TYÖORJAT.
Kartanon suuri apilaniitty lepää liikkumatta, kukat kasteesta supussa, heinän korren väräjämättä. Toisessa päässään se muuttuu hetteiseksi luonnonniityksi, jota matala pähkinäpensaikko rajoittaa. Aurinko on juuri noussut, se ei vielä paahda, vaan paistaa kuin autereen läpi.
Vouti, Kubja-Kaarel, ottaa vastaan heinäväkeä, järjestäen tulijoita, määräten kullekin paikkansa ja työnsä. Hän on vanttera, keskikokoinen mies, silmät hiukan himmeät eilisestä pohmelosta, joka hitaasti alkaa haihtua viileässä aamu-ilmassa. Hän puhuu ainoastaan huutamalla, silloinkin, kun puhuteltava seisoo aivan vieressä. Hänessä on jotain alituisesti varuillaanolevaa, ikäänkuin hän pelkäisi salaista päällekarkausta, ja jotain keinotekoista ja väkinäistä oman arvon ylläpitämistä. Hän on hyvin vihattu virassaan.
Heinäväkeä saapuu joka ilman suunnalta, valtateitä pitkin, metsäpoluilta ja yli tiettömien karjamaitten. Tavallisesti lähetetään suuremmista taloista kartanon työhön mies hevosineen ja pienemmistä ainoastaan työllinen, mutta tänään on käsketty liikkeelle kaikki kynnelle kykenevä. Heinänteko on myöhästynyt, ja pitkällinen pouta uhkaa kuivaa niityn korreksi.
Kubja-Kaarelin epäluuloiset silmät tarkastelevat erikseen jokaista tulijaa, hän vainuaa kaikissa vastustusta, jokaisessa kuiskatussa sanassa loukkausta ja puoliksi salatussa hymyssä pilkkaa. Hän alkaa sättiä tapansa mukaan.
"Mihinkä sinä aiot tuon lapsen ripustaa, — haravanko nenään", hän tiuskaisee muutamalle naiselle, joka saapuu rintalasta kantaen.
"Mihinkä minä sen sitten jätän, — kotona ei ole elävää sielua."
Vaimo sanoo sen tyynellä äreydellä, jotakin vastatakseen, samalla tuntien, ettei puolustuksesta ole mitään apua.
"Kas siinä sitä on työväkeä!" ilkkuu vouti kahdelle heiveröiselle, alaikäiselle pojalle, joista toinen kantaa viikatetta, toinen haravaa. "Milloinkahan nuokin on viimeksi ruokaa maistaneet, — viimekö vuonna?"
Hän kiukustuu yhä enemmän työväkeä katsellessaan.
"Loonan vanha vaari, — toinen jalka haudassa… Mitä minä teen tämmöisellä väellä!"
Heinäväen joukossa on todella paljon heikkovoimaisia, vanhoja ukkoja, joitten asunto jo olisi uunin pankolla, vaan joitten työpäivä ei vielä ole päättynyt, nuoria poikia, vääristynein, keskikasvuisin jäsenin, kitukasvuisiksi jääneitä varhaisesta työstä, vaimoja siunatussa tilassa, jotka ovat nääntyä kahdenkertaisen taakkansa alle. Useimmat ovat kuin aiotut suurimittaisiksi, pitkärakenteisiksi, vaan sitten kuin pysähtyneet kehityksessään tai varhain köyristyneet, kaikissa näkyy liiallisen työn ja huonon ravinnon jälkiä. Heissä on ainaista väsymystä, joka ei koskaan ennätä haihtua, ei edes siinä lyhyessä ajassa, jonka he ehtivät unekseen varastaa, iltahämystä päivänkoittoon asti. Kaikissa liikkeissä on haluttomuutta ja velttoutta, kuten ihmisillä, jotka eivät tiedä työnsä tarkoitusta. Aateliskartanon väkeä, jonka jo kymmenen askeleen päästä eroittaa kruunun kartanon talonpojista.
Muuan nuori poika ajaa hyryttelee hiljakseen heinäreessä veräjän kohdalla. Yhtäkkiä sen aisa tarttuu veräjän pieleen, kuuluu rasahdus kuin murskautuvasta puusta, hevonen hypähtää kohoksi ja riuhtailee valjaissaan.
Vouti kiiruhtaa paikalle punoittavin kasvoin.
"Kolmekymmentä tänä iltana tallissa", hän huutaa vähän sammaltaen. "Ja isällesi lauantaina sama verta. Käskeekö teitä lähettämään heikkoja rekiä heinäkiireeseen."
Joku naisista alkaa voivotella huikealla äänellä.
"Joko ne sitä poikaa taas kurittavat, — eivät ole vielä parantuneet entisetkään haavat, niin jo taas… Niin paroonin poika kuin onkin…"
"Antaa heidän vaan lyödä omaa vertaan", lohduttaa joku. "Ja rupeisipa tässä paroonin poikia säästelemään, kyllä sitten saisi eroittaa ensimäisen lapsen joka talossa…"
"Missä on Karulan Aadu?" jyrähyttää vouti, nousten varpailleen ja pälyillen yli väkijoukon.
Heinäväessä syntyy supinaa. Toiset ovat kuin peloissaan, toiset katselevat vahingoniloisina.
"Ehkä on sairas", joku arvelee.
"Se lähti omalle niitylleen", toinen huutaa, samalla piiloutuen muitten taakse.
Kaikkia typerryttää Aadun rohkeus, he vapisevat hänen puolestaan ja ihailevat häntä sydämessään. Ja heistä on hauskaa singahuttaa se tieto voudille, se on kuin lyönti vasten naamaa.
Vouti hämmästyy ensin puhumattomaksi.
"No, sepä saadaan nähdä", hän sanoo viinankäheällä äänellä. "Herran niitty on niitettävä, ja tämä, — äläppäs muuta, vai omalle niitylleen…"
Heinäväki alkaa olla koossa, muutamat miehistä hiovat viikatetta, toiset koettelevat haravan piitä, toiset auttavat voutia kuuden kyynärän pituisella mittapuulla niittyä palstoittamaan. Kukaan ei ryhdy itsestään työhön, jokainen koettaa laiskotella niin kauan kuin mahdollista.
"Tulee kuuma päivä", sanoo muuan miehistä, aurinkoa tarkastaen.
Aurinko paistaa täydeltä terältä, vaikka matalalta vielä. Ilma alkaa sakoutua. Useat naiset riisuuntuvat paitasilleen, sitaisten karkean paitansa vyötäisiltä kiinni.
Haukoitellen, kismitellen ja jäseniään oikoen he lähtevät kukin palstalleen voudin annettua merkin, miehet edellä viikatteineen, joista auringon säteet kimmoavat, naiset haravoineen jäljessä.
Mutta kun he pääsevät käsiksi kukkaismereen, joka uloittuu heille polviin saakka, niin he kuin uppoavat siihen, se huumaa heitä. He heiluttavat viikatetta vihaisella kiireellä, tahtoen kuin lakaista edeltään kukkaislaineet, raivata itselleen tietä tämän vihreyden halki. Heidät valtaa hävityksen into, he nauttivat nähdessään räikeän kirjavan kukoistuksen taittuneena ja jalkoihin tallattuna.
Aurinko alkaa paistaa pistävästi, sen säteet sattuvat ruumiiseen kuin neulat. Varsinkin niskaan sattuvat sen säteet, kumarrettuun, nöyrään niskaan, se kokoo säteensä paljaaseen, suojattomaan paikkaan tukanrajan ja paidankauluksen välillä, polttaen siihen punaisen täplän. Ilma alkaa kuumoittaa, kuin olisi katto liekeissä.
Joku rupeaa niityn toisessa päässä pahuuttaan ensin viheltämään, sitten laulamaan pilkkalaulua saksoista.
Se on oikea orjan laulu, katkera leikillisyydessään ja pistävä pilkassaan. Orja panee saksoille virat, — herrat panee kyntämään, vanhat rouvat valjastaa rattaitten eteen, nuoret neidit riihtä puimaan. Se on työmiehen laulu tulevaisuudesta, mielikuva uudesta mailmasta, jossa hän on oleva herrana. Siellä ei armoa anneta, jokainen saa ansionsa mukaan. Hän panee entisen herransa itseänsäkin alemmaksi, työjuhtansa sijalle, kyntämään ikeen alla. Ja rouvat, ne hän valjastaa ajohevosiksi, aivan niinkuin ennen annettiin talonpoikien juosta rattaitten vieressä, siksi että maahan sortui. Nuoret valkohipiäiset neidit, joitten hän on nähnyt vilahtavan ohitseen kuin ilmestyksien, joitten nelivaljakoitten tullessa hän on maantienojaan väistynyt, — niille raskain työ, mitä talonpoika tietää, riihen puiminen. Se olisi vasta näky, kun riihen musta tahma tarttuisi saippuasta ja hajuvedestä tuoksuaviin kasvoihin ja kun hennot jäsenet vääntyisivät riihivarstojen vinkuessa.
Vouti on kiertänyt yläniityn ja lähenee alaniittyä. Äkkiä vingahtaa hänen piiskansa, sattuen muutaman keskikasvuisen työläispojan selkään.
"Mitä sinä siinä kuhnustelet, laiskuri".
Poika jatkaa työtä äännähtämättäkään, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.
"Sillä on lammasnahat seljässä", kuiskaa joku nauraa kihistäen.
Joku nuori poika viikari haaraa toveriaan seljästä.
"Totta totisesti, — pehmeä kuin villalla täytetty. Eikös olekin pistänyt vällyt paitansa alle."
Poika rynnistelee vastaan, huomattuaan varokeinonsa joutuneen ilmi.
Vouti luimistelee korviaan kauempana, hän ei voi kuulla sinne saakka.
"Pidä sinä vaan itsestäsi huoli", poika tiuskaisee vastaukseksi toisten nauraessa.
Ojan reunalle on istahtanut muuan vaimo, oihkaillen hiljakseen. Hän on aina kyyryssä, pää rinnalla, ikäänkuin kaulassa riippuisi paino, joka taivuttaisi häntä eteenpäin. Toisen lapsen synnyttyä oli kova särky hänet sellaiseksi painuttanut. Siitä huolimatta hän on koko ajan käynyt kartanon työssä ja synnyttänyt kuusi lasta.
"Ei ota pala painuakseen", hän valittaa hiljakseen, leipäkannikkaa pureskellen.
"Kasta veteen, Triinu", sanoo joku lähellä haravoivista naisista heiniä pöyhötellen.
"Ei auta sekään. Kuivalla leivällähän minä olen ikäni kaiken elänyt. Ne on sisukset jo niin kuivuneet, etteivät ne enään muuta sietäisikään."
Hän nousee vaivaloisesti ja tarttuu haravaansa, vetäen huivin reunan silmilleen.
Aurinko nousee yhä korkeammalle, paahtaen täydeltä terältä. Ei tunnu saaren hieno tuulenhenkikään, joka muuten pitää ilman viileänä kuin alati tuuloitetussa huoneessa, jonka ikkunat ovat selkiselällään joka puolelle. On kuin kaikki ilmareiät olisivat tukossa. Niittäjien kasvot punoittavat tulipunaisina, ja hiki valuu virtana, niin että paita tarttuu likomärkänä ihoon kiinni. Missä voudin silmä välttää, heittäytyy joku aina heinikkoon tai ojan suojaan pitkäkseen. Koko ruumis on niin raukea, että uni yllättää heti, kun tuntee maan allaan.
Toiset niittävät edelleen. Korvissa suhisee, silmissä mustenee, ei näe taivasta eikä metsää, ainoastaan jotain vihreätä tuoksuavaa, joka häilyy ja häilyy… Ja uhallakin pitää tunkeutua siihen vihreään… Vaikka oikeastaan haluaisi heittäytyä siihen, niinkuin nuo toiset, antaa kukkasten ja korsien karista päälleen…
Vaan yhtäkkiä tuntuu seljässä kuin olisi veitsellä vetäisty, ja silmät selkiävät tuokiossa. Käsi alkaa taas heiluttaa viikatetta, joka sortaa heinää maahan, silmä kääntyy kaukaiseen pisteeseen, johon palsta päättyy, sinne asti on ehtooksi ennätettävä…
Ensin tuntuu sitä ajatellessa hyvältä, pääsee työssään johonkin määrään saakka, on saanut jotakin aikaan. Mutta sitten toisena hetkenä alkaa kaikki turhalta tuntua, ei tiedä, miksi tässä työtä tekee, kenen hyväksi… Toista olisi omaa niittyään niittää…
Niinä harvoina hetkinä, jolloin jaksaa selvästi ajatella, ovat ajatukset niin raskaita, ettei niistä iloa ole. Herää huolia vuodentulosta ja talvitöistä, ja varsinkin syksymaksut kartanolle kiertelevät päässä, kymmenykset kaikesta elosta ja karjasta. Omat niittypalstat ne myös kuvastelevat mielessä, huonot, mätästä kasvavat niityt, jotka turhaan niittäjää odottavat. Paras heinäpouta menee hukkaan tällä tavoin.
Ei voi jaloin astua eikä silmin nähdä maata, joka ei olisi herran omaa… Kaiken, mikä vaan vähänkin parempaa oli, sen oli herra vienyt, tiheimmät metsäpalstat, lihavimmat peltomaat, vetisimmät niityt… Se mikä jäljelle jäi — sekin oli herran omaa, — he olivat vieraita omalla alueellaan, siedettyjä vuokralaisia, ei muuta. Ja työ oli sentähden niin raskasta, ettei sitä saanut itselleen tehdä.
Voudin piiska vinkuu yhtämittaa, mutta se on tänään kuin vettä hanhen höyhenille. Puolenpäivän jälkeen on kuumuus kovimmillaan, helle raukaisee ihmiset tylsiksi, niin ettei edes ruumiskaan kipua tunne. Veri tunkeutuu päähän, tukehuttaa kaikki ajatukset, ainoastaan kädet liikkuvat koneellisesti. Vouti kiroilee ja uhkailee suotta, mikään ei tepsi, ihmiset tuijottavat häneen, niinkuin eivät käsittäisi. Kubja-Kaarel puree hammasta, hän on kadottaa kaiken arvonsa tällä tavoin.
"Säkkipilli tänne", hän huutaa vihdoin.
Hetken kuluttua alkaa säkkipillin ääni kuulua yli niityn. Sen hylkeenkalvosta tehty säkki pusertaa esiin kirkuvia, kummallisia säveliä, jotka puristautuvat ilmoille kapeasta, huiluntapaisesta torvesta. Vanha saarenmaalainen häälaulu alkaa keinua notkuvassa tahdissa, ikäänkuin näkisi poikien polvien taipuvan ja tyttöjen niijailevan. Kaikki tuntevat sen sanat, ne ovat lapsellisen hullunkurisia, tanssivista hiiristä, karkeloivista kissoista, joille vanha karhu rummuttaa.
Se menee heihin kuin sähkö. Siinä soitossa on unohdusta, ja sanat ovat niin typeriä, niin yksinkertaisia, että he tuntevat itsensä kuin lapsiksi jälleen. Ilon tarve on heissä niin huutava, että he ottavat lohdutusta vastaan mistä saavat, vaan päästäkseen hetkeksi irti arkiajatuksistaan. He tahtoisivat viskata pois viikatteet ja haravat ja yhtyä suureksi tanssivaksi, laulavaksi piiriksi kedolle. Ja he ponnistavat viimeiset voimansa, silmä yhä kiintyneenä niityn reunaan, missä palsta päättyy.