LUOLAN KORVA
Vaikka tuomiolle tultaisiin, en silloin enkä nytkään voisi sanoa, kumpaa heistä kahdesta alussa rakastin. Enhän tuntenut silloin vielä rakkautta, tyhmä tyttölapsi kun olin, niinkuin sen nyt tunnen: silmien sokeutta, veren tulipaloja, sielun maailmatmahduttavaa laajennusta. En tiennyt vielä, mitä on rakastaa toista ihmistä, niin että rajat raukeavat kahden olemuksen välillä.
Kaikesta tästä en tiennyt. Ja olikin ehkä ihan sattuma vain, että lopullisesti otin Timuskin enkä Keremiä. Kerem oli silloin juuri nimitetty jonnekin virkaatekeväksi parin kuukauden ajaksi, Timusk sensijaan vietti koko kesän kaupungissa, kuten minäkin. Niin sitten sattui, aivan luonnollisesti, että me sinä kesänä juuri Timuskin kanssa tulimme olleeksi paljon yhdessä. Soutelimme, purjehdimme Emajokea alas ja ylös tai kävelimme pitkin peltovieriä kaupungin ulkopuolella aina metsiin saakka, kuutamossa ja ilmankin kuutamoa. Mitä olisin muutakaan tehnyt joutohetkinäni? Sitäpaitsi, hän miellytti minua, vaikka joskus harmittelinkin hänen liiallista itsehyväisyyttänsä, joka tosin oli vain luonnollisen, terveen ihmisen tasapainoa. Härnäilin häntä siitä, käskin hänen nimittää vikoja itsessään, ja kun hän ei siihen kyennyt, ristin hänet herra Virheettömäksi. Siitä hän sydäntyi, mutta se taas sopi hänelle; sellaisena, tuittupäisenä, hän minua juuri miellyttikin. Ja muuten, minkäpä hän luonnolleen mahtoi, hän nyt kerta kaikkiaan otti tämän maailman kuin omenan, — aina punaiselta puolen, oli tyytyväinen Luojansa töihin ja itseensä myös.
Sittenkään en tiedä, olisiko lopullista ratkaisua tullut, ellei olisi sattunut sitä suurta rankkasadetta elokuussa, joka uhkasi piestä meidät ihan pois maan pinnalta. Olimme kävelyllä, kuten tavallisesti, muutaman virstan päässä kaupungista, eikä meillä kummallakaan ollut sateenvarjoa; niinpä ei auttanut muuta kuin mennä suuren heinäsuovan turviin. Omistaja kai toivotti meidät kymmenesti suohon, mutta me kaivauduimmekin kuiviin, tuoksuviin heiniin ja jouduimme istumaan siihen likekkäin kuin linnut pesään. Minua tikehtyäkseni nauratti tämä meidän istumisemme heinäsuovassa, varsinkin kun ukkonen koko ajan jyristeli ja sadetta tuli silmäimme edessä valkoisena seinänä. Mutta Timusk vain yhä totistui totistumistaan, niinkuin olisi alkanut jotain mietiskellä.
Sateen lakattua lähdimme kohti kaupunkia. Oli tuore, sateenjälkeinen rehevyys, kosteus ja lämpö, minne vain silmänsä käänsi. Maantien varsilla tuoksuivat rentoina valkeat ja keltaiset matarat; kaalinlehdet olivat sateesta kiiltäviä ja täynnä vihreää verta. Maanpinta höyrysi kuten kylystä tulleen ruumis. Muistan tämän kaiken, muistan senkin, että tienkäänteessä oli ohra laossa, mutta ohdakkeet jääneet pystyyn. "Katsokaa ohdakkeita", sanoin Timuskille vain jotain sanoakseni, mutta Timuskia ei näyttänyt haluttavan puhua, hän vain nyykäytti päätään.
Silloin se tuli ylitseni, kaikesta tästä sateesta, kiillosta ja tuoksusta, tästä kosteasta lämmöstä, jonka nuori ruumiini huokosillaan tunsi, näistä lakeista pelloista ja Haaslavan sinisinä kangastelevista mäistä, — tuli kuin suuri hellyyden ikävä. Halusin kuulla rakkaita, hyväileviä sanoja, korvaani kuiskattuina, halusin, että jonkun käsivarsi kiertyisi ympärilleni, nojata jonkun olkapäähän, saada osani minäkin tästä luonnon sateen jälkeisestä juhlasta, halusin rakkautta, hullu tyttö. Jos vieressäni olisi kulkenut Kerem, sensijaan että nyt kulkikin Timusk, olisin kai kuunnellut häntä, niinkuin nyt kuuntelin Timuskia. Kun ehdimme kaupunkiin, Rautatiesillan kohdalle, oli kaikki jo selvää välillämme. Niin kiireesti se kävi, kerran alkuun päästyään. Juna tuli — pitkä tavarajuna Riigasta päin, ja siinä sillan varjossa, junavaunujen ylitsemme rämistessä, suutelimme.
Niin päättyi tämä sadekuuroinen elokuun iltapäivä.
* * * * *
Olimme kihloissa tasan kuukauden, sitten jo vietimme häitä, ja nimenomaan, koska Timusk niitä kiirehti, eikä minullakaan ollut niitä vastaan mitään tähdellisempää. Päinvastoin, olin hämärästi hyvilläni, että olisimme jo naimisissa Keremin palatessa. Liekkö tuntoni minua jo tällöin soimannut hänen takiansa, en tiedä. Orpoja kun olimme, niin Timusk kuin minäkin, ilman läheisiä sukulaisia, niin emme kihlauksestamme sen enempää ilmoitelleet, eikä vihkiäisissämmekään ollut kuin tarpeelliset todistajat.
Olimme ehtineet pari, kolme viikkoa siten elellä uudessa, yhteisessä kodissamme, kun eräänä päivänä saimme kuulla Keremin saapuneen kaupunkiin. Eikä sen jälkeen ehtinytkään enää kulua kuin muutama päivä, ennenkuin kaikki tapahtui.
Kuinka se tapahtui, sillä ei ole silminnäkijää ollut, se jää Luojan ja Emajoen salaisuudeksi siihen päivään saakka, jolloin kaikki salat laukeavat. Mutta tosiasiat, kaikille näkyvät, olivat näin: Keremin ruumis löydettiin eräänä maanantaiaamuna varhain Emajoen rannasta, missä joki tekee vähäisen polven; se oli kulkeutunut nähtävästi jonkun matkaa virran mukana ja sitten tarttunut rantapajun juuripehkoon kiinni; tuommoisen hopeisen, kaitalehtisen halavan, joita Emajoen ranta kasvaa. Ruumis oli alaston ja kaikesta päättäen ollut vedessä jo sunnuntai-illasta lähtien. Hänen veneensä, joka oli tavallisia punavalkeita Puusillan vuokraveneitä, oli virta sensijaan kuljettanut kauas alaspäin, aina Kaagvereen saakka. Siitä löydettiin hänen vaatteensa ja saappaansa.
Puusillan venevahti sanoi vuokranneensa veneen sunnuntai-iltapäivänä kello neljän aikaan määräämättömäksi ajaksi, muuta hän ei tiennyt. Eräät purjehtijat olivat vielä kello seitsemän aikaan Kwisthentalin krouvin kohdalla nähneet miehen soutavan yksin vastavirtaa, lakitta päin. Keremin siivoojatar ei tiennyt muuta, kuin että Kerem kaupunkiin tultuaan melkein kaikki yöt oli ollut poissa ja tullut vasta aamulla kotiin.
Mitään kirjettä, mitään selityksiä ei häneltä löydetty, ei hänen taskuistaan eikä asunnostaan. Hänen raha-asiansa olivat kunnossa, vähäisiä velkasummia lukuunottamatta.
Keremin kuolema herätti kaupungissa suuren hälinän. Muutamat arvelivat, että hän oli aikonut uimaan, koska kerran oli riisuutunut, ja sitten heti vajonnut syvähautaan; toiset, että häntä oli kohdannut halvaus tai suonenveto. Joki ei ole kesällä siltä kohden, yläpuolelta Kwistenthalin krouvin, vaikka ajattelisikin hänen soutaneen aina Jänesen sillalle asti, muuta kuin enintään parinkymmenen sylen levyinen, tulvaveden laskeuduttua, vaikka kyllä keskeltä syvä.
Minä en ole milloinkaan näitä selityksiä uskonut. Ikinä ei minulle uskoteta, että hän, Kerem, olisi hukkunut noin vain, niine hyvineen, Emajokeen. Kun tieto saapui hänen kuolemastaan, näin yht'äkkiä selvästi kaiken, oman elämäni sekä Kereminkin, niinkuin välähdyksessä.
Ja minun kävi näin: sinä hetkenä, kun kuulin hänet kuolleeksi, rakastinkin yht'äkkiä häntä. Rakastin häntä siitä hetkestä saakka mielettömästi, hulluuteen saakka, niinkuin ei ehkä yhtäkään elävää ihmistä vielä ole rakastettu, niinkuin voi rakastaa vain jo kuollutta, vainajaa.
Tällaisia asioita ei voi selittää, enkä ole minäkään niitä koskaan pystynyt selittämään. Olen vain kuullut, että jossain on olemassa kallioluola, jossa ääni tietyllä kohden kantaa penikulmia, kuin sitävastoin aivan vieressä et kuule hiiskahdustakaan. No niin, Kerem ja minä emme sattuneet samaan aikaan tähän luolan korvaan. Hänen minua huutaessaan en kuullut minä; kun taas minä vuorostani häntä kutsuin, ei häntä enää ollut.
Kaikki meni, kaikki muuttui elämässäni, ei jäänyt muuta kuin tämä rakkaus. Ensi ajat vietin joen rannalla, harhailin vetisiä niittyjä myöhäiseen syksyyn saakka, kävin rantahalavallakin, kunnes tuuli oli riipinyt siitä viimeisenkin valittavan lehden. Ja siinä joen rannalla istuessani, virtaveden kiehuttaessa vähäisiä pyörteitä, tunsin, että kuolleet ovat eläviä voimakkaammat.
He, kuolleet, ovat aina läsnä, aina saavutettavissa. Se on, he saavuttavat sinut, he voivat hajota niin vähäisiksi ainehiukkasiksi, että itse ilma on niistä kokoonpantu, että sinun on pakko joka hengenvedollasi hengittää heidän olemustaan. Eläviä voi matkustaa pakoon, suojautua lukoin ja muurein, mutta kuolleita vastaan ei ole mitään turvaa olemassa.
Rakastaa kuollutta on samaa kuin rakastaa muuttumatta, keskeyttämättä, ikuisesti.
Elämästäni on tämän tapahtuman jälkeen hyvin vähän kertomista. Timuskin, mieheni, yli-inhimillinen kärsivällisyys ja hyvyys estivät avioliittoni hajoamasta, en ole häneltä mitään salannut. Ulkonaisen rauhani saavutin takaisin vuosien vieriessä, sisäisesti pysyin yhtä parantumattomana. Kaikki yritykseni tehdä sitä, mikä ennen oli minulle tuottanut iloa tai nautintoa, olivat vain kuin kuuron koe soittokoneen koskettimia painamalla herättää hermoissaan entisen liikutuksen kaikuja. Hyvä-olo, ilo tyhjästä, vain tästä pelkästä ihmisolemisesta, se pysyi iäksi poissa.
Lapsia minulla ei ole. Nuoruus on takanani. Elämäni kiitää kohti lopullista päämääräänsä, kuten Luojansa jousesta lentoon lähtenyt nuoli.
Mutta sielussani on suuren rakkauden katoamaton poltinmerkki, — olen rakastanut.