RUUTANALAMMIKKO
Liivinmaalaisten talojen läheisyydessä näkee usein lammikkoja, saviperäiseen maahan keinotekoisesti kaivettuja syvennyksiä, joihin on keräytynyt kerros pohjavettä. Paahtavimmassakaan helteessä ne harvoin jäävät kokonaan kuiville. Niissä liotetaan pellavia taikka kasvatetaan ruutanoita; hanhet ja ankat räpylöivät niitten seisovassa vedessä; suuremmissa pestään pyykkiäkin. Rantojen jyhkeärunkoiset raidat tai hopeapajut ilmaisevat jo kaukaa niitten olemassaolon; vesi niitten katveessa on iäti mudankarvaista, sammakonkutuista, huolimatta taivaan väristä, eikä sillä ole veden tavallista, raikasta eloisuutta. Se on kuollutta vettä, tuomittu hiljalleen mätänemään savisessa kulhossaan, ja ruutanalammikkojen yllä on ahtauden, minnekkäänpääsemättömyyden ankeus.
Leena Merjamin elämä oli alun alkaen tällainen ruutanalammikko.
Isä oli hänellä popsnik, muitten mailla eläjä, jostain Peipsin-puolisesta pitäjästä. Vanhoilla päivillään ukko leskeksi jäätyään otti toisen eukon, häijyn, ärhentelevän, ja niin meni Leena Merjamilta yhdellä kertaa isä, meni koti, punaherukat ja suislepa -omenapuu, omat istuttamat menivät, ja vieras käsi taittoi kesäisin murtuneet sydämet akkunan alta. Veli sensijaan vietiin jo Japanin sotaan ja sinne jäi; Leena peri hänen räätälinkoneensa.
Joutuessaan töihin suuren sotavuoden alussa samaan taloon, mihin Hain Murro puutarhuriksi, Leena Merjam oli jo ikäihminen, lähemmä neljänkymmenen. Hän oli noita hiljaisia, kalvahkoja, joitten tunteen voimaa on vaikea mitata, ennenkuin se äkillisesti purkautuu; sydän jo kasvavasta tytöstä heikko, vartalo yhä hintelä ja nuori, silmät lauhkean ruskeat, sormenpäät täynnä neulanreikiä.
Leena Merjam teki työtä vinokattoisessa ullakkohuoneessa, josta näki puutarhan ja ruutanalammikon. Eräänä kevätpäivänä tuli Hain Murro taluttaen hevosta, joka edellisenä päivänä oli ostettu markkinoilta entisen pakko-otolla viedyn sijaan. Hän vei sen suoraan kaivon kiertopumpun eteen, aikeissa valjastaa sen.
Uusi hevonen oli nuori, ratsun rotua, työhevoseksi liian kiihkeäverinen, — jalat korkeat, valkosukkaiset, kaula ylvästelevä, harjanheitto ylimyksellinen.
Niin pian kuin mies oli saanut hevosen pumpun varteen polkemaan kaivon ympyrää, tekikin se jo kolmannella askeleella tenän. Se ei astunut enää askeltakaan, kaikista kehoituksista huolimatta. Sen jalorotuinen ruumis alkoi väristä, ja kaviot iskeytyivät saveen; se seisoi itsepäisesti paikallaan.
Leena katseli yhä jännittyneempänä tätä menoa. Kumpi suoriutuisi voittajana, mieskö vai hevonen? Molemmat, sekä mies että hevonen, olivat hyväryhtistä, komeaa rotua, huimaverisiä ja nuoria molemmat. Mies sydäntyi, sivalsi ruoskalla kapinallista hevosta; — silloin hevonen äkillisellä riuhtaisulla tempautui irti ja painalsi pellolle, mies jäljissä.
Leena avasi ikkunan paremmin nähdäkseen, ja veri tunki suhisten korviin. Hän kuuli Hainin huudot ja kiroukset, yhä kauempaa, ja naapurin lasten kirkunan, jotka juoksivat hevoselle vastaan pitkin kesantoa.
Yht'äkkiä ilmestyivät taas sekä mies että hevonen. Hain tuli hietakuopalta päin, taluttaen hevosta marhaminnasta, saappaat varsia myöten savessa ja lakki takaraivolla, — silmät vauhkoina kummallakin.
Ikkunastaan Leena Merjam näki Hainin uudelleen valjastavan hevosen pumpun eteen ja hetken päästä sen jo polkevan ympyriäistä rataansa, pää riipuksissa ja kohtaloonsa alistuneena, niinkuin olisi ikänsä kaiken kiertänyt kaivon vipua.
Tämä tapahtui keväällä, huhtikuussa, vainioitten tulvehtiessa päivin vettä, joka öisin jäätyi iljanteeksi. Taivas, joka viikkokausia oli tavoittanut raitojen latvoja, kohosi kuin kansi.
Hain Murro odotti jo tällöin joka päivä sotaankäskyä.
Hän tiesi sen hyvin, kuten sen tiesivät kaikki muutkin talossa, mutta ei ollut siitä millänsäkään, nukkui yönsä rauhassa, milloin ei kyliä käynyt, ja istutti päivin omena- ja luumupuita.
Päivät yhä valkenivat, ja iltaisin laski aurinko punaiseen kuultoon, joka levisi vastakkaiselle puolen taivasta, yli oraspeltojen ja ruutanalammen.
Hain kaivoi kaiket päivät pyöreitä aukkoja, täytti ne ruokamullalla, ja illempana työnsi vesirattaita pitkin puutarhaa valaen puita, jotka aikoivat uhmata taivaan tuulia lakeudella.
Leena Merjam oli ottanut tavakseen iltaisin työnsä päätyttyä mennä ruutanalammikolle, missä Hain täytti vesitynnyriä. Pajut rannalla loistivat urvuista keltaisina, ja veden pinnalla hyllyi viheriää kutua.
He työnsivät rattaat yhdessä ohi navetan puutarhaan, ja Hain keikutti tahallaan aisoja, niin että tynnyristä roiskuva vesi kasteli Leenan rinnan ja hihat läpimäriksi.
Mennessään keittiön läpi vaihtamaan puseroa Leena kuuli Kyökki-Riian ylenkatseellisesti sanovan: "Että viitsiikin, vanha ihminen!" Se sattui, vaikka ei niin kipeästi kuin oli tarkoitettu, mutta kirveli kuitenkin pitkät ajat sydänalassa.
Eräänä päivänä sitten näkivät kaikki yksinäisen ratsumiehen, joka täyttä ravia tuli Ropkan vallantalolta päin yli peltojen taloa kohden. Se oli vallankasakka, joka toi Hain Peedunpoika Murrolle sotaankäskyn.
Leena Merjam oli seisonut pihalla vallankasakan saapuessa. Mennessään ullakolle hän tunsi, että jotain samassa tuokiossa ikäänkuin muuttui kivenraskaaksi, ikäänkuin itse olisi pudonnut ullakolta tai vieläkin korkeammalta läpi lakien ja lattioiden aina alimmaiseen kellariin asti, — kuin kivi!
Hän haki ullakolta kaikkein hämärimmän nurkan, hyyristyi vanhalle niinimattokasalle ja itki. Hän itki itseään, Hainin sotaanlähtöä ja kaikkea tätä liian myöhäistä. Kävi yhä pimeämmäksi kattoparrujen alla. Yht'äkkiä kuului askeleita, Hain tuli vuorostaan ullakolle, vihellellen, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut; kumartuessaan ottamaan rautanauloja laatikosta hän huomasi samalla Leenan niinimattokasalla.
Hän tukahdutti kirouksen, tarttui käsiksi umpimähkään, sai kiinni Leenasta ja veti viereensä, aivan lähelle. Hän ei kohdannut mitään vastustusta, he jäivät siihen.
Seuraavana yönä he kohtasivat toisensa samoin ullakolla ja vielä sitä seuraavana; senjälkeen Hain Murro lähti.
Oli sunnuntaiaamu, poutainen, tyyni, kaikki lakeuden tuulet lepäsivät, tallin katto kiilsi, ja tyhjä haikaranpesä odotti asukkaita.
Leena saattoi Hainin asemalle ja seesteisessä kevätilmassa taisi melkein kaupunkiin saakka seurata heidän kulkuaan pitkin pellon piennarta. He kulkivat kuin mies ja vaimo, mies edellä, laukku selässä, nainen jäljessä, kädessä nyytti.
Tästä päivästä alkoi Leena Merjamin odotus.
Alussa tuli muutamia nuhraantuneita postikortteja, etäisistä juoksuhaudoista, seuduilta, joitten nimeä rehellinen virolainen kieli ei kyennyt lausumaan. Ne sisälsivät enimmäkseen vain hyvinvoinnin vakuutuksia ja niihin kuuluvan vastakysymyksen, ja nämäkin köyhät lauseet olivat tarkastusleimalla varustetut.
Leena, korttien opastuksella, koetti iltaisin tutkia suurta karttaa, joka nuppineuloilla kiinnitettyjä värilippusia täynnä riippui talon isännän työhuoneessa. Mutta kaikista selityksistä huolimatta jäi hänen tajuntaansa vain joukko risteileviä viivoja ja järjestyksettömiä pisteitä, joitten oli määrä merkitä jokia, teitä tai kaupunkeja. Missä Hain tällä hetkellä oli, ei käynyt hänelle sen selvemmäksi.
Hän tuli toimeen puolella leipäosuudella ja kuivatti loput korpuiksi, jotka lähetti Hainille noihin tuntemattomiin juoksuhautoihin.
Mutta korttien väliä oli aina useampia viikkoja, joskus enemmänkin. Sitten tuli kerran syksymmällä kirje, eikä sen jälkeen enää mitään, ei kirjeitä eikä kortteja.
Leena Merjam aloitti käyntinsä kaikissa mahdollisissa sotaväen virastoissa, tietoja saadakseen; kaikki vahtisotilaat tunsivat vähitellen nuo pienet, kalvahkot, mustan huivin reunustamat kasvot ja ruskeat, anovat silmät. Hän tutki kaatuneiden ja kadonneiden luetteloa sanomalehdissä, panssaroiden sydänparkansa lujuudella kohtaamaan Hain Murron nimen. Mutta sitä ei ollut milloinkaan, ei kuolleitten eikä haavoittuneiden joukossa.
Leena Merjam kävi yhä ompelemassa, kuten oli tehnyt jo parikymmentä vuotta, vuoroin kaupunkipaikoissaan vuoroin maalla.
Hänen sydämensä oli alkanut heikentyä, ja jalat olivat alati ajetuksissa; istuessaan veljeltään perimänsä polkukoneen ääressä häntä usein pyörrytti. Kaupungissa hän tunsi itsensä aina sairaammaksi; hänen ylleen oli tullut outo ja tuskaisa levottomuus, joka lauhtui vain maalla.
Hänen työhuoneensa oli yhä sama kaltevakattoinen ullakkokamari. Sen ikkuna anasti kolmanneksen seinää; siitä näki kitukasvuisen lehmuskujan ja virstamääriä Ranin moision peltoja, paitsi sitä Riigan valtamaantien. Tämä maantie lennätinpylväineen oli lepoa silmälle ja rauhoitti sydäntä; se ikäänkuin irroitti iäti kivistävän odotuksen ja kiidätti sen pitkin kiiltäviä lankoja, jotka pylväästä pylvääseen juosten katosivat Riigan-puoleiselle taivaanrannalle.
Vuodenajat vaihtuivat lakeudella. Tuli kesä, ja ilma oli kuin sulaa lasia, Leenan tehdessä työtä avoimen ikkunan ääressä, heinän ja viljan pölyn miljoonina hiukkasina lennellessä. Mutta syksyllä tiet muuttuivat savitahtaiksi, sänget vainioilla huhusivat toisiaan, ja tuuli vei lehdet lehmuksilta, jotka eivät ottaneet kasvaakseen latvaa tässä tuulenpesässä.
Vaikeinta oli kuitenkin keväisin, toukokuussa, kun taivas alkoi kuultaa raitojen ja tuulimyllyn takaa. Ei tiennyt minne mennä iltaisin, niin oli mielessä verestä kaikki.
Mutta ullakosta erotettiin eräänä päivänä lautaseinällä viljaa varten lukottu aitta, vaarallisten aikojen takia, juuri samasta nurkasta, missä kerran niinimattokasa oli ollut.
Ajat muuttuivat yhä tukalammiksi, syötiin hevosenlihaa, leipä punnittiin kullekin käteen, ja talon isäntä nukkui revolveri pään alla.
Leena yhä odotti.
Sitten, seuraavana talvena, venyi muutamana varhaisena aamuna päättymätön jono peräytyvää sotaväkeä pitkin Riigan valtamaantietä kaupunkiin päin. Heidän tykkivankkurinsa seisoivat vielä illan suussa maantiellä, lähellä yksinäistä taloa, ja niitten korkeihin pyöriin paistoi kuun säde.
Talo lakeudella oli yötä päivää kuin sotaleirinä. Mutta Hain Murroa ei ollut niitten repaleisten ja nääntyneitten olentojen joukossa, jotka tänä helmikuisena päivänä täyttivät maantien.
Kolmannen päivän aamulla saapuivat sensijaan samaa tietä pitkin toiset, valloittajat, soitoin ja lauluin paukkuvassa pakkasessa ja kiiltokypärät sädehtien lämmötöntä, kirkasta aurinkoa.
Leena Merjam seisoi hietakuopan harjalla muitten mukana katsomassa heidän tuloaan. Toiset menivät, toiset tulivat.
Hän vain yhä odotti.
Syyskesästä samana vuonna hän äkkiä sairastui pilkkukuumeeseen, joka oli seurannut sotajoukkojen mukana. Hänet vietiin koleraparakkiin, jossa hän sai maata kahdeksatta viikkoa. Tämän ajan kuluttua hän taas ilmestyi työpaikkaansa, laihana kuin tikku, harmaahipiäisenä ja hiukset kerittyinä martoa myöten. Hän oli vanha, yhdellä kertaa, auttamatta.
Hän ei ollut vielä täysin toipunut taudin jälkeisestä heikkoudesta, kun toisena joulupäivänä istuessaan jouten ikkunassa oli näkevinään miehen, joka kaupungista päin tullen hietakuopan kohdalta poikkesi kylätielle.
Leena Merjam nousi, mutta jalat eivät kantaneet, hänen täytyi uudelleen istuutua. Silmät ummessa, liikkumatta hän siten istui, kunnes Kyökki-Riia alhaalta huusi häntä. Silloin hän meni, ohimennen peiliin katsahdettuaan, ulkonaisesti tyynenä, huivi päässä ja laihtuneilla harteillaan saali.
Hain Murro seisoi keskellä keittiön lattiaa.
Leena kesti hänen katseensa, ainoastaan sormet saalin alla kenenkään näkemättä koukistuivat, niinkuin olisivat tahtoneet taittaa toisensa.
Kaikki oli ohi, hän ymmärsi sen. Oli kuin hän olisi sen jo kauan tiennyt.
Hain istui keittiön pöytään, ja Riia toi hänelle jouluruokia, verimakkaraa ja rasvassa keitettyä hapankaalia. Hän söi kuin nälkäinen ja kertoi itävaltalaisesta sotavankeudesta, katsomatta Leenaan.
Leena Merjam jatkoi yhä vuosien vieriessä ompelemistaan, milloin kaupungissa milloin maalla. Hänen palkkansa kohosi rahan arvon aletessa kuudestakymmenestä kopeekasta sataan Viron tasavallan markkaan päivässä.
Hän oli alkanut rakastaa ruutanalammikkoa, sen kuollutta, vesikasvien ja sammakonkudun samentamaa vettä, sen minnekkäänpääsemättömyyttä.
Hän oli ottanut tavakseen istua sunnuntainsa ruutanalammikon reunalla, kesäisin maalla töissä ollessaan. Hän tunsi sitä kohtaan hellyyttä, joka oli miltei heimolaisuutta.