ERKKI JA STINA.
Maunu Klinga, kuten muutkin siirtokunnan johtavat henkilöt, asui linnoituksen sisällä hallintorakennuksessa. Hänen lähin naapurinsa oli komentaja Ridder, joka edelleenkin oli murheellisena siitä, ettei yhtiö hänen kaikkein hartainta pyyntöään täyttänyt. Ikävissään istui hän usein apulaisensa herttaisessa kodissa ja keinutteli pientä Klingaa polvellaan. Tällöin hän johtui luomaan katseensa pojan hoitajattareen, joka sirona ja sulavana liikkui huoneissa. Komentajan sydän lämpeni. Hän oli kyllä jo päässyt yli keski-iän, mutta naisen sulous ei jättänyt häntä kylmäksi. Hetki hetkeltä vakaantui hänessä ajatus, että rouva Klingan apulainen soveltui hänen vaimokseen. Ridder oli tosin aatelismies, joka ei olisi Ruotsissa käynyt vaimoa etsimään omaa säätyään alempaa. Mutta täällä oli hän tullut monessa suhteessa demokraattisemmaksi. Eikä hänellä ollut valitsemisen varaa. Stina Dalbo oli rehellisen talonpojan, siirtokunnassa "vapaanmiehen" tytär, joka kaikilta henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan oli kuin luotu komentajan rouvaksi.
Vähitellen hän alkoi osoittaa selvää huomiotaan tytölle ja koetti lähennellä häntä. Hän tahtoi olla myöskin avulias Stinan vanhemmille, valitsi heille linnoituksessa parhaimman vapaanmiehen asunnon sekä lähetti heille useasti osan niistä hyvistä paisteista, joita itse oli onnistunut hankkimaan. Tästä ystävällisyydestä olivat vanhat Dalbot mielissään. Ennen pitkää he alkoivat aavistaa, mikä oli tähän syynä. Stinallekin he jo vihjasivat mitä hän arvelisi, jos hänestä tulisi komentajan rouva.
Stina otti komentajan huomaavaisuuden vastaan verrattain tyynesti. Hänen naisellisuuttaan kyllä mairitteli se, että siirtokunnan arvokkain henkilö, itse päällikkö asetti hänet kaikkien edelle, vieläpä näytti olevan valmis kohottamaan hänet aatelisnaisen asemaan. Mutta hänen sydämeensä ei se mitään vaikuttanut. Niinpä hän voi ilman vähintäkään suuttumusta sivuuttaa vanhempiensa vihjauksenkin isänsä aikaisemmalla huomautuksella:
— Mutta minähän olen sidottu Gustafiin.
Tämä side koski häneen hyvin kipeästi, mutta komentaja Ridderiin nähden hän voi siihen vedota.
— Se on kyllä tosi, tunnusti isä, — mutta komentaja on mahtava ja hänellä on mahtavia ystäviä Ruotsissa. Hän voinee vaikuttaa piispaankin. Minä en voi asettua Gustafia vastaan, mutta jos komentaja pyytää minulta sinun kättäsi, selitän minä, mikä on esteenä. Ja hänellä on vapaus toimia.
Stina ei puhunut siihen mitään. Hän toivoi sydämestään, että komentaja todellakin ryhtyisi häntä vapauttamaan Gustafista. Siitä lähtien hän, kohdatessaan komentajan, käytöksellään melkein rohkaisi tätä ja niin saattoi vanhan miehen siihen luuloon, että hän oli saavuttanut tytön sydämessä sijaa.
Komentaja tulikin jonkun ajan kuluttua Nils Dalbon luo, ilmoitti aikeistaan ja pyysi häneltä rehellisesti sekä koruttomasti Stinaa vaimokseen.
Nils Dalbo ei omasta puolestaan sanonut mitään, vaikkakin asia oli hänelle sangen mieleinen. Ilmoitti vain Stinan kuulutuksesta Gustafin kanssa.
— Ei suinkaan tyttärenne voi pitää tuosta miehestä, koska on lähtenyt yksinään tänne? kysyi Ridder.
Dalbo myönsi rehellisesti, että tyttö ei suosi tuota avioliittoa.
— Minä voin siis ryhtyä toimenpiteisiin kuulutuksen purkamiseksi? kysyi komentaja.
— Voitte tehdä kuten tahdotte, vastasi Dalbo.
Komentaja käsitti tämän myöntymykseksi. Pian sen jälkeen hän kirjoitti kirjeitä, joita hollantilaisella laivalla lähetti Eurooppaan ja joissa hän ystäviään pyysi järjestämään asian.
Stina tunsi tuntoaan jonkun verran vaivaavan, että hän oli
käytöksellään houkutellut komentajaa tällaisiin toimenpiteisiin.
Komentaja ei kuitenkaan ollut tungetteleva, vaan ritarillisena odotti
Stinan vapautumista avioliittokuulutuksen siteestä.
Pitäessään silmällä Stinaa tuli myöskin Erkki rauhattomaksi. Hän oli nähnyt komentajan tiheät käynnit sekä Stinan suopean käytöksen häntä kohtaan. Vihdoin hän päätti puhua asiansa Stinan kanssa selväksi. Olihan selvitys joka tapauksessa tarpeen. Hän ei ollut vielä koskaan suoraan kosinut Stinaa ja pyytänyt häntä vaimokseen. Ei Stinakaan ollut sanoillaan ilmaissut rakkautta, vaikka Erkki katsoi voivansa uskoa, että Stina rakasti häntä.
Erkki puuhaili yhä joella tukkilauttojensa uitossa. Norja, kaunis suomalainen oli Stinan sydämen vallannut jo sinä hetkenä, jona tyttö näki tämän ensi kerran laskevan koskea. Kun hän liikkui ulkona pienen Klingan kanssa, johtivat hänen askeleensa melkein säännöllisesti rannalle. Hän ei kyllä mennyt niin lähelle, että keskustelua olisi syntynyt, mutta seurasi suomalaisen toimia kauempaa.
Eräänä päivänä oli nuori Klinga hoitajattarensa kanssa siirtynyt rannalle. Törmä oli sillä kohdalla jyrkkä, sen alla oli vain vähän maata, mihin poika kaivoi käsillään ojia ja kanavia. Erkki puuhaili vähän matkan päässä irroitellen tukkeja puomista. Tämä lienee tytön ajatuksia niin kiinnittänyt, ettei hän huomannut pikku poikaa. Yht'äkkiä kuuli hän lapsen parkaisevan kauhistuksesta. Stina tarttui poikaan kiinni ja veti häntä pystyyn. Mutta samassa hänkin huudahti. Hirmuinen eläin oli tarttunut poikaa sormista eikä päästänyt irti. Se oli ihmisen pään kokoinen ja tavattoman ruma. Sillä oli monta jalkaa, jotka tavoittelivat poikaa, jopa hoitajatartakin. Stina oli pyörtyä.
Erkki kuuli huudot ja riensi rantaa myöten avuksi. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli poika vapautunut elukasta, joka makasi selällään maassa. Rauhoittaakseen poikaa selitti Erkki: — Eihän tuo mikään vaarallinen otus ole. On vain merikrapu, jollaisia on näillä rannoille paljon. Nyt se on kuollut ja voit viedä sen kotiin.
Hän laski pojan maahan ja tarttumalla kravun sääriin osoitti, ettei se voinut tehdä mitään pahaa. Poika, joka oli lakannut itkemästä, pelkäsi ensin elukkaa, mutta kun huomasi, että se oli kuollut, alkoi hän sillä leikitellä. Stina oli vielä säikähdyksestä kalpeana. Katsoessaan häntä Erkki ei voinut enää tunteitaan hillitä. Hän kiersi kätensä tytön kaulaan ja puristi hänet hellästi rintaansa vastaan. Stina ei vastustanut, vaan painoi päänsä nuoren miehen olkapäälle ja purskahti itkuun.
Nyt oli vihdoinkin tullut hetki, jota kumpikin oli pitkät odotuksen ja kärsimyksen ajat haaveksinut. Stina havahtui ensiksi tilanteen hurmauksesta. Heikosti ponnistaen hän yritti irtaantua Erkin syleilystä, mutta tämä puristi hänet yhä lujemmin rintaansa vasten.
— Stina, hän sanoi, — Jumala on johtanut meidät yhteen. Minä olen varma siitä. Minä rakastin sinua siellä kaukana kotimaassa, siellä, missä näytti mielettömältä pyytää ylpeän Dalbon ylpeätä tytärtä, joka meitä metsäsuomalaisia oli tottunut tuskin ihmisinä pitämään. Ollessani vankina isäsi kotona, mistä autoit minua pakenemaan, tiesin, että minä ainaisesti jäisin sinun vangiksesi. Sen tunsin niin selvästi sinun suudelmastasi siellä veräjällä, siitä syleilystä, johon kiedoin sinun väräjävän ruumiisi. Koko ajan sen jälkeen on muisto tästä kahlehtinut minua. En voi sanoin selittää sitä tuskaa, jota tunsin ajatellessani, että kuulut tuolle Gustaf-hirviölle. Se minut ajoi tähän kaukaiseen maahan.
Hän puhui lämpimästi ja vakuuttavasti. Sulku, joka oli tähän saakka hänen kieltään salvannut, oli poistunut. Ja hän jatkoi:
— En uskaltaisi tätä sanoa sinulle, ellen tietäisi, että sinun omassa sydämessäsi on jotain, joka puhuu minun hyväkseni. Minä sain siitä aavistuksen jo silloin, kun vapautit minut vankeudesta, yhä selvemmin huomasin sen Fryksdalissa ja varmuuteen tulin silloin, kun kannoin sinua kotiin koskelta. Samalla tunsin minä kärsimyksesi. Mutta sinä olet päättäväinen ja rohkea. Sinä et ilman taistelua antautunut siihen kurjuuteen ja häpeään, mikä olisi tullut osaksesi pahan miehen vaimona. Sinä ansaitset siitä tunnustuksen. Mutta älä jää nyt puolitiehen. Älä anna ennakkoluulojen ja väärän ylpeyden tukahduttaa sydämesi ääntä, joka huutaa rakkautta ja onnea. Katso, me olemme nyt uudessa maassa. Aloitetaan täällä myös uusi elämä ja unohdetaan kaikki, mikä ennen meitä erotti. Muistakaamme, että meillä ei ole oikeutta sysätä pois luotamme sitä onnea, joka on meidät kohdannut. Rakkaani, älä epäile hetkeäkään. Tule omakseni! Tehkäämme tämä maa siksi, joka yhdistää sen, mikä on erotettuna.
Erkki painoi rintaansa vasten Stinaa, joka nyyhkytti hiljalleen, mutta ei enää ponnistellut vastaan. Onnen leima kuvastui nuoren miehen kasvoilta. Hän tiesi voittaneensa, vaikka hänen rakastettunsa ei ollut sanonut sanaakaan. Pehmoisesti hän siveli Stinan hiuksia.
Vihdoinkin kohotti Stina päänsä, pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi kiertäen kätensä Erkin kaulaan:
— Erkki, nyt vasta minä täysin selvästi tunnen, että minä en Ruotsista paennut sen tähden, että pelkäsin Gustafia. Minut ajoi sieltä pois se, että sinä olit täällä. Minun onnenkaipuuni se pakotti minut uhmaamaan isänikin tahtoa.
Nyt nämä kaksi vihdoin ymmärsivät toisensa.
Heidän ikuisen liiton lupaustaan, joka vahvistettiin rakkauden suudelmalla, ei ollut kukaan muu todistamassa kuin pieni lapsi, joka hänkin oli kiintynyt leikkiinsä.
Erkki ja Stina sopivat, että he puhuvat ensin asiastaan Stinan vanhemmille ja tarpeen tullen siirtokunnan pastorille. He tiesivät esteen, joka oli heidän avioliittonsa tiellä, mutta olivat myös vakuutetut, että heidän rakkautensa saa sen esteen poistumaan ennemmin tai myöhemmin, kun he nyt olivat keskenään asiasta sopineet, että he jaksoivat odottaakin.
Erkki auttoi nuorta Klingaa kantamaan saalista kotiin. Linnan pihalla alkoi poika kertoa äidilleen hirveästä elävästä, joka tarttui hänen käteensä. Äitinsä saattamana meni hän sisään.
Erkki ja Stina astuivat oikopäätä Stinan vanhempien luo. Sekä isä että äiti olivat Erkille olleet ystävällisiä siitä saakka, kun hän kantoi koskeen pudonneen — tai pudottautuneen, kuten äiti luuli — tyttären kotiin siellä Dalbyssä.
Oli päivällisen aika. Vanhukset olivat juuri aloittaneet aamiaisensa. Dalbo paloitteli parhaillaan mainiota, lihavaa kalkkunaa, jonka Ridder oli lähettänyt tervehdystensä kera.
— Niin muori, sanoi hän ja hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä. — Kukapa olisi uskonut, että vanha Dalbo tulisi niin huomatuksi ja arvokkaaksi henkilöksi. Aatelismiehet etsivät hänen suosiotaan ja lähettävät hänelle lahjoja.
— Enkös ollutkin oikeassa, lausui vaimo yhtä tyytyväisenä, — kun sanoin, ettei ole mitään huolehtimisen syytä. Kaikki kääntyy parhain päin. Niinhän on tapahtunutkin. Eikös olekin meillä ollut hyvä onni siitä lähtien, kun saavuimme tähän maahan? Kuka aatelismies meistä välitti Ruotsissa? Mutta täällä — ei tarvitse muuta kuin Dalbo tahtoo, niin hän heti saa. Ja mitä tuleekaan, kun Stina on komentajan puoliso?
— Kas vain äitiä, naurahti Dalbo. — Hän näkee itsensä jo siirtokunnan ensimmäisen miehen anoppina ja aatelismiehen isoäitinä. Älähän anna ylpeytesi viedä kovin pitkälle.
— Toivon, että voin olla samalla hyvä kristitty ja ylpeä asemastani. En koskaan halveksi muita ihmisiä sen vuoksi, että Jumala on nostanut minut suurempaan arvoon. En halveksi, vaikka muut niin tekisivätkin, vakuutti Dalbon emäntä.
Nyt kuului askeleita eteisestä. Pian olivat Erkki ja Stina sisällä. Nähdessään Erkin riemastuneen ilmeen sekä Stinan punehtuneet kasvot, vanhukset arvasivat mistä tuli kysymys.
— En tiedä kuinka sanani sievästi sovittaisin, alkoi Erkki. — Voin vain lyhyesti mainita sen, että Stina ja minä rakastamme syvästi toisiamme ja olemme päättäneet kestää elämämme kohtalot yhdessä.
Stina tiesi, että tämä ilmoitus oli pettymys hänen vanhemmilleen, ja hän oli siitä pahoillaan. Äitiparka — hän näki suuruuden unelmansa särkyneinä.
— Stina ei voi näin työntää luotaan onnea, joka hänelle on tulossa, alkoi äiti, mutta sen pitemmälle hän ei päässyt, sillä Stina kiersi kätensä hänen kaulaansa ja huudahti:
— Äiti, rakas äiti. Minä tiedän, että te olette uneksinut toista tulevaisuutta minulle. Te rakastatte minua ja tahdotte minut onnelliseksi. Niinhän? Uskokaa minua, minä en koskaan tulisi onnelliseksi miehen kanssa, joka pian huomaisi ottaneensa halpasäätyisen vaimon. Minä en ole hänen vertaisensa. Erkistä saatte hyvän pojan. Me olemme nuoret ja pystymme rakentamaan mitä parhaan tulevaisuuden. Hän on säädyltään meidän vertaisemme.
Dalbo itse oli niin hämmentynyt, ettei voinut ensin mitään puhua. Hän vain tuijotti nuorta paria ja oli ilmeisesti hyvin tyytymätön. Vihdoin hän katkaisi äänettömyyden. Hänen sanansa olivat ankarat ja niiden sävy ei sietänyt vastaväitteitä.
— Kunnon mies kysyy tyttöä ensin vanhemmilta. Hän ei varkaan tavoin vie tytärtä äidiltä ja isältä. Hänen häpeänsä on sitä suurempi, kun tyttö on jo toiselle luvattu.
— Saat sinäkin hävetä, jatkoi hän Stinalle. — Sinä olet Gustafin kihlattu morsian ja kuulutus sitoo sinua vielä. Sinä olet pettänyt minua. Tähän avioliittoon minä en suostu koskaan.
Hänen sanansa sattuivat niin, että nuoret huomasivat parhaaksi poistua ja jäädä odottamaan, että hän tulevaisuudessa muuttaisi mielensä.
Erkki ja Stina eivät olleet suurestikaan masennuksissa näistä vastoinkäymisistä. Rakkaus yhdisti heitä ja antoi voimia. He olivat vakuutetut siitä, että mikään heitä ei enää tästä puoleen erota.
— Sittenkin minä nyt ryhdyn uuden kodin paikkaa etsimään ja uutisasutusta raivaamaan. Me voitamme vielä. Nyt on minulla se, jonka puolesta kannattaa tehdä työtä ja voimia ponnistaa.
Näin vakuutti nuori mies morsiamelleen heidän erotessaan.