KUVERNÖÖRI PRINTZ SAAPUU.
Helmikuun alussa 1643 pyrki kaksi ruotsalaista laivaa Henlopenin niemen ohitse Delaware-lahteen. Nämä laivat, "Fama" ja "Svan", olivat jo elokuulla edellisenä vuonna lähteneet Tukholmasta. Ne olivat kulkeneet Kanarian-saarien ja Länsi-Intian kautta nauttien Antiguassa ranskalaisen siirtokunnan vierasvaraisuutta. Matka oli siihen saakka ollut hidasta, mutta muuten onnellista. Samoin pääsivät laivat turvallisesti aina Henlopenille saakka.
Mutta siellä nousi harvinaisen voimakas pohjoismyrsky. Aallot ärjyivät vaahtopäinä ja huuhtoivat yli laivojen. Myrsky toi mukanaan lumipilven, joka eksytti laivat. "Fama" ajoi matalikolle, sen toinen masto katkesi ja iso purje meni mereen sen mukana. Laivaa yritettiin kiinnittää maan suojaan, mutta ankkuriköysi ei kestänyt. Kolme ankkuria menetettiin, kunnes vihdoin laiva saatiin pysymään sopivassa paikassa.
Kului toista viikkoa ennenkuin päästiin jatkamaan matkaa. Myrskyn jälkeen tuli suloinen sää ja matkustajia rohkaisi tieto siitä, että aivan kohta ollaan perillä ja loppuu tämä noin 150 päivää kestänyt matka.
Kuvernöörin perhe oleskelee kannella katsellen uuden maailman maisemia. Printz itse kävelee jykevästi tavaramyttyjen välissä. Hän sivelee partaansa ja kohentelee asentoaan valmistuakseen kyllin vaikuttavasti ja arvokkaasti esiintymään uusien alamaisten joukossa. Hän on iso, mahtava mies, päätä pitempi kaikkea kansaa. Muutenkin on hän ruumiinrakennukseltaan niin jykevä, että painossa vastaa kolmea tavallista miestä [Historia tietää, että kuvernööri Printz painoi yli 400 naulaa]. Hän ei ole tietääkseenkään siitä, että hänen uusi virka-asemansa, niin korkea kuin se olikin, oli tavallaan myös karkoitusta. Hän oli ollut urhoollinen upseeri sodassa ja oli palkinnoksi siitä saanut kuninkaallisia lahjoituksia. Mutta sitten kohtasi häntä kova onni. Ollessaan Chemnitzin linnan päällikkönä hänen täytyi se luovuttaa ylivoimaiselle viholliselle, mistä joutui syytteeseen. Pyytämättä sodan johtajilta lupaa hän matkusti Ruotsiin. Se tottelemattomuus luettiin hänelle uudeksi rikokseksi. Toimitetussa tutkinnossa selveni, että hänen urhoollisuuttaan vastaan ei ollut mitään muistuttamista. Mutta häntä rangaistiin tottelemattomuudesta. Suuttuneena tästä hän matkusti Suomeen, missä vietti muutaman rauhallisen ajan monivuotisten temmellysten jälkeen. Uutta tointa sodassa ei hänelle suotu, sen sijaan määrättiin hänet kuvernööriksi merentakaiseen siirtokuntaan. Hänen ärtyneen mielensä lohdutukseksi annettiin hänelle täysi valta alamaistensa yli. Hän tuli olemaan Uudessa Ruotsissa melkein itsevaltiaan asemassa, mikä jonkun verran tyynnytti hänen ylpeää luontoaan.
Nyt lähestyi hetki, jolloin hän astuisi uuteen valtakuntaansa.
Hänen luokseen tuli hänen vanhin tyttärensä, vilkas Armgard, joka oli täysikasvuinen neito. Äitinsä kuoleman jälkeen oli hän perheen varsinainen valtijatar. Jäykkä isäkin sai monesti taipua hänen oikkuihinsa.
— Isä, tässä on nyt sinun valtakuntasi. Se otti sinut vastaan myrskyllä, jonka olet kuitenkin voittanut. Oi, kuinka minusta tuntuu ihanalta ajatella, että me olemme täällä arvoltamme kaikkein korkeimmat, joiden yläpuolella ei ketään ole.
— Ei ketään muita kuin Jumala, myönsi kuvernööri, kohotti hartioitaan ja jatkoi kävelemistä.
Armgard oli pitkän matka-ajan kuluessa ottanut selvää matkustajien elämästä ja oloista, joten hän tunsi huomattavan osan tulevia alamaisiaan. Hän tahtoi olla heidän valtiattarensa, kuten kuningatar Christina Ruotsissa. Erittäin oli hän mieltynyt suomalaisiin, ja katsoi heidän kuuluvan hänen erityiseen suojelukseensa, kun hän oli viime vuodet elänyt Suomessa.
— Pian olet sinäkin veljesi luona ja voit aloittaa uuden elämän, sanoi hän suomalaiselle tytölle, joka äänettömänä katseli ohi liukuvia maisemia. Tämä turvaton ja maailmaa kokematon tyttö, joka kaikessa oli altis auttamaan häntä, oli saavuttanut hänen täyden suosionsa. — Hetken perästä joudut sinä siellä naimisiin ja sinulla on uusi koti, parempi kuin on koskaan ollut. Oletko tätä asiaa koskaan ajatellut? Hetken epäiltyään tunnusti tyttö ujosti:
— Olen minä joskus.
— Ehkä sinulla on ollut jo sulhanenkin. Sellainen reipas, solakka sieltä suomalaismetsistä. Kuinka hennoit hänet jättää?
— Eihän minulla vielä sulhasta. Lapsuudentoveri vain. — Tyttö ilmaisi täten ne ajatukset, jotka parhaillaan askarruttivat hänen mieltään.
— Me voimme puhua hänestä millä nimellä tahansa, puhui kuvernöörin tytär leikillisesti. — Itkitkö kovin lähtiessäsi?
— Ei hän silloin ollut siellä. — Tyttö katsoi uneksivana etäisyyteen.
— Ahaa, huudahti Armgard Printz ja löi käsiään yhteen. — Hän onkin tietysti jo ennen tullut tänne. Nyt minä ymmärrän, nyt ymmärrän miksi yksinäsi uskalsit tälle pitkälle matkalle. Sinä olet aina puhunut vain veljestäsi ja hänen perheestään. Ehkä teillä on jo asiat selvillä ja hän vie sinut oitis omaan kotiinsa.
Nuori tyttö painoi päänsä alas ja sanoi kuin itsekseen:
— En minä tiedä.
Kuvernöörin tytär tarttui häntä olkapäästä rohkaisevasti.
— Pian se tiedetään, hän sanoi. — Luultavasti hän on jo rannalla sinua ottamassa vastaan. Minä tahdon, että sinä näytät minulle hänet heti. Jos on vielä mitä epäselvyyttä, kyllä me sen selvitämme.
Ja hän kääntyi kahden lähellä seisovan nuoren miehen puoleen, jotka olivat matkan varrella usein pitäneet heille seuraa:
— Pojat, jos olette luoneet katseenne tähän tyttöön, tietäkää, ettei hän ole vapaa. Hän on onnellisempi kuin te ja onnellisempi kuin minäkin. Hänellä on omansa rannalla vastassa. Amerikka tarjoo hänelle jo alunpitäen kaikki.
Miesten kasvot menivät irvistävään nauruun, joka oli tarkoitettu kohteliaisuudeksi kuvernöörin tytärtä kohtaan.
— Onpa soma nähdä hänen valittunsa, se onnellinen, joka saa emännän kotiinsa, nauroi toinen miehistä, punatukkainen. — Luulen, ettei täällä ole emäntiä kovinkaan tarjolla, ellei niitä puissa kasva.
— Pakanoihin kai moni nuori mies saa turvautua, huomautti hänen toverinsa.
Armgard Printz pujahti toisten matkustajien luo juttelemaan heidän kanssaan.
* * * * *
Pienen linnoituksen laivalaiturille oli siirtokunta kokoontunut vastaanottoon, jonka komentaja tahtoi tehdä tavallista juhlallisemmaksi.
Suomalaisia oli joukko yhdessä ryhmässä. Ehkä tulijoissa oli heimolaisia, ehkä uusi parvi karkoitettuja kaskenkaatajia Vermlannista.
Olli Räsänen siristi silmiään, nykäisi Martti Marttista ja huudahti:
— Jos eivät silmäni petä, on tuolla Reeta.
— Miten hän olisi tänne joutunut? epäili Martti. Mutta kun hänkin tähysti tarkkaan, oli hän tuntevinaan sisarensa kasvot.
Erkki Mulikka oli samassa miesjoukossa. Myös hän loi katseensa osoitettuun suuntaan. Yhtäkkiä pääsi Erkin huulilta:
— Se roisto. — Ja hän pui nyrkkiään.
Martti Marttinen ja Olli Räsänen kiiruhtivat laivaan tervehtimään ja auttamaan Reetaa. Ilonkyynel silmissä tarttui sisar hämmästyneen veljensä käteen.
— Miten sinä olet täällä? Onko vaari kuollut? kysyi Martti sulkien sisaren syliinsä.
— Kuollut on vaari. Minun ainoa turvapaikkani oli täällä.
Reeta ei halunnut tällä kertaa enempää kertoa. Mainitsi vain, että metsäsuomalaisia tuli useampia, samoin Suomen suomalaisia.
Erkki Mulikka ei seurannut Marttia ja Ollia heidän mennessään laivalle. Hän ja hänen lapsuudentoverinsa olivat kyllä nähneet toisensa, mutta sitten piti Erkki silmänsä naulattuina punatukkaiseen ja tämän toveriin, jotka hän tiesi katkerimmiksi vihollisikseen.
Reeta kummasteli jonkun verran Erkin viipymistä. Olihan hän huomannut hänet hyvin toisten joukosta rannalla.
Martin ja Ollin kootessa Reetan tavaroita lähestyi heitä kuvernöörin tytär.
— Veljesi oli siis vastassa, sanoi hän tytölle.
— Tässä hän on, näytti Reeta Marttia.
— Ja tämä on siis se toinen, sanoi Armgard osoittaen Olli Räsästä.
Reeta punastui. Nopeasti, melkein suuttuneena hän vastasi:
— Eihän toki.
Armgard Printz tarttui Reetan käsivarteen ja vei hänet sivulle…
— Mitä? Eikö hän ollutkaan vastassa? Millainen sulhanen se on?
Reeta vakuutti että kyllä hän on täällä.
— Missä, missä hän sitten on, kysyi kuvernöörin tytär hiukan kärsimättömänä.
Reeta osoitti kädellään Erkkiä.
— Vai niin. Komea näkyy olevan. Mutta miksi hän viipyy? Se ei ole hyvä merkki. — Tämä oli kuvernöörin tyttären mielipide. — Jos jotain on vinossa, kyllä minä autan tuon vinon oikaisemisessa.
Heidän lähellään oli ollut punatukkainen, joka oli nähnyt Reetan viittaaman henkilön ja kuullut keskustelun.
— Ahaa, huudahti hän itsekseen ja hänen päähänsä juolahti jotain…
Maihin saatettiin ensin juhlallisuuksin kuvernööri Printz perheineen ja seurueineen. Tähän seurueeseen kuului muiden muassa kaksi pappia, Campanius ja Fluviander, sekä apulaispäällikkö Sven Skute ja muutamia aatelisnuorukaisia. Arvon merkkinä ympäröi uutta päämiestä sotilaskunniavartiosto. Kuvernöörin valtava personallisuus teki syvän vaikutuksen siirtokunnan jäseniin. Hänen äänensä kaikui jymeänä; kuin ukkonen, kun hän lausui tervehdyksensä ja antoi käskyjään.
Muiden matkustajien mukana tuli Reeta, veljensä ja Olli Räsäsen saattamana. He saapuivat suomalaisten ryhmään. Ystävällisesti tervehti Erkki lapsuudentoveriaan. Reetan puristaessa hänen kättänsä kohosi puna tytön poskille. Punehtui Erkkikin, vaikka ehkä ei samasta syystä. Hän oli jonkun verran hajamielinen.
Hän näki Gustafin toverinsa kanssa menevän Dalbon luo, joka seisoi lähellä suomalaisia.
— Minä tulin hakemaan Stinaa, sanoi punatukkainen käheästi. — Minulla on syytä päättää, että hän on paennut tänne — ehkä teidän suostumuksellanne. Minä en aio antaa leikitellä kanssani. — Hänen sanansa olivat purevat ja ilkeät.
— Kyllä hän on täällä, myönsi Dalbo. — Hän tuli minun tietämättäni.
Mutta ethän toki väkisin häntä vaimoksesi ota.
— Otanpa niinkin, vastasi punatukkainen jyrkästi.
— Silloin et voi odottaa minun kannatustani, päätti Nils Dalbo ja erosi kyläläisestään.
— Sitä en tarvitse. Minulla on kaikki aseet käsissäni, singahutti punatukkainen hänen jälkeensä.
Erkin ja Gustafin välillä ei sanaakaan vaihdettu. Ilman sitäkin he tunsivat vihaavansa toisiaan. Ja tiesivät nyt alkavan leppymättömän taistelun tytöstä, jota kumpikin halusi omakseen.