LOPPUSELVITYS.
Kun Erkki oli laskeutunut alas tasangolle toveriensa luota, kiersi hän suuren nuotion ja kaupantekijät sivulta välttääkseen huomion, ja niin pääsi pujahtamaan huomaamatta aina keskimmäiselle aitaukselle saakka.
Pelkäämättä ja vitkastelematta hän rohkeasti astui aitauksen sisään. Useimmat perhenuotiot olivat siellä sammumaisillaan, sillä väki, nuoret ja vanhat, olivat rientäneet kaupantekotilaisuuteen.
Keskimmäinen nuotio oli hyvin hoidettu. Erkki näki sen ääressä kauniisti kirjaellun vanhan naisen. Hän oli tämän yhteiskunnan valtaemäntä. Koko yhteiskunta oli hänen sukuaan, hänen jälkeläisiään ja jälkeläistensä jälkeläisiä, kuitenkin yksinomaan äidin puolelta lasketun sukulaisuuden nojalla. Niinpä esimerkiksi ei tässä yhteiskunnassa voinut olla valtaemännän naimisissa olevia poikia, koska he kuuluivat vaimojensa yhteiskuntiin, jota vastoin tytärten miehet ja perheet olivat täällä.
Erkki näki tämän nuotion vierellä omituisen korkeamallisen ja komeasti punaisilla nauhoilla kirjaellun kehdon, jossa makasi lapsi.
Mutta Stinaa ei näkynyt.
Erkki koetti arvata, missä noista majoista Stina asusti. Majat olivat matalia, nahoista tai puunkuorista kyhättyjä katoksia, joissa oli seinä vain kolmella puolella. Keskikäytävän puoleinen seinä oli avoin, ainoastaan mattojen verhoama. Erkki hiipi varovasti, jottei herättäisi turhanpäiten huomiota. Hän tahtoi, jos mahdollista, ilman apua löytää rakastettunsa. Lähellä nuotiota olevan asumuksen suojaan hän pysähtyi kuulostamaan. Silloin hän näki Väinämön Kaisan tulevan kokouspaikasta aitaukseen ja menevän asumukseen niin läheltä Erkkiä, että tämä olisi voinut koskettaa häntä kädellään. Hän arvasi Stinan asuvan siellä, ja kun Kaisa hetken kuluttua palasi, kiiruhti Erkki sisään, työntäen verhon tieltä. Majassa istui Stina nypläten jotain lankaneulomusta. Tyttö loi katseensa tulijaan, veret sävähtivät hänen poskilleen, hän hypähti istuimeltaan ja oli samassa tuokiossa kauan kaivatun, rakastetun Erkin sylissä.
Hetken kuluttua istuivat nuoret kertomassa toisilleen vaiheistaan ja kokemuksistaan.
Stina kertoi:
— Kun me läksimme polttoroviota pakoon, muisti Kaisa saaneensa kutsun tulla intiaanien luo sekä matkaohjeet. Sen vuoksi tulimme niille putouksille. Intiaaneilla lienee tapana pitää siellä vahtia. Ainakin me tapasimme silloin vahdin, jolle oli huomautettu valkoisen tietäjänaisen mahdollisesta tulosta, koska intiaaninuorukainen heittäytyi Kaisan eteen pitkäkseen kunnioituksesta ja lähti sitten sanaa sanomatta meitä ohjaamaan. Tulimme tänne illan suussa. Täällä vietettiin parhaillaan kiitosjuhlaa sen johdosta, että oli saatu häviämään rutto, joka oli heimoa pahasti hävittänyt.
— Kaisan ilmestyminen juhlaan oli iloinen yllätys päällikölle ja muille juhlan johtajille, jatkoi Stina kertomustaan. — He käsittivät sen johtuneen taikavoimista, sillä he olivat juuri sillä hetkellä ylistäen maininneet häntä, kun heidän käsityksensä oli, että Kaisa oli pelastanut heidät rutosta. Hän oli antanut taikaneuvoja ja ne olivat hänen poissaollessaankin vaikuttaneet.
— Juhlapaikalla, jonne meidät nyt vietiin, oli päällikön ja lääkemiehen väliin sijoitettu pieni valkoinen lapsi korokkeelle kaiken kansan katseltavaksi. Heti kun Kaisa siihen katsahti, tunsi hän sen tyttärekseen, omaksi Marjetakseen, joka oli häneltä salaperäisellä tavalla kadonnut. Välittämättä mistään riensi hän kesken juhlatoimituksia lavalle ja painoi lapsen sydäntään vasten.
— Kun päällikkö nyt ilmoitti kansalle kuka merkillinen olento oli juhlaan tullut, lankesivat kaikki maahan ja kunnioittivat häntä.
— Niin olemme sitten täällä eläneet. Arvaa sen, että hyvä meillä on ollut eikä ole mitään puuttunut. Kaisa on hoitanut tytärtään, jota nämä minquasit pitävät onnensa suojelijattarena. Kaisan takia on minuakin kohdeltu kuin ruhtinatarta.
Erkki ei ollut malttanut keskeyttää rakastetun tytön kertomusta mainitsemalla niistä vaaroista, jotka heitä uhkasivat. Hän piti kuitenkin silmänsä ja korvansa valppaina siltä varalta että jotakin outoa tapahtuisi.
Silloin hän äkkiä huomasi verhon liikahtavan ja intiaanin varovasti työntävän päätään sen alitse sisään. Tekemättä asiasta suurempaa ääntä tarttui Erkki punanahkaa niskasta kiinni, veti hänet sisään ja ravisti lujasti. Intiaani hätääntyi, sillä hän ei ollut odottanut tällaista vastarintaa. Erkin kovissa kourissa hän tunnusti, että tarkoituksena oli ryöstää nainen ja viedä valkoiselle, joka jakeli vampunia ja lupasi tuliluikun.
Erkki raivostui tästä konnantyöstä. Vetäen intiaania mukanaan hän riensi kauppapaikalle ja huusi: — Missä on se valkoinen mies, joka punaisten kestiystävyyttä häpäisee ja tahtoo ryöstää valkoisen tytön? Gustaf kalpeni nähdessään vihamiehensä, jonka läsnäoloa hän ei ollut osannut aavistaakaan. Hän tiesi, että nyt oli leikki kaukana. Hän käsitti, että hänen oli toimittava nopeasti, nyt kun kentällä oli enimmäkseen hänen kannattajiaan ja toiset olivat vielä ottamassa kylmää kylpyään.
Hän ryntäsi röyhkeästi esiin. — Miten lienetkin tänne tullut, hän huusi, — et ainakaan täältä elävänä pääse.
Hän tempasi puukkonsa ja huutaen hollantilaista ja Klasia avukseen hyökkäsi Erkkiä kohti. Tämä oli valmis torjumaan, ja laajalle alalle ulottuva temmellys alkoi valkoisten kesken punaisten suuren nuotion äärellä. Päihtyneet punanahat jäivät tätä ihmetellen katsomaan.
Erkki olisi helposti voittanut Gustafin tahi kenen tahansa vastustajistaan yksinään, mutta kolmessa oli sentään hänellekin liiaksi. Gustaf sai sitä paitsi intiaanit pysymään erossa huutamalla heille, että tämä mies oli muka ruton tuoja. Nekin punanahat, jotka olivat kylmästä kylvystä tulleet ja selvenneet, elivät epätietoisia siitä, miten heidän tulisi menetellä. Odottaessaan poppanaista, jota he sanoivat ruton tappajaksi, he vain estivät päihtyneitä miehiä lähestymästä taistelevia.
Martti ja Luukas olivat kaiken aikaa korkealta tähystyspaikaltaan seuranneet tapahtumain kehitystä.
Nyt he näkivät Erkin vaaran.
Martti hyppäsi alas puusta ja sanoi Luukkaalle:
— Minä riennän Erkkiä auttamaan. Pidä sinä täällä vahtia ja toimi sen mukaan miten näet asiain vaativan.
Kun Martti Marttinen laskeutui jyrkännettä alas, tuli hän sellaisella vauhdilla, että lennähti kuin pilvistä taistelevien keskelle. Tämä herätti suurta hämmästystä intiaanien keskuudessa ja vavahtivat siitä Erkin vastustajatkin.
Kun Martti tarttui Gustafia ja Klasia hartioista kiinni, oli heiltä tarmo poissa. Mutta hollantilainen, nähtyään joutuvansa alakynteen, heittäytyi syrjään. Hän tempasi pyssynsä ja aikoi sen avulla muuttaa tilanteen. Läsnäolevista, joiden silmät olivat tähdätyt pilvistä ilmestyneeseen voimamieheen, ei kukaan kiinnittänyt riittävästi huomiota hollantilaisen aikeisiin. Mies ojensi jo pyssynsä ja tähtäsi Marttia.
Silloin kuului kuin ukkosen pamahdus ylhäältä.
Luukas ohjasi tarkalla kädellään kohtaloa, ja hollantilainen kaatui kuoliaana maahan.
Nyt oli asia intiaaneille selvä; valkoinen, taivaasta laskeutunut ilmestys tuhosi salaman avulla vastustajansa. Ja yliluonnolliselta olennolta näytti Marttikin, kun hän nyt vihastuneena kohotti Gustafia toisella ja Klasia toisella kädellä maasta ylös ja näytteli heitä intiaaniyhteiskunnalle. Nuotion valtava loimu valaisi hänen voimakaspiirteisiä kasvojaan.
Erkki ratkaisi lopullisesti tilanteen. Hän lausui kovalla äänellä:
— Minquasit, katsokaa mitä rahoja olette saaneet tavarasta, jota olette myyneet. Vampuni, jolla hän on maksanut, ei ole oikeata. Se on väärennettyä.
Intiaaneilla oli syvälle juurtunut käsitys siitä, että epärehellisyys kaupanteossa oli kauheimpia rikoksia. Kun heidän epäluulonsa nyt oli herännyt, riensivät he tarkastamaan rahojansa. Martti hellitti silloin otteensa miehistä. Hän huomasi, että näille tulee toisenlainen tilinteko. Raivostuneina ryntäsivätkin intiaanit miesten kimppuun, jotka koettivat peräytyä solaa kohti. Klas ehti temmata piilopaikasta jälellä olevan väkijuoma-astian, jota hän kohotti ilmaan ja huusi:
— Joka puolustaa meitä, sille annetaan tulijuomaa.
Silloin sekaantui kahakkaan itse Svanahäntä.
Hän oli käynyt tarkastamassa ne vampunirahat, joilla mies oli ostanut häneltä tuhat majavannahkaa, ja huomannut ne vääriksi. Hän tuli joukkoineen ja päättävästi sulki solan ennenkuin väärän rahan kauppiaat ehtivät paeta.
Intiaanipäällikkö lähestyi Gustafia ja Klasia, jotka askel askeleelta perääntyivät. Nuotion loimu ei tänne vaikuttanut, mutta kuun valo näytti, että Svanahännän sotakirves oli kohotettuna. Viina-astia oli jäänyt syrjään, samoin ahdistettujen pyssyt, joita he eivät nyt voineet käyttää. Heillä ei ollut nyt yhtään puoltajaa, sillä viinanhimoiset saivat astian ilman heidän lupaansa ja siirtyivät saaliineen pois.
— Te olette meitä pettäneet, kuului Svanahännän tuomio. — Te olette ensin juottaneet tulijuomaa ja sitten väärän rahan petoksella ryöstäneet meiltä nahkavarastot. Sellaisen petoksen palkka on kuolema.
Kostajat lähestyivät kirveineen vääjäämättöminä. Gustaf ja Klas työntyivät kallionseinää vasten, jota kauemmas ei voinut peräytyä.
Nähtyään paon mahdottomaksi, ryntäsivät miehet ahdistajiaan vastaan toivottomina yrittäen pimeässä puikahtaa läpi.
Syntyi käsirysy. Intiaanien tomahawkit heiluivat ilmassa.
Korkealta paikaltaan huomasi Luukas ensimmäisenä, että kun Svanahäntä palasi isolle nuotiolle, oli hänen vyöllään päänahka, jonka punaisista hiuksista tippui verta. Eräällä toisella intiaanilla hän näki toisen päänahan.
Sitten komensi Svanahäntä miehensä hakemaan väärillä rahoilla ostetut nahat yhteiseen varastoon.
Myös Luukas laskeutui puusta. Yhdessä valkoiset miehet kävelivät nyt keskimmäiseen aitaukseen, missä Kaisa Väinämö esitti nämä henkilöt parhaimmiksi ystävikseen.
* * * * *
Seuraavana aamuna miehet lähtivät paluumatkalle.
Svanahäntä oli asettunut heidän kanssaan keskusteluun ja sopinut siitä, että jos he oikealla, hyväksytyllä vampunilla maksavat nahkojen hinnan, saavat he ne omikseen. Tarjous oli erinomainen, ja kun onneksi Helme oli juuri hakenut oikeata vampunia Uudesta Amsterdamista, niin Erkki lupasi muutaman päivän perästä palata ja suorittaa vaaditun hinnan.
Naiset jäivät vielä intiaanileiriin, mutta Erkki ja Martti sopivat Kaisan kanssa, että molemmin puolin koetettaisiin tehdä mahdolliseksi heidänkin paluunsa Erkin ja Helmeen mukana lähimmässä tulevaisuudessa.