OMAN KODIN RAIVAUS KÄY MAHDOLLISEKSI.
Kauppayhtiö, joka oli varsinainen siirtokunnan perustaja, tosin yksissä neuvoin Ruotsin hallituksen kanssa, halusi liikkeestä taloudellista hyötyä. Tärkeimmät yhtiön tarkoitusperät olivat saada intiaaneilta ostetuksi nahkoja, erittäinkin majavannahkoja, ja viedyksi Ruotsiin niitä sekä tupakkaa, jonka käytäntö alkoi tulla yleiseksi. Hallituksen harrastuksena oli siirtokunnan asuttaminen ja viljelykseen saattaminen, mikä lisäisi Ruotsin vaikutusta.
Ensimäisissä lähetyksissä voitiin siirtokunnasta toimittaa Ruotsiin suuret määrät nahkoja, mutta tällä kertaa niitä oli karttunut vähän, kun Ridderillä ei ollut riittävästi vaihtotavaroita ostamiseen tai varoja wampunin, intiaanirahan hankkimiseen. Tupakkaviljelykset olivat vasta alussa, joten niidenkään tuotteita ei ollut paljoa lähettää. Laivojen pääasiallinen lasti koottiin englantilaisilta Virginiasta.
Kun laivat lähtivät takaisin Ruotsiin, jäi siirtokunta työhön ja toimeen, jotta olisi lastia, kun laivat uudestaan tulevat sitä hakemaan. Tämän vuoksi pyrittiin varsinkin tupakankasvatusta lisäämään.
Ne, jotka olivat vapaaehtoisesti tulleet siirtokuntaan, saivat valita itselleen viljelysalueensa, mistä tahtoivat, mutta yhtiön tarpeet sitoivat heitäkin. Heitäkin tarvittiin rakennustöissä ja odotettiin heidän suuntaavan peltotyönsä tupakan viljelykseen. Näin ollen he eivät vapaasti voineet siirtyä kauemmas linnoituksesta. Niiden taas, jotka olivat tuomioistuimen päätöksestä Amerikkaan lähetetyt, oli pakko tehdä yhtiön töitä. Vaikka heitä ei kohdeltu vankeina, ei heillä ollut vapautta lähteä omia uutisasutuksia raivaamaan. Siitä olivat varsinkin suomalaiset tyytymättömiä. He olivat tottumattomia asumaan tiheissä ryhmissä. Heidän mielensä teki väljille, vapaille alueille.
Pahimpana kiusana uutisasukkaille oli asuntojen ahtaus. Uusia rakennuksia saatiin kyllä valmiiksi, mutta vasta kevätpuoleen voitiin perheellisille antaa omat asunnot. Suurin osa siirtokunnasta eli yhteisessä taloudessa. Siihen olivat varsinkin perheen emännät tyytymättömiä. Leenakin olisi mielellään tahtonut Muurikkinsa maidon käyttää oman väen hyväksi, mutta nyt se kului yhteisiin tarpeisiin. Kuitenkin oli hänellä ilo saada Muurikista hyvä vasikka suomalaisen karjakannan jatkamiseksi. Myöskin Matti Tossavaisen tammalla oli ennen pitkää varsa, jonka hän lahjoitti Martille palkinnoksi siitä mitä tämä oli hänen hyväkseen tehnyt.
Suomalaiset oudoksuivat talvea, kun lunta ei tullut. Erittäinkin jouluksi he kaipasivat lumivaippaa, joka olisi antanut juhlan vietolle kotoisan leiman.
Joka tapauksessa he viettivät joulun mikäli mahdollista vanhaan malliin. Olkia oli asuinhuoneitten lattioilla, kalja oli tavallista väkevämpää ja kylpy otettiin perinpohjaisempi. Erikoista oli se, että kokoonnuttiin kynttilöillä valaistuun kirkkoon aikaisin aamulla.
Harvinaisuutena suomalaisten jouluruuassa oli tällä kertaa karhunpaisti, muisto parhaimmilta Ruotsin ajoilta. Tämä paistin saanti todisti hauskalla tavalla metsänriistan runsautta siirtokunnassa.
Joulujuhlaa varten oli olut asetettu keittämisen jälkeen ulos isoihin astioihin jäähtymään. Yön aikana pistäytyi metsästä karhu suloisen maltaanhajun houkuttelemana herkkua maistelemaan. Yrittäessään juoda se poltti hiukan kuonoaan ja sen vuoksi murahti suuttumuksesta. Tästä kuultiin kutsumaton vieras.
Pietari Kokkinen sattui olemaan vahdissa. Hän kaatoi luodillaan karhun, joka oli komea ja musta.
— Kun oli ikävä joutilaana valvoa yö, katsoin parhaaksi toimittaa jouluksi karhunpaistia, johon te olette tottuneet, kehasteli hän niille, joita laukaus oli houkutellut yövuoteelta.
Metsänriistasta ei siirtokunnassa todellakaan ollut puutetta, vaikka väestö ei suurin joutanut metsästämään. Intiaaneja kävi Christinassa harva se päivä ja heillä oli mukana, paitsi nahkoja, myös monenlaista riistaa. Suomalaiset saivat tutustua Amerikan peuroihin, lihaviin kalkkunoihin, kauniisiin fasaaneihin ja moniin muihin.
Intiaanit toivat myös maissin tähkiä, joista suomalaiset saivat nähdä, että Klingan puheissa Amerikan ohran valtavuudesta oli perää.
Kaikki nämä kiihoittivat mieltä tutustumaan tähän maahan ja sen ihmeisiin. Martti Marttinen koetti miettiä keinoa, miten voitaisiin saada aikaan järjestely, joka tekisi uutisasutuksen perustamisen myös karkoitetuille mahdolliseksi.
Nyt työskentelivät suomalaiset enimmäkseen yhtiön rakennus- ja tupakanviljelystöissä. Piikki oli sotaväessä Klingan osastossa, samoin Pietari Kokkinen, joka oli sotilaana siirtokuntaan lähetetty, mutta joka niinikään halusi hartaasti omintakeisiin toimiin. Luukas, joka ei raskaaseen työhön pystynyt, harjaantui tynnyrintekijäksi ja oli sellaisena varsin tarpeellinen siirtokunnassa. Metsästysmatkoja hän suuresti kaipasi. Niitä muistellessaan hän lauloi iltaisin kanteleensa säestyksellä vanhoja lauluja Hiiden hirven hiihdännästä ja karhun peijaisista.
Erkki Mulikka, joka oli vapaamies, ei olisi ehdottomasti ollut sidottu yhtiön töihin. Kuitenkaan ei hän halunnut tovereitaan jättää. Tai oli jotain muutakin, joka pidätti häntä linnoituksen lähettyvillä. Hän kuletti tukkilauttoja Viinajoelta Christinan rantaan ja näin hän sai taas kerran laskea koskea, mihin oli osoittautunut taitavaksi siellä kotipuolella Isojoen koskessa. Tästä toimestaan hän nautti suuresti luonnon suuressa pyhätössä.
Monen mietiskelyn perästä Martti Marttinen luuli keksineensä ehdotuksen, joka soveltuisi myös yhtiön tarkoitusperiin. Hän esitti ensin Klingalle ja sitten yhdessä komentajalle, että ne karkoitetut, jotka haluaisivat ryhtyä maanviljelykseen, saisivat avata itselleen viljelyksiä, joissa kasvattaisivat m.m. tupakkaa senverran kuin yhtiö vähintäin vaati. Se työvelvollisuus, jota yhtiö vaatisi rakennus- ynnä muita yhtiön töitä varten, voitaisiin suorittaa niinä aikoina vuodesta, jolloin maatyöt eivät ole pakottavan kiireelliset. Tästä järjestelystä hyötyisi yhtiö, Ruotsin hallitus sekä asianomainen viljelijä itse.
Helppo oli Klingan saada komentaja vakuutetuksi järjestelyn edullisuudesta. Tämä suostui tekemään sopimuksia niiden tuomittujen kanssa, jotka hän katsoi soveliaiksi, siitä, että heidän tarvitsi vain puolen vuotta kerrallaan olla yhtiön välittömässä työssä, kunhan toisen puolen vuoden aikana raivaavat uutisasutusta ja myyvät yhtiölle kasvattamansa tupakan. Kun hallitukselta saapuneiden määräysten mukaan tuomittujen pakollinen palvelusaika oli neljä vuotta, oli heidän, tämän uuden järjestelyn mukaan, palveltava yhtiötä kahdeksan puolivuosikautta, ellei yhtiö syystä tai toisesta tulevaisuudessa tahdo aikaa lyhentää.
Näin katsoi yhtiö täydellisesti valvoneensa yhtiön etuja.
Järjestely tyydytti suomalaisia, jotka olivat valmiit ja sangen innostuneet ensi tilaisuuden tullen lähtemään sopivia viljelysmaita tarkastelemaan, jopa itse uutisasutuksia perustamaan.
He koettivat tehdä tuttavuutta linnoituksessa käyvien intiaanien kanssa. Siihen johti osaksi heidän luontainen uteliaisuutensa, enemmän kuitenkin halu saada selville sopivimmat uutisviljelysseudut. Kieli oli alussa suurena esteenä tuttavuuden teolle. Rambo, joka oli oppinut näiden lähiseutujen intiaanien, lenapien, kielen, toimi tulkkina, milloin sattui paikalla olemaan. Pian alkoi myös Pietari Kokkinen solkata intiaanien kieltä niin että toimeen tuli. Kevään saavuttua jo muutamat toisetkin, kuten Martti Marttinen, Erkki Mulikka ja etenkin Olli Räsänen osasivat selvitellä asioitaan intiaanien kanssa.
Yleensä olivat tämän siirtokunnan ja intiaanien välit alusta pitäen mitä parhaat. Lenapit olivat aivan rauhallisia ja huomasivat, että heillä oli näistä valkoisista suurta apua. He kyllä kertoivat, että sisämaassa jokien latvoilla ja vedenjakajalla asui toista heimoa, minquasia, jotka ovat uusille asukkaille kuten heillekin vihamielisiä. He ovat sotaisia ja voimakkaita. Heidän sotiaan sekä orjuuttaan ovat lenapitkin eri aikoina saaneet katkerasti tuntea.
Eräänä päivänä kevätpuolella tuli intiaanipäällikkö läheisestä ylämaasta siirtokuntaan komentajan puheille. Hän oli tavallisia intiaaneja arvokkaampi. Arvon merkkinä oli pitkä sulkatöyhtö, joka ulottui päästä syvälle alas niskaan. Hän kävi komentajalle kertomassa, että minquasit olivat levottomia, ja oli pelättävissä että he hyökkäävät joen rannalle. Intiaani arveli että siitä voisi seurata onnettomuutta ei ainoastaan rauhallisille lenapeille vaan myös valkoisille. Komentaja lupasi suojella lenapeja, kun he puolestaan tarpeen tullen auttavat häntä.
Kun intiaanipäällikkö tuli komentajan luota ja ryhdikkään arvokkaana käveli linnan pihalla, ympäröivät suomalaiset uteliaina hänet ja koettivat saada aikaan keskustelua. Suomalaiset kyselivät mistä päällikkö oli kotoisin, millaisia olivat maat siellä päin, oliko riistaa j.n.e.
Päällikkö osoittautui halukkaaksi keskusteluun, ja niin siirryttiin tupaan, jossa Kokkinen tarjosi vieraalle piippua — hän oli jo Rambolta kuullut rauhanpiipun merkityksestä.
Intiaani kertoi olevansa Naaman, läheisimpien perheyhdyskuntien päällikkö ja asuvansa Naamanjoella, joka on jonkun matkaa ylöspäin. Hän kertoi, että maat ovat hyvät kasvamaan ohraa ja että metsissä on riistaa enemmän kuin täällä linnoituksen luona. Vedet ovat hyvin kalaiset. Erittäinkin on lohia paljon.
Sen verran kuin Räsänen ymmärsi näitä selittelyjä sai hän sen käsityksen, että nuo seudut olisivat uutisasutukselle mitä edullisimpia.
— Näinköhän, hän koetti huonolla intiaaninkielellään kysyä, — olisi Noamasella mitään sitä vastaan, että me tulisimme sinne paikkoja katselemaan? Me etsimme sopivata maata missä voisi tupakkaa ja viljaa kasvattaa. Mahtaisiko Noamanen sallia meidän siellä hiukan kalastaa ja metsästääkin, noin koetteeksi vain?
Päällikkö veteli muutamia savuja piipustaan ja mietti hetkisen. Hänen mieleensä tuli minquasien uhkaama hyökkäys ja siitä johtuva vaara. Näistä valkoisista, joihin hän oli alusta pitäen mieltynyt, saattaisi siellä kotiseudulla olla apua ja hyötyä. Hänen kasvonsa ilmeet olivat vakavat eikä niistä voinut lukea hänen ajatuksiaan.
— Valkoinen mies on tervetullut Naaman-joelle, hän sanoi, — minulla on maata ja minulla on metsää. Naaman on valmis jakamaan tätä maata ja metsää valkoisen miehen kanssa, joka Valkean Manitoun aseilla suojelee häntä vihollisilta.
Suomalaiset lupasivat pian tulla tervehtimään päällikköä.
— Jos valitsemme maata punaisen miehen alueelta, turvaamme häntä kuten itseämme, vakuutti Martti Marttinen.
Tämä oli suomalaisten ensimäinen sopimus intiaanien kanssa.