häntä sen paremmin ymmärtänyt. Sama tapaus, jonka joku toinen olisi kuitannut olkapään kohauksella ja hetkeksi ummistamalla silmänsä ja sydämensä, se synnytti hänessä ratkaisevan taistelun. Eikä hänkään puolestaan koskaan käsittänyt, että kenties oli tehnyt väärin, päinvastoin, hänestä oli menettelynsä ainoa oikea ja ainoa mahdollinen, — niin, suorastaan velvollisuus.
Olkaa varma, jos hän olisi elänyt vanhoina aikoina, olisi hänestä tullut marttyyri, ja hän olisi astunut polttoroviolle silmiään räväyttämättä. Hän oli juuri yksi niitä. Jos taas keski-ajassa, olisi hän sulkeutunut luostariin, — ihan varmaan, — minä voin kuvitella mielessäni, kuinka hän olisi istunut yksinäisessä kammiossaan ja kirjaillut alttariliinaa, ihmetellyt itseään ja muita ja koko suurta elämää. Nyt sen sijaan oli hän protestantti ja eli nykyajassa. Mutta hänenlaisensa luonteet löytävät marttyyriytensä kuitenkin, se on heissä itsessään, kirjoitettuna syntymästä saakka heidän otsaansa, ja he kantavat tragediansa omassa povessaan. Heidän ei ole enään mahdollista sulkeutua luostariin, mutta he sulkeutuvat omaan itseensä, vetäytyvät kuoreensa kuin haavoitettu simpukka ja elävät elämänsä vieraina muille, arvoituksena ympäristölleen.
Hän olisi voinut tulla hyvin onnelliseksi ja tehdä siksi toisenkin, — jos hänellä vain olisi ollut usko, — usko itseensä ja usko onneensa. Mutta sitäpä ei hänellä koskaan ollut, — hän kadotti sen ensimmäisestä esteestä. Kas niin, tahdotteko olla hyvä ja kohentaa hiukan tulta, minä huomaan, että puut ovat palaneet hiilokselle.
Hän oli yksi niitä, jotka eivät koskaan voi nauttia elämästä, koska he aina kulkevat omissa ajatuksissaan ja niillä katkeroittavat iloisetkin hetkensä. Heillä on aina omat kysymyksensä: Miksi? Minkätähden? Mikä on tarkoitus? Miksi käy juuri näin ja miksi näin? Oh niin, — heille tulee aina riittämään kysymyksiä eivätkä he koskaan saa niihin vastausta. Sillä elämä, ja sen kärsimykset pysyvät heille yhä samana suurena kysymysmerkkinä.