RUISPELTO
Jurnas Karheidingin savukkeen pää hehkui punaisena, polttavana pisteenä läpi hämärän:
"Tuleentuva ruispelto, tuhannet ja taas tuhannet tähkäpäät, joita sama kohtalo odottaa, korret, jotka taipuvat ja katkeavat yhdessä, vielä pehmeä jyvä, jossa on jo ensimmäinen tuntu leivän tuoksusta, ruiskukan virolainen sini, kaikki tämä on minulle erottamattomasti liittynyt erääseen muistoon.
"Siitä on jo kauan. Olin edellisenä keväänä päässyt ylioppilaaksi, luin aluksi isäni tahdosta jumaluusoppia, jonka sitten vaihdoin lainoppiin, olin tavallinen virolainen talonpoikaisylioppilas, ainakin mitä ulkonaiseen olemukseeni tulee, takki kotikutoista, viirullista sarkaa, kyläräätälin tekoa, housunlahkeet liian lyhyet, sukat — tämän kaikenhan tiedätte. Sisäinen olemukseni oli yhä vielä tähtisumua, järjestymään pyrkivä, palava kaaos pyöriviä aineosia, jotka luulivat olevansa tarkoitetut luomaan uppo-uusia maailmoja. Hermot sensijaan värähtelevät, hienon-hienot, silkkikuituiset kuin konsanaan jonkun siniverisen ranskalaisen markiisin ennen suurta maanjäristystä.
"Tällaisena tulin viettämään ensimmäistä ylioppilaskesääni kotitalooni. Kotini oli pohjois-Liivinmaalla, parin kolmen peninkulman päässä Tartosta. Kaikki tunnette nämä liivinmaalaiset maisemat, apilaniityt ja joskus harvoin piskuiset, rusottavat tattaritilkut rukiin ja kotivehnän välillä, paljon pellavaa, yhä enemmän, mitä lähemmäksi Viljandia tullaan. Vähäisiä, laiskoja niittyjokia hopeapajujen varjossa, lummejärviä, kuusimetsiä, turvesoita, moisioita hedelmätarhoineen, virolaisia taloja. Viljavaa, ruokaisaa maata, toinen Tanska! Kullerojen tuoksua, kukkivan näsiän oksia, myrkkytuoksuisia kuin kurtisaanin hajuvesi, kuu, joka peittyy punaiseen huntuun.
"Rakastuin heti maalle päästyäni, pohjattomasti ja toivottomasti. Upposin, hukuin tähän tunteeseen heti kuin umpisukkulaan. Rakkauteni esine oli naapurimoision metsäherran rouva, minua ainakin kymmentä vuotta vanhempi, mutta nuori sittenkin, ihana olento, vaaleaverikkö, intohimoinen ratsastajatar, korvat pienet, kuin ruusunpunaiset simpukat, otsa hyvin korkea, taaksepäin kalteva, sieraimet hienosti värähtelevät, päälaella kullanpunainen tukanrunsaus kuin kypsyvä vehnävainio. Minkälainen hän muuten oli, hyväkö vai paha, viisas, aistillinen, turhamainen, intohimoinen, mitä siitä tiesin tai kysyin! Minulle hän oli Nainen. Häneen sisältyivät kaikki salaisuudet, myös oman nuoren vereni kiihkeä arvoitus.
"Että hän oli naimisissa, että hänellä oli mies ja lapsia, oli minusta aivan luonnollista; se ei häirinnyt millään lailla rakkauttani. Tunsinpa hänen miestään kohtaan eräänlaista hyväntahtoisuuttakin, joka ei ollut kovinkaan etäällä ylemmyydestä. Hänen miehensä oli tuollainen hiljainen, hyvänsävyinen, kalpeanaamainen, liikkeiltään leppoisa ja hidas, niin metsäherra kuin olikin, — hänen tukkansa oli aina niskasta liian pitkä, joka seikka teki hänet minun silmissäni, ties mistä syystä, perin nöyrän näköiseksi. Aina kun tapasin hänet rouvansa seurassa, näin hänen arasti ja ikäänkuin sisäisellä apeudella tarkkaavan tuota omituista, herkkää ja vaarallista sierainten värähtelyä, joka oli puhuvampaa kuin sanat.
"Metsäherran luona kävi paljon vieraita, ja niitten joukossa lähimoision vuokraaja, virolainen Ibrus, roteva, mustaverinen ja kiiltäväpartainen mies, aina metsästyssaappaat jalassa ja hatussa liehuva, viheriänmusta kukonsulka. Tunsin häntä kohtaan ensi hetkestä saakka vaistomaista vastenmielisyyttä, jota voi tuntea vain samaan sukupuoleen kuuluvaa henkilöä kohtaan. Ja kuitenkin hän oli yleisesti tunnustettu miellyttäväksi, monessa suhteessa erinomaiseksi mieheksi; hänellä oli erinäisiä, seuraelämässä hyvin suosittuja ominaisuuksia. Hän osasi kertoa kaskuja, niin että kuuntelijat vääntelehtivät naurusta, eivätkä ne sentään koskaan olleet rivoja; hänellä oli käytöksessään naisia kohtaan oikeaan osattu sekoitus ritarillisuutta, ivaa ja suojelevaa miehuutta, jota naiset eivät milloinkaan voi vastustaa; paitsi sitä oli hän yhtä huomaavainen sekä vanhoille että nuorille naisille. — Minulle hän sensijaan oli vastenmielinen juuri miehenä, rotuolentona, voi olla, juuri näitten naisia-voittavain ominaisuuksiensa takia, mutta etupäässä siksi, että häntä yleensä mainittiin kauniin metsäherran rouvan rakastajaksi."
"Tämä epäluulo, jolle tosin en ollut saanut mitään varmaa vahvistusta, ei kyennyt rakkauttani vaimentamaan, päinvastoin. Olin alun alkaen selvillä rakkauteni täydellisestä toivottomuudesta, tahdoin, halusin kärsiä, kärsimys oli oleellinen osa rakkaudestani. Mutta minussa kehittyi sensijaan vähitellen ja vastustamatta muuan toinen halu: tahdoin saada kiinni nämä kaksi, tahdoin yllättää heidät. Enkä vielä tänä hetkenäkään kykenisi sanomaan, mikä oli tämän hellittämättömän, kaikkinielevän haluni alkutekijänä, sekö, että kärsimystuntoni kohoaisi huippuunsa, vaiko ihan yksinkertaisesti vastenmielisyys, jota tunsin Ibrusta kohtaan.
"Aloin siis vakoilla heitä joka paikassa ja kaikkialla, kekseliäisyydellä ja kestävyydellä, jota itse hämmästyin. Silmälläpitoani helpotti se, että moisio, jonka alueella metsäherran asunto oli, ja Ibrusen vuokraama moisio olivat toisistaan vain muutaman virstan päässä, ja kotitalostani oli miltei yhtä pitkä matka kummallekin taholle. Muistan monta aamuyötä, jotka valvoin heidän tähtensä jommankumman moision puutarhassa, hiljaisia yöhetkiä kosteissa, vain keskiyön hetkinä täysin pimeissä puutarhoissa, sammaltuneiden omena- ja kirsikkapuiden alla, missä piileksin, vakoillen valontuiketta ikkunoista. Päivä koitti, ja aamu alkoi elää ympärilläni, liivinmaalainen, kirkas aamu; moision navetassa heräsivät lyhyestä yöhorroksestaan kukot ja kanat, kyyhkyset alkoivat lennellä lakastaan, mehiläiset surista pääni ympärillä. Jalkojani alkoi palella märässä, kasteisessa ruohossa, ja vaatteeni olivat täynnä kimaltavia, pisaraisia lukinseittejä.
"Isäni soimasi minua tällaisina aamuina yöjuoksusta:
"'Varhain aloitat, junkkari', hän sanoi.
"Ja minä annoin hänen jäädä harhaluuloonsa.
"Nöyryyttävimpänä on mieleeni jäänyt muisto niistä neljästä tunnista, mitkä kerran odotin läheisessä kaupungissa erään hotellin pihalla. Istuin heinillä, työrattailla, joilla olin saapunut muka isäni asioille, mutta todenperään, koska tiesin hänen lähteneen kaupunkiin. Tiesin hänen olevan tässä hotellissa, jossakin noitten jo pimenneitten ikkunoitten takana, jotka minuun niin pahansuopina katselivat.
"Kyyröttelin rattailla, palelin, ja pari tähteä ilmestyi taivaalle, jota näkyi vain kapea kaistale pimeään, hevosen lannalle ja silpulle haisevaan vajaan. Rakastin häntä sanomattomasti, henkeä ahdistavasti tällä hetkellä. Näin hänet ajatuksissani, hänen uhkeat hiuksensa, päälaelle kierrettyinä, hänen päivänpolttaman kaulansa ja valkean puseron peittämän, korkean rinnan, voimakkaat, läpi hihojen heikosti punertavat käsivarret. Pihalla kulki hotellin tallirenki lyhtyineen ja avasi raskaasti raudoitetun portin eräälle maalaiselle, joka ajoi sisään. Alkoi sataa, ja kaikki kävi kosteaksi, surulliseksi ja vielä pimeämmäksi ympärilläni; oljista kohosi mädännyt, vastenmielinen haju, mutta hän ei tullut. Ei tullut… Ja mitä olisinkaan tehnyt tai edes sanonut, jos hän äkkiä olisi tullut…? Olisin kai vetäytynyt vielä enemmän kyyryksiin heinien peittoon vanhan, kirjavan hevosloimen alle ja kuunnellut hänen hameensa kahinaa, hänen kulkiessaan ohi, nauttinut tuskallisesta ja kipeästä varmuudesta, että olin saanut hänet kiinni… Mutta hän ei tullutkaan… Voihan olla, että olin erehtynyt paikasta, voi olla, että hän viime tingassa ei ollut lähtenytkään, — hän ei tullut. Ja niin täytyi minun vihdoin viimein lähteä tyhjin toimin, ja minullekin avautui nariseva ja raskas portti, jonka läpi vieterittömät rattaani vierivät huonosti kivetylle kadulle.
"Mutta kerran sain heidät kiinni. Ja se tapahtui näin:
"Olin nähnyt heidän lähtevän yhdessä kävelemään, keskellä kirkasta päivää, pitkin kujaa, kaikkien nähden. Niin varomattomia tai niin sokeasti rakastuneita he olivat. Hiivin silloin pitkin peltovieriä heidän jäljissään, kadottamatta heitä hetkeksikään näkyvistäni, ja koko ajan näin hänen viheriän päivänvarjonsa, jonka rinnalla kaikki muu viheriä väri, puitten lehdet, itse ruohokin, ikäänkuin kauhtui, kävi kalpeammaksi.
"Yht'äkkiä he katosivat tiheään, miehenkorkuiseen ruispeltoon, jota ei vielä oltu leikattu. Vilja meni umpeen heidän takanaan, kaikki nuo tuhannet ja taas tuhannet korret sulkeutuivat heidän rakkautensa ympärille kuin varjelevaksi muuriksi.
"He olivat kiinni, auttamattomasti, — minun vallassani. Heidän kohtalonsa oli minun käsissäni.
"Heittäydyin pitkäkseni apilavainiolle, joka oli jätetty siementä kasvamaan. Ruispelto lainehti vieressäni hiljaa, tuleentuneena, leivoset ponnahtelivat ilmaan, mutta eivät laulaneet.
"Ajattelin omaa kostoani, sitä, että hän nyt oli käsissäni, että hänen päästäkseen huomaamatta pellosta täytyisi muuttua yhdeksi noista punakirjavista perhosista, jotka niin laiskasti ja viivähtäen lentelivät yli viljan.
"Ajattelin, kuinka hänen sieraimensa värähtelivät ja elivät, kuinka hän tuoksui tuoreelle ruoholle ja ruiskukalle kulkiessaan ohi, tuoksui kuin tuo liian kukkiva, liian kypsä apilapelto, jossa lepäsin.
"Ensi kertaa heräsi minussa aavistuksena tieto rakkauden olemuksesta. Mutta ei omastani, ei kiduttavasta, tuskallisesta tulesta, joka paraikaa poltti veriäni, vaan siitä, minkä tunsivat nuo kaksi tuolla ruispellossa.
"Kuinka äärettömän onnellisia he olivat, — äärelliset, kuolemaantuomitut, katoavat ihmishiukkaset!
"Samalla ilmestyi metsäherra kuusikon laitaan. Näen hänet vieläkin tänä hetkenä, hänen värittömät ja alakuloiset silmänsä, joissa paloi tuska ja epäluulo, hänen liian pitkän tukkansa ja parransänkeä työntävän posken. Hänen vaatteensa olivat täynnä kuusenneulasia.
"Jokin riemahti minussa. Kosto ihan työntyi suoraan pivooni. Minä olin tällä hetkellä kolmen ihmisen kohtalon valtias.
"Metsäherra kääntyi puoleeni: 'Nuori mies', hän sanoi, — 'oletteko nähnyt vaimoani?'"
"Silloin, — niin, silloin minä vastasinkin:
"'Aivan niin. Näin hänen äsken menevän tuota metsäpolkua. Hän oli yksin.'"
"Hän huoahti helpotuksesta ja kääntyi menemään, minne viittasin. Hänen tukkansa oli niskasta leikkaamaton, hänen käyntinsä laimea ja onnettoman miehen.
"Mutta minä nousin, hiivin pois, painuin metsiin, makasin suosyvärin reunalla ja katkoin kaksin käsin suopursuja ja palasin vasta yösydännä kotiin."