"MARJETAN KÄRKI".
Koko sen kevään vallitsi Naaman-joella ja sen lähitienoilla vilkas työn touhu. Suuret puut kaatuilivat kirveitten iskuista, mahdottomat kaskimaat aukenivat. Suomalaiset tekivät mielityötään jättiläisen voimilla. Nyt ei ollut pelkoa ruotsalaisten vainoista eikä hallituksen ahdistelusta.
Kuuma aurinko kuivasi lyhyessä ajassa lehvät. Pian roihusivat valtavat kaskitulet herättäen intiaanien huomiota laajalla alalla. He kerääntyivät tätä ihmeellistä maailmanpaloa katselemaan ja olivat alussa suuresti peloissaan. Nähtyään millä taitavuudella ja tarmolla suomalaiset hoitivat tuliaan, punanahat rauhoittuivat ja heidän kunnioituksensa uusia naapureita kohtaan kasvoi. He näkivät tässäkin valkoisen Jumalan ihmeellisen voiman. Viljelysmaat aukenivat kuin taikavoimalla. Kivikauden kansa ei voinut tulla muuhun käsitykseen kuin että nämä meren takaa tulleet ihmiset olivat kaikki yliluonnollisia olentoja. He käyttelivät voimia, jotka olivat intiaaneilta salatut.
Ryhtyessään maata muokkaamaan huomasivat uutisasukkaat miten paljon heiltä puuttui. Kaskimaihin jääneitä jättiläisrunkoja ja niiden suuria oksia oli ihmisvoimalla vaikea liikuttaa. Kaikesta huolimatta ne pantiin kasoihin. Matti Tossavaisen hevonen ja toinen linnoituksesta lainaksi saatu olivat uutterassa kyntämistyössä. Puunoksista tehtiin karhit ja ihmisvoimilla niitä vedettiin. Pahin oli se, että siemeniä oli niukalti viljan kylvöön. Kukin uutisasukas sai osalleen ainoastaan pienen pussillisen. Ehkä viranomaiset tahtoivat antaa niitä niukalti senkin vuoksi, että tupakkaa istutettaisiin sitä enemmän. Sitä oli kaikille riittävästi.
Suomalainen ymmärtää parhaiten leivän arvon, ja sen vuoksi se halusi ennen kaikkea viljaa. Niinpä pantiin viljan siemen käsin jyvä jyvältä maahan, jottei mitään joutuisi hukkaan. Siihen, mikä maata jäi yli rukiilta ja vehnältä sekä välttämättömältä tupakalta, istutettiin kokeeksi intiaanien ohraa, jonka siemeniä lenapit mielellään luovuttivat.
Asunnoiksi rakennettiin kutakin uutisasukasta varten hirsistä pienet tuvat, saunat, joita käytettiin samalla kylpemiseen. Uunit tehtiin kivistä. Päällykseksi koetettiin saada pyöreitä kiviä, koska niistä lähtisi paras löyly. Luonnollisesti ei ollut mitään savutorvea. Savu haihtui katossa olevasta reiästä. Akkunat olivat hyvin pienet, mutta niissä oli lasiset ruudut ja sen vuoksi pidettiin niitä suurena edistyksenä niihin akkunoihin verrattuna, joita käytettiin suomalaismetsissä Ruotsissa, nämä viimemainitut kun olivat avonaiset ja vain yöksi puuluukuilla sulettavat.
Uutisasutuksilla vallitsi suuri karjan puute. Aluksi oli lehmiä vain Marttisen Muurikki ja tämän vasikka. Kun Tossavainen vei pois hevosensa pannakseen alulle oman asutuksensa Viinajoella, johon hän oli mieltynyt, ja kun yhtiönkin hevonen tarvittiin töihin muualla, jäi jälelle vain se varsa, jonka Marttinen oli saanut Tossavaiselta. Intiaaneilta ei ollut mitään elukoita saatavissa, sillä ainoa kotieläin heillä oli koira. Pian kuitenkin saatiin muutamia vuohia, lampaita ja sikoja, joita linnoituksen komentaja kauppayhtiön laskuun osti toisista siirtokunnista hollantilaisilta ja englantilaisilta.
Suuri apu Suomi siirtolalle tuli kuin ihmeen kautta. Eräänä päivänä näki Kokkinen oudon hevosen laitumella, työpaikkansa äärellä. Mistä se oli tullut, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Hän yritti lähestyä hevostaan, mutta se vetäytyi arkana sivulle. Hän kävi hakemassa köyden, jonka pään sitoi silmukalle. Varovasti hän pyrki hevosen luo puitten suojassa. Monen turhan yrityksen jälkeen hän pääsi hevosta niin lähelle, että voi heittää silmukan sen kaulaan. Nytkös kyyti alkoi. Hevonen lähti laukkaamaan minkä pääsi. Kokkinen oli vaarassa ruhjoutua. Vihdoin näki Erkki hänen temmellyksensä ja rientäen hevosta vastaan sai sen pysähdytetyksi sen verran, että Kokkinen ehti kiertää köyden puunrungon ympäri. Näin joutui hevonen kiinni. Kauan kuitenkin kesti ennenkuin villi varsa tasaantui ajoon. Myöhemmin kertoivat intiaanit, että valkoisilta oli etelässä Elk-joen takana hevosia karannut ja ne olivat villiytyneinä joutuneet metsiin alkaen siellä lisääntyä. Tämän johdosta oli viime aikoina joskus noita eläimiä näkynyt myös tällä puolen vedenjakajaa. Kokkinen katsoi näin ollen hevosen omakseen.
Kun Naamanjoen suu oli matala lastiveneellä kulettavaksi eikä siinä ollut sopivaa laiturirantaa, kuletettiin tavarat Suomi-siirtolaan parin mailin päässä olevan toisen suuremman joen suulle. Se muodostui siirtolan varsinaiseksi satamapaikaksi. Myös sinne syntyi suomalaisia uutisasutuksia. Yhteen niistä asettui Martti Marttinen, jolla oli toinen kotipaikka Olli Räsäsen luona Naamankosken varrella. Martti ei ollut vielä valinnut itselleen lopullista asuntoa. Hän oli auttanut rakennustöissä muita, etenkin Räsästä. Hän mieli katsella näiltä seuduilta maata vielä tarkemmin ennen kuin varsinaisen kodin perustaisi. Lastauspaikan luona olevan asumuksen hän aikoi jättää Väinämön leskelle, Kaisalle, joka lastensa kanssa oli turvaton eikä pystynyt kotia itselleen laittamaan. Tämä leski lapsineen tuli suomalaissiirtolaan Marttisen perheen mukana ja he asuivat sen jälkeen yhdessä.
Tupa oli pieni, mutta kauniilla paikalla niemen kärjessä. Lasten oli hauska leikkiä rannalla ja luonnon nurmikolla asunnon ympärillä. Leena ja leski pitivät lapsia silmällä mikäli töiltään joutivat.
Se joki, jonka suulla Martin asumus ja lastauspaikka olivat, tuli kaukaa kumpujen takaa. Suomalaiset tunsivat sitä vain vähän matkaa ylöspäin eikä tiedetty sen varrella lenapejakaan asuvan. Rambo tiesi kuitenkin, että sitä polkua myöten, joka näkyi joen vartta Delawarelle tulevan, saapui joskus intiaaneja, mukanaan suuria majavannahkakimppuja. Juuri heiltä oli Minuit saanut suurimman määrän niitä nahkoja, joita ensimäisellä laivalla lähetettiin Ruotsiin. Nämä intiaanit eivät kuuluneet lenapeihin, vaan olivat minquaseja, joita pidettiin tämän seutukunnan intiaaneista kaikkein sotaisimpina. Rannikolla pelättiin heidän tarmokkuuttaan ja sotakuntoaan. He olivat taitavia koskenlaskijoita, tullen kanooteillaan jokea alas huolimatta sen vaikeakulkuisuudesta.
Suomalaiset eivät olleet heitä vielä nähneet.
Yksi heidän heimoonsa kuuluva oli nyt aivan lähellä Martti Marttisen asuntoa. Hän oli tullut ottamaan selkoa niistä uusista tulokkaista, joista huhu oli jo joen latvoillekin ehtinyt.
Nuori intiaani makasi näkymättömänä ruohokossa, jota iso puu varjosti. Sieltä hän voi seurata liikettä sekä lastauspaikalla että uutisasutuksen pihalla. Hän ja hänen heimonsa olivat kuulleet niistä ihmeellisistä salaisista voimista, joita uusilla asukkailla kerrottiin olevan. Hänen heimonsa ei käyttämillään kivikirveillä olisi ihmisiässä saanut sellaisia aloja metsää kaadetuksi, joita hän oli tällä matkallaan tullut näkemään. Hänen mieleensä tuli, että tuota voimaa pitäisi saada heidänkin heimoonsa. Sitten ei olisi pelkoa irokeeseista tai muista suurista ja voimakkaista heimoista.
Kolme valkoista lasta leikki ruohikossa hänen silmiensä edessä, kaksi poikaa ja aivan pieni tyttö, jota toiset opastelivat. Lapset olivat iloisia. Naurun remakka kuului vähän väliä leikkipaikalta.
Intiaanin tarkkoihin korviin sattui samalla äkkiä kalisevaa ääntä, joka kuului vähän sivulla lapsista. Tuo ääni ei ollut outoa. Häntä puistatti. Ja hän näki miten iso kalkkarokäärme lähestyi lapsia. Myös lapset huomasivat sen ja alkoivat huutaa. Ei kauhusta, vaan ihastuksesta. Pikku tyttö lähti tepastamaan käärmettä kohti pyrkien sitä tavoittamaan kiinni. Ja yksi pojista huusi:
— Äiti, äiti, täällä on iso, kaunis käärme. Me otamme sen Marjetalle leikkikaluksi.
Pihalla oleva nainen juoksi lasten luo. Hän tempasi heidät taakseen, sylkäsi käärmeen päälle ja, silmät tiukasti tuijottavina sekä sormellaan osoittaen matelijaa, joka oli nostanut päänsä pystyyn, huusi kolkolla kuin haudantakaisella äänellä vanhan loitsun:
"Hoi mato, Jumalan luoma.
Kuka nosti nokkoasi,
Kenpä käski ja kehotti
Päätä pystyssä piteä,
Kaulan vartta kankeata?
Pois nyt tieltä poikellaite,
Tungeite kulohon kurja,
Alas kursohon kuoita,
Heilauta heinikkohon.
Josp' on tuolta pääsi nostat,
Ukko pääsi särkenevi
Nuolilla teräsnenillä,
Rakehilla rautasilla."
Puun varjossa oleva intiaani ei ymmärtänyt tuon naisen lausumia sanoja, mutta hän ymmärsi tarkoituksen.
Ja hän näki ihmeen. Käärme painoi ylpeän päänsä alas, kääntyi takaisin ja pakeni. Se totteli naisen sanaa. Intiaani kuuli käärmeen hännän kalistuksen, kun se kiiruhti pois seudulta.
Punanahka makasi ruohikossa ja mietti. Jospa olisi mahdollista saada tuollainen voima auttamaan ja tukemaan myös hänen heimoansa! Miten se kävisi päinsä. Jo tuossa pienessä tytössä oli sitä salaperäistä voimaa. Hänhän lähestyi käärmettä pelkäämättä eikä tämä uskaltanut sille mitään tehdä. Siitä tytöstä voisi kasvaa nainen, joka olisi minquasien suojelushengetär.
Hänen päähänsä iski ajatus, joka kehittyi pakottavaksi voimaksi. Jos hän ottaisi tytön ja veisi heimon keskuuteen, missä hänet kasvatettaisiin, tekisi hän suuren hyvän työn.
Lapset, jotka olivat ensin menneet tuvan luo, palasivat pian äskeisille leikkipaikoilleen. He lähestyivät sitä puuta, jonka varjossa intiaani oli vaanimassa.
Yhtäkkiä he huomasivat ruohikosta nousevan punaisen miehen, joka tempaisi pikku-Marjetan syliinsä ja lähti kiireesti juoksemaan joen latvoja kohti. Pojat, Martti ja Antti, huusivat ja kiiruhtivat tupaan ilmoittamaan.
Kauhistuneena riensi Kaisa ulos. Hän ei nähnyt mitään. Marjetta oli poissa. Leenakin tuli hätään. Naiset eivät ymmärtäneet mitä ajatella tapahtumasta eivätkä lapset osanneet muuta selittää kuin että ruohikosta nousi punainen mies ja vei Marjetan. Kaisa joutui kauheisiin sieluntuskiin. Se käärme oli paholainen, johon hänen lukunsa eivät pystyneet kuin hetkeksi. Se lähti pois, mutta palasi pian omassa hahmossaan ja kosti: vei Marjetan.
Leena vei sanan Martille ja muille suomalaisille heidän työpaikkaansa. Koetettiin etsiä ja kuulustella kadonnutta. Kukaan ei ollut punaista miestä nähnyt. Marjetta oli ja pysyi kadonneena.
Siitä lähtien nimitettiin tätä niemeä ja seutua Marjetan Kärjeksi.
Myöhemmin käytettiin paikasta nimeä Marcus Hook.