VIERAS VERI
Hänen nimensä oli Reet, ja hän oli raikkain ja puhdasverisin saarelaistyttö, mitä ajatella saattaa, Sõrven Säären kylästä, eteläiseltä Saarenmaalta. Isä oli hänellä kalastaja Treiali-Jaan, valkopartainen, muhkea mies, joka hieman nilkutti hylkeenpyynnissä vioittunutta jalkaansa, äiti Panga-Tiiu, samasta kylästä. Paitsi sitä olivat hänen vaarinsa ja mummonsa sekä isän että äidin puolelta jollei juuri samasta Säären kylästä, niin ainakin samasta Jämajan pitäjästä, korkeintaan naapuripitäjistä, Ansikulasta tai Kihelkonnalta.
Niemi, Sõrven Sääri, on nimensä mukainen, se jatkaa Saarenmaan pituutta kolmellakymmenellä virstalla ja kurkoittautuu kauas mereen kohti liiviläisten asuinsijaa, kuurinmaalaista Domesnaesiä, jolle se lähettää vastaan vedenalaiset hietasärkkänsä, kuin tervehdykseksi. Ennen lopullista mereen sukeltamistaan se luikertaa virstan verran kuin keltamahainen, selällään kelluva vesikäärme, kaveten loppupäässään vain lokin leposijaksi.
Sõrve on ammoisista ajoista aina ollut vanhan Jumalan selän takana. Ennen muinoin erotti sen muusta Saarenmaasta Salmejoki, syntynyt saarelaisen väkimiehen, Suur-Töllin, veitsen vetäisystä, nyt pääsee kuivin jaloin yli joen uoman. Mutta yhä vieläkin on se salakuljettaja hyvässä turvassa, jonka onnistuu piiloittautua Takasõrven metsiin: siellä ei näe häntä Jumalakaan.
Meri on Säären ympärillä salakavala ja riuttainen: oikea laivojen kalmisto. Miesmuistoisista ajoista on se hukuttanut laivoja, harva se vuosi. Säären polvilumpion kohdalla oli maailmansodan ensimmäisiin vuosiin saakka vilkkumajakka, pelastusasema ja rantavartiosto, siksi kunnes saksalaislaivojen tykinkuulat pyyhkäisivät sekä ne että osan Säären kylää pois maan pinnalta. Mutta kaikista majakoista huolimatta on osaltaan juuri sõrvelaisia ranta-asukkaita varten luotu vanha, keskiaikainen laki, joka uhkasi rantarosvoja kirkon armopöydästä erottamisella ja käski heittää heidän ruumiinsa mereen samalta paikalta, missä he olivat rikkoneet "maan ja meren Herraa sekä uskovaisia vastaan", kun sensijaan taas haaksirikkoisten pelastajille oli luvassa vuoden ja neljänkymmenen päivän synninpäästö.
Tätä Sõrven Säären hiekkanauhaa pitkin oli Treiali-Reetan tapana juosta piipertää pikkutyttönä kuin rantalinnut, aina kauemmaksi, aina kauemmaksi, kunnes vaahto tarttui varpaitten lomiin, pehmeänä kuin pellavakuontalo, ja hietasärkkä katosi suureen sineen. Silloin vasta Reet pysähtyi, äärimmäiselle kielekkeelle, jalat jo vedessä, kahden aavan ulapan, Ruotsinmeren ja Lõpemeren yhtyessä hänen lapsenjaloissaan.
Hän oli aito pikkuinen sõrvelaisneito jo pienestä pitäin, tämä Reet, musta hame pitkä, kainaloista alkava ja laskoksille kurottu, helmasta puna- ja valkoraitainen, laskoksien vakuudeksi kaikkien sõrvelaistaiteen sääntöjen mukaan leivinuunissa käytetty, — päässä punainen piippolakki, jonka tupsu tanssi tuulessa vaaleitten hiussuortuvain kanssa kilpaa, — kaukaa katsoen kuin mikäkin punapäinen kärpässieni.
Hänen lapsuutensa kului tällä lakealla, yksinäisellä rantamalla, jossa miltei kylän joka talolla oli oma kivijalustainen tuulimyllynsä. Hän kasvoi venehylkyjen keskellä, jotka hietasärkillä vetelehtivät, laitalaudat parempiin tarpeisiin vietyinä, ikäänkuin suuret luurangot vihertävine kylkiluineen, joitten lomitse pikkuturskat ja silakanpojat pujahtelivat. Hän keräili hiekalta kiviä, joissa oli muinaisten etanain ja meriäyriäisten jälkiä, ja toisia, jotka olivat huokoisia kuin kivettyneet pesusienet.
Keväisin sensijaan oli majakan jalustalla joka aamu kuolleita muuttolintuja, jotka paluumatkallaan kaukaisista maista pesäpaikoilleen saarenmaalaisille luodoille ja särkille olivat iskeneet päänsä murskaksi houkuttavaan ja kavalaan majakkalyhtyyn. Reet itki katkerasti näitten kaukaisten vieraitten kuolemaa, ja hänestä ne olivat perin säälittäviä, mutta majakanvartia otti asian käytännöllisemmältä kannalta: hän valitsi niistä syöntikelpoiset, pani pataan ja paistoi ateriakseen.
Treiali-Jaan, Reetan isä, ja hänen lankonsa Poleühtid kuuluivat molemmat pelastusveneen miehistöön. Poleühtid oli väkäleukainen, kipparipartainen vanhapoika, miehuutensa päivät ulkomaalaisella laivalla purjehtinut. Huhu oli itsepäisesti tahtonut tietää hänet pitaaliseksi, mutta silloin oli Poleühtid kahdella todistajalla saunassa tarkastuttanut ruumiinsa ja luvannut katkaista pari kylkiluuta jokaiselta, joka uskaltaisi vielä sanoa häntä pitaaliseksi; senjälkeen jätettiin hänet rauhaan. Hän asui lankonsa luona; kun tykinlaukaus pelastusasemalta pamahti, oli heidän neljännestunnin kuluttua oltava paikoillaan kunkin hankaimensa ääressä pelastusveneessä kuuden muun kylänmiehen keralla, millä Jumalan säällä hyvänsä. Heidän öljytakkinsa ja kaapunsa odottivat venevajassa.
Myrskyisten öitten jälkeen tarjosi Säären ranta aamun valjetessa valtavan näyn: se oli täynnä laineitten irtimyllertämää lamua, merilevää, joka paarmasi keltaisen särkän pitkinä mustanruskeina palteina, ja ajelehtivaa lastia. Koko kylän väki oli liikkeellä, miehet, vaimot ja lapset, ja pelastustyö täydessä käynnissä. Niin oli ollut satoja vuosia takaperin tällä Sõrven Säären rannikolla, ja niin oli nytkin. Se oli apaja, aina uudistuva nuotanveto. Meri antoi kaiken, antoi elatuksen, antoi ajopuun, laivojen sirpaleet, kallisarvoisen saaliin. Muutaman päivän kuluttua venyivät pitkät kuormajonot Kuresaarta kohden. Ja lain mukaan tuli pelastajan osaksi neljännes saaliista, jos se oli vähemmän kuin virstan verran rannasta, ja kuudennes, jos se oli kauempana.
Nämä olivat juhlahetkiä, muuten oli elämä Sõrven Säären kylässä vilkkumajakan ympärillä yksitoikkoista ja yksinäistä. Kuresaareen, saaren ainoaan kaupunkiin, oli viidettä penikulmaa. Kesäisin olivat kotosalla vain vaimot, lapset ja vanhukset, syksyllä sensijaan, miesten mereltä palattua, soi iltaisin säkkipilli ja hanuri, ja vietettiin häitä, kun oli kerrankin aikaa, summakaupalla, viidetkintoista yhteen menoon. Pantiin kotiolutta, maltaista ja suopursuista, siihen sekaan viinaa, omenoita ja hunajaa; se kellisti miehen. Koko kylä remusi jonkun viikon; sitten tuli talvihorros meren jäätyessä, ja keväisin haettiin Säären taloissa esille kätkyet.
Niin kului elämä Sõrven Säärellä.
Ja niin olisi kulunut nuoren Treiali-Reetankin elämä, ellei hänen kohtalonsa olisi ollut kaukaisempiin tähtiin kirjoitettu.
Reet oli ehtinyt jo pariinkymmeniin. Hänellä oli aitassaan orsilla tallella seitsemän sorvelaishametta, kaikki omakutoisia, musta, keltaliepeinen suruhame kahdeksantena, värillisiä liivejä ja piippolakkeja vuosien varalle, ja punaisen kirjovakan täysi sukkia ja kintaita. Hän teki kesäisin kaikki miehen työt, kuten aito sõrvelaisnainen, tarttui puuauraan ja kynti ajohiekan uhkaaman perunamaan, mutta raadanta ei näyttänyt kuihduttavan hänen tervettä saarelaiskauneuttaan. Päinvastoin se puhkesi meren ahavassa yhä verevämpään kukoistukseen. Hänen hiuksensa, joita hän sunnuntaisin voilla silitti, olivat hiekanväriset, kädet ja jalat pienet, lanteet leveät, leuassa vähäinen, houkutteleva kuoppanen.
Hän ei ollut vielä kertaakaan käynyt kotisaartaan ulompana ja Kuresaaressakin vain lasketut kerrat. Syksyt hän tanssi kaikissa häissä, mitä Sõrven Säärellä vietettiin, mutta hänen omistaan ei ollut vielä mitään tietoa. Hän ei pitänyt niillä kiirettä, ja äiti, Tiiu, soimasi hänen odottavan saksoja muka.
Eräänä kesänä sattui sitten suuri luoteismyrsky, josta Sõrven rantarahvas vielä vuosikausia puhui. Miehet olivat ulkona koko yön; päivän koitteessa oli meri repeytyvien pilvijärkäleitten alla äkeä, sapenkeltainen, ja osa särkkää näkymättömiin uponnut; iso ulkomaalainen laiva oli haaksirikkoutunut Ruotsinmeren puolelle, lähelle Säärtä.
Treiali-Jaan ja Poleühtid toivat veneessään, joka oli vesilaitaan saakka täynnä pelastettuja kahvisäkkejä, maihin miehen, jonka he olivat tavanneet ajelehtimassa laudankappaleen varassa.
Mies oli niellyt kunnolla merivettä, arveluttavat määrät, ja oli muutenkin ruhjoutunut; hänet pantiin Treialin mökin peräsänkyyn, jossa hän makasi puhumattomana kuin ajopuu.
Hän oli keskipituinen, vanttera, ja tukka musta kuin terva, ruumiiltaan ruskea, ja siniset ankkurikuvat käsivarsissa. Hampaansa hän oli puristanut niin tiukasti yhteen, että ne täytyi puupalikalla avata, ennenkuin viinaa saatiin kurkkuun kaadetuksi.
Treiali-Reet joutui hoitamaan häntä. Hän istui vuoteen vieressä kädessä sukankudin, josta oikea sõrvelaistyttö ei unissaankaan luovu, ja puikkoja liikuttaessaan hän katseli miestä. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt mitään niin mustaa kuin tuon miehen tukka. Se oli niin mustaa, että se miltei viherti, kuten kukon pyrstöhöyhenet.
Miehen kädet alkoivat hapuilla, ikäänkuin jotain kaivaten. Reet seurasi sormien haparoivia liikkeitä, keksi nauhan miehen kaulassa ja veti paidan alta esiin neliskulmaisen, punaisen vaatetilkun. Niin pian kuin hän oli pannut sen miehen käsiin, rauhoittuivat ne heti, sulkeutuen kangaspalan ympärille.
Kolmantena päivänä alkoi mies jo puhua. Mutta se oli tuiki ihmeellistä ja laulavaa mongerrusta, jota ei kukaan ymmärtänyt. Se ei ollut saksaa eikä venättä, mutta ei myöskään engelskaa, sanoi Poleühtid.
Silloin mies alkoi viittilöidä käsillään, jotka kävivät vielä väleämmin kuin kieli, ikäänkuin jokainen sormi erikseen olisi puhunut omaa kieltään.
Reet auttoi hänet istualle, osoitti ikkunasta merta, sitten miestä itseään ja pudisti päätään.
Hän ymmärsi, että mies tahtoi tietoja toveriensa ja laivan kohtalosta.
Ja hänen sydämensä keventyi, kun mies taas vaipui unenhorrokseen.
Seuraavana päivänä oli mies jo jalkeilla. Hän pudistelihe kuin vedestä noussut koira, oikoi jäseniään, eikä häntä enää mikään näyttänyt vaivaavan. Hän seurasi Reetaa rannalle, kun tyttö meni kaloja perkaamaan, ja sieltä pyykkipadalle. Hän ei jättänyt Reetaa hetkeksikään, hän kulki tytön jäljissä karjapihaan ja karjapihasta kaivolle.
Venäläinen majakkapäällikkö tuli häntä puhuttelemaan ja vaatimaan papereita, mutta mies käänsi taskunsa nurin, ja asia jäi siihen.
Treiali-Jaan oli edellisenä päivänä lähtenyt purjeveneellä Hiidenmaalle, ja miesväestä oli Poleühtid yksinään kotona. Illalla kun Poleühtid tapansa mukaan ennen maatapanoaan meni vetämään haikuja ison merran luo rannalle, oli hän näkevinään kalaveneen takana kaksi varjoa, jotka sulautuivat yhteen hiekalla. Hän siirsi silloin piippunysänsä miettiväisesti suunnurkkauksesta toiseen, hänellä oli omat ajatuksensa.
Vielä samana iltana hän mennä köntysti satamaan kuulustelemaan Riigaan tai Vindaviin lähteviä laivoja ja sopi vanhan Eitean kanssa, että tämä ottaisi viedäkseen muukalaisen Kuurinmaan rannikolle, heti otollisen tuulen tultua.
Tämän tehtyään Poleühtid rauhoittui. Mennessään Reetan aitan ohi hän kuin sattumalta koetteli ovea, mutta se oli sisältäpäin säpissä, ja kaikki oli hiljaista, tuulimyllyjen liikkumattomista siivistä ja avosuin nukkuvista merroista alkaen.
Kun Poleühtid seuraavana aamuna merkkien avulla yritteli selittää vieraalle matkan mahdollisuuksia, hämmensi Reet paraikaa perunakeittoa avonaisen lieden ääressä koukusta riippuvassa padassa. Ja tulen hehkusta huolimatta hänen nuoret, verevät kasvonsa kalpenivat äkkiä, melkein saarenmaalaisen kalkkikiven karvaisiksi, ikäänkuin sydän yht'äkkiä olisi imenyt kaiken veren itseensä kuin sieni.
Hän istui hetken aikaa nokisella liesikivellä, mitään puhumatta, nosti sitten keiton tulelta ja lähti aittaansa.
Siellä oli viileää ja hämärää. Orsilla riippuivat omakutoiset hameet, kaikki kapiot, joita hän vuosikausia oli valmistanut.
Kaikki jäisi ennalleen, Säären kylä ja tuulimyllyt, venehylyt rannalla ja jokasyksyiset häät säkkipillin säestyksellä.
Ja hän, Reet, Treiali-Jaanin tytär ja Poleühtidin sisarentytär, hän menisi naimisiin jonkun säärenkyläläisen kanssa, niinkuin kaikki hänen tyttötuttavansa ja koko sukunsa ennen häntä.
Mutta vierasta hän ei näkisi, ei ennenkuin ylösnousemuksen kellot kaikuisivat ja sinne tänne sirottuneet luut toisiaan kutsuisivat!
Illalla tuli vanha Eitea ilmoittamaan, että purjelaiva Berta oli lähtövalmiina ja tuuli nousemassa luoteisesta; seuraavana aamuna, heti päivän sarastuksessa, oli lähdettävä.
Vieras istui vuoteensa laidalla ja rasvasi hylkeenihralla saappaitaan; hän näytti ymmärtävän, mistä oli kysymys.
Hän veti saappaat jalkaansa ja lähti rannalle, hetken päästä hiipi Reet myös tuvasta. Ison merran luona he tapasivat; meri oli täynnä pientä, hilpeää aallonviriä, ja kylän tuulimyllyt kaikki käynnissä.
He lähtivät kuin yhteisestä sopimuksesta kulkemaan poispäin pitkin rantaa, vajoten ajohiekkaan joka askeleella, ja kylä jäi kauas heidän taakseen.
He kulkivat aivan lähetysten, käsivarret toistensa vyötäisillä, toisiinsa puristautuneina.
Etäämpää rannalta he löysivät veneen ja soutivat merelle. Reet souti, kuten ainakin saarelaisnaiset, vieras istui perätuhdolla.
He laskivat maihin parin virstan päähän laakealle rannalle, joka ei kasvanut muuta kuin karkeaa saraheinää. Se oli täynnä tyhjiä vesilinnun pesiä, ja heidän jalkansa särkivät joka askeleella munankuoria. Muuan maamyyrän heimolainen oli kaivertanut ontoksi koko maanpinnan, ja hiekkamättäät olivat täynnä aukkoja. Näkymätön rantaneilikka tuoksui jossain saraheinän ja hiekan kätkössä.
Muutamat suuret laglet, villihanhet, nousivat lentoon heidän tullessaan.
Aurinko laski, päike läks jumalihe, — meni jumalien kotiin.
Siellä, karkeassa saraheinässä, kajavien kirkuessa heidän päittensä päällitse, he viettivät hyvästijättönsä hetken.
Seuraavana aamuna vieras lähti, ja Eitea vei hänet Berta-laivallaan
Kuurinmaalle.
Hän ei koskaan tullut takaisin. Mutta yhdeksän kuukautta hänen lähtönsä jälkeen toi Treiali-Reet ilmoille pojan, jolla oli musta tukka ja ruskea iho.
Hän muutti myöhemmin poikineen Säären kylästä vielä etäisempään ja yksinäisempään kylään. Hän elätti työllään sekä itsensä että poikansa, myöhemmin elätti poika hänet.
Hän oli rauhallinen ja pelkäämätön, kuten ihminen, joka on osansa saanut eikä enää sen yli halua. Hänen pojastaan tuli mainio merenkävijä, ja hänellä oli vuorostaan joukko lapsia, kaikki mustapintaisia, kuten hänkin. Hänen jälkeläisiään elää vieläkin samassa kylässä, jonka vaaleaverisestä väestöstä he jyrkästi eroavat. Merimiehinä he ovat saaren parhaita, meressä heti lapsesta lähtien kuten vesilinnun pojat.
Ja niin tuli valkoverisestä Treiali-Reetasta kantaäiti tummalle suvulle, jolla oli rohkeampi ja polttavampi poljento verissään, kaukaisten vesien ja seikkailujen ikävä.