SUOMI-SIIRTOLA PANNAAN ALULLE.
Uuden Ruotsin siirtokunnassa oli jo täysi kevät maaliskuulla, jolloin vanhassa Ruotsissa Isojoen takalistolla Laasarissa hanget vielä vahvoina heloittivat. Suomalaisten mielestä tämä kevät uudessa maassa oli kuin kesää eivätkä he talvesta sanottavasti tienneet, vaikka intiaanit olivat valittaneet talven tällä kerralla olleen tavallista kylmemmän. Suomalaiset eivät sitä ihmetelleet, että intiaanien oli silloin tällöin kylmä, kulkivathan nämä miltei alasti, vain aivan lyhyt mekko verhosi keskiruumista. Ainoastaan kovimmilla kylmillä riippui heidän hartioillaan irrallaan joku metsäeläimen nahka. Suomalaisilla oli sen sijaan kotoiset lammasnahkaturkit, vaikka harvoin hekään sellaista tarvitsivat.
Kun työväkeä oli ollut runsaasti, olivat työt siirtokunnassa edistyneet hyvin. Rakennuksia katsottiin yhtiön tarpeisiin olevan toistaiseksi riittävästi, sillä monet hankkiutuivat perustamaan omia asuntoja uusille viljelyspaikoilleen ja siten siirtyivät yhtiön rakennuksista pois. Ruotsalaiset ryhmittyivät pääasiassa Christinan ympärille. Monta ei heistä sijoittunutkaan uutisasukkaiksi, sillä useimmat kuuluivat linnoitusväkeen.
Talven aikana tehtiin myös yksi isompi ja pari pienempää venettä yhteisiä tarpeita varten. Toisen pienistä veneistä tekivät suomalaiset vanhaan savolaiseen malliin. Se muistutti kokaltaan intiaanien kanoottia, oli hyvistä laudoista tehty, nopeakulkuinen ja kevyt soutaa.
Kauniina varhaisena kevätaamuna lähti suuri ryhmä suomalaisia katselemaan maisemia ja valitsemaan mahdollisia asuntopaikkoja. Martti ja Räsänen muistivat intiaanipäällikkö Naamanin (Noamasen, kuten suomalaiset häntä nimittivät) kutsun ja päättivät pyrkiä hänen luokseen. Rambo lähti mukaan, samoin Luukas ja Piikki. Ensin päättivät he kaikin lähteä jalkaisin, jotta paremmin tutustuisivat maihin, mutta Rambo ilmoitti, että matkan varrella sattui useita, tosin pieniä jokia, joiden ylikulku tekisi haittaa. Sen vuoksi seurue jakaantui kahtia, toiset ottivat savolaismallisen veneen, jolla soutaisivat Delaware-joen rantoja. Kun toiset kulkisivat maitse läheltä rantaa, voisi vene auttaa heitä jokien yli.
Leipää varattiin runsaasti mukaan. Riistaa tiedettiin saatavan metsästä ja sen vuoksi otettiin pyssyjä ampumatarpeineen. Kirveitä tietysti oli riittävästi.
— Nyt me lähdemme etsimään uutta Suomea, joka tänne perustetaan, sanoi Rambo. — Minä olen sitä jo kauan haaveksinut. Nyt on meillä sen asuttamiseksi hyvä alku olemassa.
Reippaasti lähdettiin liikkeelle. Christinan lähistöllä ja useissa paikoin Delaware-joen rannalla oli märkiä maita, joita oli vaikea kulkea. Nämä seudut kasvoivat tiheää viidakkoa, jonka läpi pääsi vain kirveen avulla. Erittäin kiusallisia olivat köynnöskasvit, jotka tarttuivat jalkoihin ja kaatoivat helposti kävelijän. Sen vuoksi maantarkastajat huomasivat parhaaksi seurata intiaanipolkua, kunhan pidettiin siitä huolta, ettei jouduttu kauas Delaware-joen rantamilta.
Polku seurasi kuivempia paikkoja, joissa oli jättiläispuista muodostunut puistikon tapainen metsä. Huomasi, että intiaanitkin olivat varomattomasti pidelleet tulta tai ehkä olivat laskeneet sen vapaasti valloilleen, jotta alusmetsä häviäisi. Tällaisia paikkoja oli helppo kävellä. Liikkui kuin suuressa pyhätössä. Kaunis ruohopeite verhosi maan joka paikassa ulettuen puiden juurille saakka.
Metsänriistan runsaudesta näkivät matkailijat alinomaa todistuksia. Jänikset olivat aivan yleisiä, oravia hyppeli puiden oksilla lukemattomia. Huvittavia olivat lento-oravat, joita kiiti puusta puuhun. Myöskään peurat, pienet ja sirot, eivät olleet harvinaisia. Miesten teki mieli niitä ampua, mutta he säästivät intonsa kunnes tulisivat lepopaikalle.
— Näitähän on kuin valmiina aitassa, huomautti Martti. — Mitäpä lähtisimme niitä pitkiä, matkoja kanniskelemaan.
— Ja kyllä tämä aitta näyttää suurelta. Tokko riista milloinkaan loppunee, puhui Luukas. Juhlallinen hartaus vallitsi hänen mielensä.
Tuon tuostakin tuli vastaan puroja ja pieniä jokia. Intiaanien polku ohjasi sopivimmille ylikulkupaikoille. Nyt oli kyllä kevätvesien aika, mutta siitä huolimatta päästiin monen puron yli kahlaamalla. Toisissa paikoin oli helppo punoa kokoon lautta. Ainoastaan muutamassa täytyi turvautua veneeseen, joka uskollisesti seurasi rantoja.
Vihdoin tulivat he jonkun verran isommalle joelle, jonka suukohta, missä se laskeutui Delaware-jokeen, oli leveä, lahdentapainen. Jo ennen sinne tuloa kuului kosken kohinaa, jota kohti matkailijat kulkivat.
Heidän eteensä aukeni viehättävä maisema. Jokea ylöspäin kohosivat maisemat siroina kumpuina. Koskessa oli putous.
— Mainio myllynpaikka, huudahti Räsänen. — Tähän tulee Uuden Suomen mylly ja minä rupean mylläriksi. — Hän tutki maata kosken ympäriltä ja huomasi sen viljelykseen erittäin sopivaksi.
Lahti kosken alapuolella oli matala ja liejuinen. Se mutkitteli useissa koukeroissa ja rannat olivat tiheän viidakon reunustamat. Luukas ja Kokkinen lähtivät kiertämään joen suulle kutsuakseen veneessä tulijoita lepopaikalle. Hekottivat pyssyt mukaansa ja Kokkinen sanoi:
— Pankaa pata tulelle. Me käymme aitassa hakemassa keittämistä. — Hän oli kuullut omituista äänen sorinaa lahden mutkan takaa.
Kauan ei miesten tarvinnut kävellä ennen kuin he yhdyttivät suuren hanhiparven, joka uiskenteli rauhallisena.
— Minä täräytän parven keskeltä tuon ison ja lihavan, sanoi Kokkinen.
Luukas valitsi toisen samanlaisen, joka parhaillaan nosti päätään vedestä ja nieli pohjasta kiskomaansa ruohoa.
Yhteislaukaus kajahti veneessä olijain ja lepopaikassa odottavain korviin sekä vielä kauemmas. Intiaanitkin havahtuivat rauhallisissa majoissaan, sillä pyssyn ääntä he olivat vasta viime aikoina kuulleet ja sitäkään tuskin vielä koskaan näillä mailla. Hanhiparvi kohosi raskaasti vedestä ja lensi lyhyen matkan päähän. Ammutut jäivät jälelle, ja Luukas sekä Kokkinen korjasivat ne saaliinaan. Samassa lensi säikähtynyt joutsen heidän ylitseen. Luukas oli ehtinyt laittaa pyssynsä kuntoon ja ampui senkin. Nyt oli heillä vesilinnun lihaa hyväksi ateriaksi koko, joukolle. Jatkaessaan matkaa niemekkeelle siirtyäkseen sieltä lähestyvään veneeseen, kohtasivat he vielä villejä ankkoja, joita ammunta ei ollut säikähdyttänyt. Pari niistä joutui lisäämään ruokavarastoa.
Kun he palasivat veneessä kosken partaalle, missä toverit odottivat, heitti Kokkinen ylimielisesti saaliin rannalle ja sanoi:
— Toimme pienen näytteen pitkäkaulaisista. On siinä sulkia, jotta voitte koristaa itsenne kuin intiaanit.
Veneessä siirryttiin joen toiselle rannalle ja miehet asettuivat nurmikolle ateriaa valmistamaan.
— Kyllä Räsänen paikan osaa arvioida, myönsi Martti Marttinen ympäristöä tarkastaessaan. — Kelpaisi tänne asettua asumaan ja elämään.
— Nämä ovatkin niitä sakhemi Naamanin maita, jonne hän meitä kutsui, selitti Rambo. — En varmasti tunne hänen asuntopaikkaansa, mutta pian se saadaan selville, sillä luulenpa laukausten houkuttelevan uteliaita punanahkoja luoksemme.
Hän arvasi oikein. Jokivartta ylhäältäpäin juoksi muutamia intiaaneja, ja lahdelta tuli punanahkapoikanen, joka oli ollut kanotillaan kalastamassa ja jota suomalaiset eivät olleet metsän varjosta huomanneet.
Päästyään seurueen luo pakanat pysähtyivät vähän matkan päähän ja katsoivat äänettöminä. Joku heistä palasi hetken kuluttua takaisin, arvatenkin viemään sanaa kylään, joka oli jossain ylempänä.
Rambo houkutteli poikasta tulemaan lähemmäksi. Arkaillen tämä lähestyi pitäen kalastusneuvoaan, onkivavan tapaista kädessään.
Räsänen kysyi:
— Tiedätkö sinä, punainen vekara, missä Noamanen asuu?
Poika ei heti tajunnut kysymystä, viittasi sitten ylöspäin jokivartta.
— Oikeassa ollaan, vakuutti Rambo. — Pian pääsemme kuninkaissa käymään.
— Tai ehkä kuningas tulee meitä tervehtimään, arveli Kokkinen. — Ei sitä kunniaa Ruotsissa sattunut. Laittakaa keitto hyväksi, jotta on kuninkaallekin tarjota. Kohta syömme samasta padasta ja vaikkapa samalla lusikallakin.
Tällä välin oli Piikki tarkastellut intiaanipojan kalastuslaitetta. Se oli sangen alkuperäinen: lyhyt vapa, siinä paksua lankaa sekä langan päässä petolinnun terävästä kynnestä tehty koukku.
— Jos tällä vehkeellä kaloja saa, hän sanoi, — kyllä niitä sitten on vaikka käsillä ammennettavaksi, tai ovat kalat hyvin tyhmiä.
Hänellä oli mukanaan rautakoukkuja sekä lujaa liinalankaa.
— Tällaisen kosken alla ne siellä kotona lohet asuivat. Jospa koettaisi täälläkin, sanoi hän ja laittoi kalastusneuvon. Poika seurasi uteliaana Piikin toimia. Piikki viittasi koukkuun sekä kosken alla olevaan suuntaan. Poika ymmärsi ja kiiruhti etsimään sopivaa perhossyöttiä.
He laskeutuivat yhdessä kanootille ja hetken kuluttua olivat onkimassa. Ainoastaan muutaman kerran ehti Piikki onkeaan heittää, kun lohi hyppäsi ilmaan, tarrauduttuaan syöttiin kiinni. Poika huusi ihastuksesta ja alkoi ohjata kanoottia tottuneen kalastajan taidolla. Kun kalaa oli jonkun aikaa väsytetty, vei hän veneen matalikolle, hyppäsi itse veteen ja nopealla liikkeellä tempasi kalan veneeseen.
Tätä menettelyä uudistettiin muutamia kertoja, ja saaliina korjattiin kookkaita, kauniita lohia. Viimeksi tuli isopäinen sangen ruma kala, jonka silmät olivat suuret kuin sarkanapit, päästä hyvin ulkonevat.
— Kas paholainen, arveli Piikki ja jätti kalastamisen. Hän tarjosi sen kalan pojalle, joka kiitollisena otti lahjan vastaan.
Leiripaikalle tultuaan ja levitettyään lohet tunnustivat miehet, että kyllä tällä seudulla näkyy olevan vedenkin rikkautta. Se houkutteli yhä enemmän perustamaan tänne uutisasutusta.
Piikki antoi intiaanipojalle hänen avustuksestaan yhden ongenkoukun, josta lahjasta poika oli vallan riemuissaan ja jota hän kävi näyttämässä toisille punanahoille, jotka vielä arkoina pysyttelivät syrjässä. Tämä lahja sai heidät vakuutetuksi siitä, että nuo valkoiset miehet olivat ystäviä, ja hekin uskalsivat lähestyä.
Ruoka oli juuri valmistumassa, kun itse intiaanipäällikkö Naaman seuralaisineen lähestyi. Hän otti kohtauksen juhlalliselta kannalta ja oli pukeutunut juhlapukuunsa, pitkään höyhentöyhtöön. Arvokkaasti hän lähestyi suomalaisten kookkainta miestä Martti Marttista, jonka hän käsitti valkonaamain johtajaksi ja tunsi siksi, joka hänen kanssaan oli linnoituksessa sopimuksen tehnyt.
— Itah, sanoi hän ja kohotti kätensä.
— Itah, vastasi Marttinen. Tämä oli intiaanitervehdys ja merkitsi:
"Jumala olkoon kanssasi."
Poika riensi päällikön luo näyttämään ongenkoukkuaan, jonka oli saanut. Naaman silitti pojan päätä ja lausui lahjasta kiitoksensa. Sitten hän valitsi penkereellä korkeamman paikan ison yksinäisen puun alla ja istuutui siihen arvokkaasti. Hänen seurueensa istui puolikehään hänen molemmille sivuilleen. Muut intiaanit kokosivat päällikön eteen kehän keskelle risuja ja puita, pyysivät suomalaisilta tulta ja sytyttivät nuotion, jota kaiken aikaa pitivät palamassa.
Päällikkö täytti piipun tupakalla ja viittasi eräälle seuralaiselleen, joka nuotiosta ottamallaan kekäleellä sytytti sen. Vetäistyään muutaman savun, hän lähetti piipun Marttiselle, joka katsoi asiaan kuuluvaksi vetää niinikään muutaman savun.
Tämän toimituksen aikana ei sanaakaan sanottu.
Kokkinen, jota huvitti se juhlallisuus, millä kaikki tapahtui, täytti astian valmiilla linnunkeitolla ja, asettaen siihen lusikan, meni Marttisen luo ja kohteliaasti kumartaen tarjosi nautittavaksi. Martti pysyttäytyi vakavana ja söi pari lusikallista. Kokkinen kääntyi sitten Naamanin puoleen ja tarjosi keittoa hänelle sanoen:
— Meillä on tapana ensin syödä ja sitte tupakoida. Intiaanipäällikkö uudisti erittäin arvokkaana saman tempun kuin Martti Marttinen.
Sitten kutsui Räsänen kaikkia yhteiselle aterialle. Intiaanit ja valkoihoiset hyörivät pian yhdessä ja söivät aterian, ensimäisen "kuninkaallisen", mihin suomalaiset olivat koskaan ottaneet osaa.
Sen jälkeen istui Naaman samaan arvopaikkaan, minkä oli äsken valinnut, seuralaistensa keskeen. Suomalaiset muodostivat nuotion toiselle puolelle samanlaisen kehän, jossa Martti Marttinen oli päällikön asemassa, Rambo ja Kokkinen hänen sivuillaan. Nyt alkoi rauhanpiipun polttaminen.
Naaman nousi seisaalleen ja lausui:
— Minä olen kuullut valkoisen Jumalan jymeän äänen ensimäisen kerran näillä rauhallisilla kotipaikoillani. Valkoinen mies on minun kutsustani tullut Naamanjoelle. Valkoiset miehet ovat tervetulleet. He sopivat tänne ja me sovimme tänne. Me voimme rauhassa ja sovussa elää. Maata on kylliksi meille kaikille, metsän riistaa on kylliksi ja veden riistaa on kylliksi. Isonjoen rannat ovat valkoisen miehen käytettävänä niin pitkälle kuin Naamanin valtakunta ulottuu. Valkoiset miehet asettuvat meidän keskuuteemme ja antavat mahtavan Jumalansa suojella myös meitä meidän vihollisiamme vastaan. Valkoinen mies ja lenapit ovat tehneet keskenään liiton ja yhtyneet eroamattomasti yhteen kuin nämä tässä.
Hän otti neljä ohutta seeteripuun oksaa, joista laittoi neljä rengasta ja solmi parittain yhteen. Toisen rengasparin hän antoi Martti Marttiselle ja toisen piti itse.
Sitten hän poistui juhlallisesti, pyytäen lähtiessään Martti Marttista käymään hänen kotiaan katsomassa.
Intiaanien lähdettyä pitivät suomalaiset neuvottelua keskenään. He sopivat siitä, että he tältä joelta lähtevät raivaamaan uutisasutuksiaan ja jos kauempana jatkuvat samanlaiset olosuhteet, ulottavat siirtokunnan niin kauas kuin heidän voimiaan riittää. Työ aloitetaan heti. Ensin rakennetaan yhteisesti asuntoja ja pidetään maat yhteisenä. Sitten ratkaistaan kenelle kukin paikka lopullisesti jää ja ketkä siirtyvät kauemmaksi.