TUNNUSTUS
He istuivat kahden kesken puolihämärässä huoneessa, ovi viereiseen valaistuun saliin oli raollaan, ja valojuova kulki kapeana yli lattian. Mies oli kietonut kätensä tytön ympäri ja leikitteli pitkillä silkkinauhoilla, jotka riippuivat mustan, pehmoisen hameen vyötäisistä.
"Mitä sinä äsken sanoit, Elmi? Ettäkö sytytettäisi tulta? Ei, tiedätkö, annetaan olla, ei missään ole niin tunnelmaa kuin tämmöisessä iltapäivähämärässä".
"Eikö sinustakin… siinä on jotain niin pehmoista ja hyväilevää, se ikäänkuin tasoittaa ja tyynnyttää epämääräisyydellään… Se saa avomieliselle tuulelle, jos sitten tahtoo tai ei".
Tyttö käänsi häntä kohden kasvonsa, joiden hienot piirteet ja suuret, sielukkaat silmät taisi eroittaa läpi hämäränkin.
"Avomieliselle? Niin, ne, joilla siihen on taipumusta… Ja muuten, ainahan sinä olet avomielinen, Hannes!"
"Voi kyllä olla… Vaan eikö se sitten sinuun vaikuta sillä tavalla?"
"En tiedä. Minä olen liian suljettu luonteeltani. Voin niin harvoin olla avomielinen".
He istuivat hetken ääneti.
"Elmi, kuulehan!" mies alkoi hiukan epävarmasti, "toisinaan minusta tuntuu, kuin sinua oikeastaan niin vähän tuntisin. Sinä olet niinkuin iltahämäräkin, puoleensa vetävä, vaan epäselvä, verhottu…" Hän veti tytön pään luoksensa ja silitteli sitä. "Elmi, minä tahtoisin nähdä sinut sieluun saakka. Sinun sieluasihan minä sinussa rakastan".
"Rakastat siksi, ettet tunne". Tytöllä oli alakuloisuuteen vivahtava väre äänessä.
"Niin, mutta minä tahtoisin oppia sitä tuntemaan ja juuri siksi rakastaa vielä enemmän. Se on kuin uusi, tuntematon mailma, ja minä tahdon olla ensimäinen, joka sen valloittaa".
"Minkätähden juuri ensimäinen, Hannes?"
"Miksikö ensimäinen? Kuinka minä sen sinulle selittäisin… Sentähden juuri minä rakastuin sinuun, että sinä olit niin koskematon ja kylmä, niin nuori ja vasta auennut. Sinun sielusi oli kuin pyhäkkö, jonka salaisia polkuja ei kukaan ollut kulkenut, kuin puhdas lehti, jolle ei nimeä vielä ollut painallettu… Sinä olit kuin kirja, jonka lehdet olivat aukileikkaamatta, ja minä tahdoin ne ensimäiseksi lukea…"
"Voi, Hannes, kuinka sinä vähän sentään minua tunnet!"
Mies kumartui hiukan ja suuteli tytön pehmoista tukkaa.
"Elmi, pikku Elmi, miksi sinä puhut noin! Ja jos niin olisikin, etkö sitten tahtoisi, että oppisin yhä paremmin? Minullehan sinä voit olla oikein avomielinen, eikö niin?"
"Ehkä, Hannes! En tiedä oikein… Kenties, kun sinä vaan annat minulle kyllin aikaa…" lisäsi hän nopeasti kuin anteeksi pyytäen.
Mies ei vastannut mitään, vaan katsoi häntä silmiin. Hän oli pitkä ja suurikasvuinen, leveä hartioiltaan ja ijältään varmaan koko joukon yli kolmenkymmenen. Tyttö sen sijaan oli aivan nuori, hentovartaloinen ja hienohipiäinen.
"Tiedätkö, Hannes", hän jatkoi, "minä olen niin omituisella mielellä tänään. Ehkä sinä sittenkin olet oikeassa, kun sanot, että hämärä tekee avomieliseksi… Kuulehan", hän lisäsi vilkkaasti, "entäs sinä, oletko sinä kertonut minulle kaikki entisyydestäsi?"
Mies näytti miettivän hetkisen.
"Kenties en aivan kaikkea, — mutta osaksi ainakin. Ja vähitellen kai tulee ihan kaikkikin kerrotuksi".
"Hannes, enhän minä ollut ensimäinen, jota sinä rakastit?" Tytön silmät näyttivät suurilta hämärissä, ääni oli arka ja kuin verhottu.
Mieheen näkyi kysymys vastenmielisesti koskevan.
"Et, Elmi kulta, — luulenhan siitä kertoneenikin. Soisin, ettei niin olisi, mutta minähän olin jo täysi mies, kun sinuun tutustuin. Minulla oli pitkä elämä takanani, siihen mahtui yhtä ja toista".
"Vaan minulta sinä kuitenkin vaadit, että itse olisit ensimäinen ja ainoa, niinhän?"
"Elmi, rakas tyttöseni, ymmärräthän, että se on aivan toista. Minähän rakastuin sinuun juuri siksi, että sinä olit minun ruusuni, johon minä hengitin elämän, jonka minun suudelmani herätti…"
Tyttö kääntyi kokonaan häneen päin ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.
"Hannes, mutta jos toinen jo olisi suudellutkin sinun ruusuasi, mitä sitten?"
Mies tarttui tytön ranteihin ja puristi niitä. "Toinen…! Mitä sinä tarkoitat, Elmi…? Olisitko sinä…?"
"Hannes, minä olen ollut kerran ennen kihloissa".
Hän kuiskasi sen katkonaisesti ja epäselvästi, ikäänkuin aikoen joka sanaa pidättää. Katse oli tuskallisesti kiintynyt miehen kasvoihin, hän olisi läpi hämäränkin tahtonut lukea joka väreen niistä.
"Kihloissa… sinä, Elmi!" Miehellä oli omituinen, kova sointu äänessä, hän työnsi äkkiä luotaan kädet, jotka tahtoivat häntä pidättää ja nousi nopeasti. Tyttö seurasi häntä, koettaen tarttua hänen käsivarteensa.
"Hannes… kuule… miksi sinä työnnät minua pois… Voi tätähän minä juuri pelkäsin!" Hänen äänensä tukahtui nyyhkytyksiin.
"Ja miksi sinä tähän asti olet salannut minulta tätä?" Mies katsoi poispäin kysyessään ja yritti vetää irti kättään.
"Miksikä…? Voi, Hannes, minä en tohtinut, en… Se on painanut minua kuin raskas taakka, mutta minä en voinut, en voinut… Minä pelkäsin, että sinä et minua enään rakastaisi…"
Mies ei vastannut mitään, hän seisoi huulet yhteenpuristettuina ja tuijotti tytön pään ylitse.
"Hannes, — anna minun toki kertoa, sen täytyy nyt tulla esille. Näetkö, minä olin niin nuori silloin, melkein lapsi vielä. Muistatko sinä erästä taulua kevätnäyttelyssä kolme vuotta sitten… tyttö, joka lepää karhuntaljalla, kädet pään alla… 'Hämärissä' sen nimi oli. Siitähän puhuttiin niin paljon, kiitettiin kaikkialla. Näetkös, hän, joka sen maalasi, hän rakasti silloin minua…"
"Ja sinä rakastit häntä?" Mies sanoi sen kylmästi ja väkinäisesti vieläkään tyttöön katsomatta.
"Niin, minä rakastin… Hän oli pyytänyt minua modellikseen, ja minä olin siihen suostunut. Äitikin suostui siihen… Vaan minusta tuli paljoa enemmän kuin hänen modellinsa. Hänen oli tapana työnsä kestäessä ja sen päätyttyä istua ja kertoa minulle kaikenlaista itsestään ja toiveistaan; hän teki minut osalliseksi kaikista rohkeista unelmistaan ja mielikuvistaan… Nyt jälestäpäin olen ajatellut, että hän puhui niin paljon vaan siksi, että hän oli niin yksin mailmassa ja tarvitsi jonkun, joka kuunteli ja ihmetteli, samapa sitten kenen…
"Minä olin niin lapsellinen silloin vielä, ja minun sieluni oli taipuva kuin vaha. Hän leikitteli sillä ja muodosteli sitä omaksi huvikseen, mutta se kasvoi hänen käsissään. Minusta tuli täysi nainen hänen silmäinsä edessä. Hän huomasi sen myöskin, — ja kerran sitten, — suuteli hän minua…"
"Ja sitten…?" Miehen oli vaikea hillitä mielenliikutustaan.
"Sitten — niin, sitten me olimme kihloissa jonkun aikaa, salassa kuitenkin. Hänen piti lähteä ulkomaille, ja vasta kun hän sieltä palaisi, olimme aikoneet julaista. Hän lähti sitten ja oli poissa vuoden, koko pitkän vuoden. — Kun hän vihdoin tuli sieltä takaisin, oli hän unohtanut minut…"
Tyttö nojautui miehen olkapäätä vasten ja painoi siihen kasvojaan.
"Hannes, tiedätkö, — ei, älä työnnä minua pois, — sinun täytyy kuulla minua. Tiedätkö, mitä kaikkea kärsin sitä seuraavana vuonna! Minä en ensin ollut käsittää, — mutta sitten kun sen vihdoin ymmärsin! Minun nuori, kuohuva tunne-elämäni, joka oli ollut kuin keväinen virta, se jähmettyi äkkiä; sen ympärille kutoutui kuori, jonka läpi ei lämmin säde päässyt. Minä kadotin entisen avomielisyyteni, muutuin umpimieliseksi, alakuloiseksi. Minä olin rakastanut häntä niin suuresti…"
"Enemmän kuin minua, Elmi?" Miehellä oli omituinen väre äänessä.
"Toisella tavalla, Hannes! Luulen, etten osaa sitä oikein selittää".
Mies oli vaiti. Kaikki oli tullut niin odottamatta, hän ei ollut siihen lainkaan valmistunut, ja se oli yhtäkkiä nostanut myrskyn hänen mielessään. Hänen oli niin vaikea kestää sitä ajatusta, että joku toinen olisi ollut ennen häntä. Nuo suuret viattomat silmätkö olivat kerran kuvastaneet toisen katseita, toinen käsikö oli leikitellyt noilla pehmeillä kiharoilla? Ja tuo hieno, arka sielunelämä, joka häntä aina oli viehättänyt luopääsemättömyydellään, — senkö oli jo toinen muodostanut…?
Tyttö hiipi häntä yhä lähemmäksi.
"Hannes, voitko antaa minulle anteeksi, että rakastin häntä?"
Mies yhtäkkiä säpsähti kesken ajatuksiaan, hänessä nousi silmänräpäyksessä uusi tunne. Antaako anteeksi, — miten kummallinen kysymys! Oikeastaan mitä hänellä oli anteeksi annettavaa? Sekö, että Elmi oli rakastanut toista ennen häntä? Rakkausko siis olisi rikos…? Eikö päinvastoin hänen ollut itsekästä vaatia jotain, mitä ei itse puolestaan voinut antaa…
Oman syyllisyyden tunne heräsi valtavana hänen mielessään, hän ikäänkuin näki oman elämänsä kaikkine erilaisine ja kirjavine vaiheineen. Ja kuitenkin hän samalla tunsi, ettei siihen niin syvää syntiä ja hairahdusta mahtuisi, jota ei tuo tyttö, tuo puhdas lapsi hänen vierellään antaisi anteeksi. Ja hänkö sitten seisoisi epäröimässä, voisiko unohtaa, ettei itse aina ollut ensi sijassa ollut… Oliko hänellä edes oikeutta sitä vaatia…?
Hän kumartui äkillisen mielenliikutuksen valtaamana ja painoi tytön kättä huulilleen.
"Elmi, pikku Elmi, voisitko sinä sitten antaa minulle anteeksi?"
Tyttö katsoi häneen kummastuneena, suurin säikähtynein silmin.
"Mitä sinä tarkoitat, Hannes, — minä en käsitä…"
"Et nyt, Elmi, rakas lapsi, mutta kerran kenties…"
Hän kohotti tytön päätä ja suuteli häntä vielä kerran kevyesti otsalle.