KAALIN AUKOLLA.
Yhdentekevää on minulle, tuliko vai vesikö on muodostanut tämän suppilomaisen, sammuneen tulivuoren aukkoa muistuttavan notkon, joka niin äkkiarvaamatta aukeaa keskellä saarenmaalaista tasankoa. Maanpinnantutkijat kiistelkööt siitä kylliksensä. Toisinaan tuntuu kauniimmalta ajatella tarua tulesta, kuvittelee mielessään, kuinka se vähitellen ohensi maankuoren, söi sen ontoksi ja yhtäkkiä sen raisulla ryntäyksellä puhkaisi, purskauttaen kallionlohkareet hajalle pitkin suppilon seinämiä. Tulen kintereillä kuohahti esiin maanalainen vesi, notko oli suurena kattilana, joka höyrysi paksua, kuumaa huurua.
Toiset väittävät sitä veden muodostamaksi. Sitä on paljon runottomampaa ajatella, vesi on ikävä rakentaja, se on muodostanut tätä maanpalloa monta tuhatta vuotta eikä vieläkään ole tullut valmiiksi, se on hidas ja laiska ja tahraa työpaikkansa, tuoden rapaa ja soraa mukanaan. Mutta sittenkin se on paljoa ennemmin uskottavaa. Kaukaisena jääkautena, jolloin pohjoismaita katti jäinen virta, syöksyivät vesi ja jää äärettömällä voimalla kuin kurimukseen, kuljettaen kiviä harjallaan, ja koversivat tämän tasaisesti ympyriäisen laakson, joka saarenmaalaiselle silmälle on ihme äkisti laskeuvine äyräineen.
Minä puolestani mieluinten ajattelen sitä Saarenmaan pakanasankarin Suur-Töllin jalansijaksi, hänen saappaankorkonsa jäljeksi, kun hän vihapäissään kerran oli maata potkaissut. Taikkapa hänen keittopadakseen, jossa hän kaalinpäitä keitteli, kahlattuaan niitä hakemaan kaalimaastaan Kihnusaarelta. Taikka vaikka hänen lastensa hietakuopaksi, johon heidän äitinsä, Piret muori heidät esiliinassaan leikkimään kantoi.
Jokainen selitys tyydyttää, jos se on hiukankin yliluonnollinen, niin että saa ajatella tämän kaiken syntyneen yhdellä käden käännähdyksellä. Oikeastaan en ajattele ollenkaan, kuinka se on syntynyt. Miksi muistella tuskaisaa luomistyötä, hirveitä synnytystuskia, joissa maa on kierrellyt, luodakseen palasen luonnonkauneutta yksitoikkoiseen maisemaan.
Rakastan sitä, niinkuin sen nyt näen, sitä rauhaa, joka on hävittävää tuli- tai vesipyörrettä seurannut, tyventä, pyöreätä lampea, joka aallottomana, ja kuten kerrotaan pohjattomana, vihertää kivirantojensa puristuksissa. Heti rannassa syvenee vesi pohjan näkymättömäksi, kuin olisi maa sen nielaissut. Vihreäpeilinen villisorsa tavoittaa veden pinnalle puikahtanutta ruutanaa, rannalla loikoo pari veden lioittamaa hakoa.
Mustat korpikuuset peittävät auringon, niin että se ainoastaan keskipäivällä kiiluu lammen kalvossa tulisena täplänä, vaan muuten hajautuu häilyviksi juoviksi tai illalla tasaiseksi ruskoksi, joka puitten välitse punertaa. Rinteillä viskelee metsähumala kepeitä lonkeroitaan. Suuret kivipaadet riippuvat rinteen kyljissä, ikäänkuin joka hetki vaarassa pudota, kynsin hampain takertuneina hataraan maakamaraan, kaikki ylöspäin viistossa, aivankuin todella näkymätön käsi olisi ne alhaalta ylöspäin heittänyt.
Jos yksi niistä yhtäkkiä putoaisi lampeen, mitähän syvyyden salaisuuksia se kolkuttaisi hereille?
Itseensä sulkeutunut, sisäänpäin kääntynyt on tämä luonto, itsekäs siinä, että se vangitsee mielen ja vetää sen kaikesta muusta, johdattaa katseen yhä syvemmäksi, yhä alaspäin jonnekin, millä pohjaa ei ole, ja jota ei voi nähdä… Siitä on mielestään aikoja, kun viimeksi näki kirkasta päivän valoa. Hitaasti sulkeutuvat korpikuusien latvat yläpuolella, ei muista taivasta eikä maata, luulee olevansa niin kätkössä, ettei Jumalakaan löydä. Mutta yhä syvemmälle vetää lammen musta vesi katsetta, syvälle maan uumeniin, salaisuuksiin, joita ei kukaan ole tutkinut, kuiluihin, joita ei kukaan ole mitannut.
On ikäänkuin ei tuntisi enään itseäänkään, vaan alkaa peloittaa, sielun polut ovat vieraita, avautuu yhtäkkiä syvyyksiä ja kuiluja, joita ei kenenkään luotirihma ole pohjannut. Yhä syvemmälle vajoo sielunsa tutkimiseen, ulkomailma kadottaa merkityksensä, tavallinen elämä on vaan satua ja ainoastaan tämä todellista. Vapisee niitä voimia, hyviä sekä pahoja, joita itsessään aavistaa. Ja odottaa henkeään pitäen, että joku viskaisi kiven niihin kuiluihin, niin että ne kaikuisivat vastaan. Tahtoisi selvyyttä ja selitystä, mutta katse ei voi ylöspäin kohota, itsepintaisesti se lähtee lävistämään tummia vesiä. Yhtäkkiä on itse tällainen kuilu, tällainen luonnonoikku, jonka syntyä kukaan ei tiedä.
Tasaisessa elämässä, joka juoksi kuin sileä köysi, on yhtäkkiä solmu, josta ei pääse yli eikä ympäri. Ja pysähtyy olentonsa arvoitusten edessä, hämmentyneenä, kuten maan avautuessa kuiluksi keskellä Saarenmaata.