TULIJUOMA JA TULILUIKKU.
Martti ja Luukas seurasivat korkeasta piilopaikastaan kaupankäyntiä.
Hollantilainen kokosi nahkoja kasaan, Gustaf maksoi hinnan helminauhassa, mitaten sen pituutta. Helmet kimaltelivat tulen valossa. Muutamat intiaaneista olivat tulleet jo niin päihdyksiin, että yrittelivät sotatanssia. Heidän joukossaan oli myös se, jolle Gustaf oli erikoisen tehtävän uskonut ja sitä varten antanut runsaasti rohkaisua.
Intiaanipäällikkö tuli keskimmäisestä paaluaitauksesta kaupantekopaikalle. Hän näytti vielä nuorelta mieheltä ja oli komeampi ja ryhdikkäämpi kuin lenapipäälliköt. Hänen rasvattu ihonsa kiilsi tulen valossa tummanruskealta. Töyhtö oli tehty joutsenen sulkahöyhenistä ja ulottui, kierrettyään ensin pään ympäri, niskasta alas selkää pitkin polvitaipeen kohdalle saakka.
— Katsos, sanoi Martti Luukkaalle. — En ole noin pitkää töyhtöä vielä nähnyt. Taitaa olla mahtavampi päällikkö kuin ystävämme Noamanen. Moni joutsen on saanut uhrata sulkansa hänen arvonmerkkiinsä. On hän oikea Svanahäntä.
Nimitys on Vermlannin suomalaisten murretta, ja se myös Luukkaan mielestä mainion hyvästi kuvasi tätä päällikköä. Sillä nimellä hän sitten aina kävi suomalaisten, jopa muittenkin keskuudessa.
"Svanahäntä" ei ollut tyytyväinen tulijuoman jakeluun, mutta kun sitä oli jo suuri osa miehistä nauttinut, ei hän katsonut viisaaksi ruveta ankariin toimenpiteisiin, koska olisi voinut syntyä ankaraa vastarintaa.
Hän tahtoi saada kaupanteon loppuun suoritetuksi niin pian kuin suinkin. Mutta kun intiaanit olivat päässeet tulijuoman makuun, halusivat he sitä lisää ja sen vuoksi kuljettivat aina vain uusia nahkakimppuja, saaden hinnaksi ryyppyjä ja helmiä. Nahkakasat hollantilaisen ympärillä paisuivat korkeiksi. Gustafilla oli vielä suuret määrät helmiä. Päihtynyt intiaani ei sanottavasti välittänyt rahasta, ja sen vuoksi Gustaf sai ostaa halvalla.
"Svanahäntä" meni ostajan luo ja ilmoitti hänelle: — Minulla on tuhannen majavannahkaa. Kuinka paljon annat vampunia?
Gustaf mittasi pitkän kasan helminauhaa.
— Ei riitä. Enemmän tahdon, vaati Svanahäntä.
Gustaf mittasi vielä lisää.
Intiaanipäällikkö tinki yhä.
Kiukustumatta Gustaf lisäsi maksua.
Vihdoin tyytyi päällikkö kauppaan ja lähetti nuoria intiaanipoikia hakemaan myytyjä nahkoja varastosta.
Tällä välin oli päihtymys joukossa lisääntynyt ja toinen puoli kyläkunnan miesväestä jo tanssi sotatanssia ja karjui sotahuutoja.
Päällikkö koetti heitä hillitä, mutta he kävivät uhkaaviksi. Joku jo sanoi:
— Emme me sinua enää pelkää. Valkoinen mies antaa meille hyvää. Siirry pois tieltä.
Svanahäntä näki tässä vaaran. Hän riensi aitaukseen kysyäkseen neuvoa valkoiselta tietäjältä.
Kuultuaan millainen mies oli juovuttamishankkeissa ja kaupantekopuuhissa päähenkilönä Kaisa käsitti, että tässä oli suuri vaara, joka ei uhannut ainoastaan intiaanipäällikön arvovaltaa, vaan myös heitä valkoisia.
— Luuletko että sinulla on vielä valtaa useimpiin miehiin? — kysyi hän päälliköltä.
— Minä luotan siihen, vastasi Svanahäntä. — Ja kunhan tulijuoman höyryt saisin haihtumaan, olisivat kaikki taas nöyriä alistumaan tahtoni alle.
— Koetetaan sitten, sanoi Kaisa Väinämö. — Käske koolle kaikki yhteiskunnan miehet suurelle nuotiolle. Sitten lähdetään jonossa vuoristopuron putoukselle. Aseta niin, että niitä, jotka eivät ole päihtyneitä, on päihtyneitten joukossa järjestystä pitämässä. Kaikkien päihtyneiden on käytävä seisomassa hetkinen putouksen alla. Kylmä vesiryöppy saa huuhtoa heidän päätänsä. Tämä tapahtuu sen vuoksi, ettei valkoisiin paennut rutto palaisi takaisin yhteiskuntaan. Minä tulen auttamaan, jotta kaikki paremmin onnistuisi.
Päällikkö riensi poppamiehen luo ja käski panna rummun pärisemään kansan kokoamiseksi.
Rumpu pärisi, ja kansa kokoontui nuotion ympärille avoimelle paikalle, missä oli kaupantekoa harjoitettu ja missä päihtyneet hihkuivat säännöttömissä tansseissaan. Gustaf ja hänen toverinsa vetäytyivät syrjään. He olisivat mielellään jo kokonaan peräytyneet ja vieneet saaliinsa, joka oli paisunut suureksi. Mutta Gustaf ei ollut saanut vielä järjestetyksi sitä, mikä oli hänelle kaikkein tärkein. Intiaani, jonka hän oli tähän tehtävään, Stinan ryöstöön, valinnut, oli saanut edeltäpäin niin paljon "rohkaisua", ettei kiirehtinyt lupaustaan täyttämään. Gustaf oli kuitenkin varma siitä, että hän tavalla tai toisella saa tahtonsa läpi. Jollei muu auttaisi, niin olihan hänellä tuliluikku, jonka avulla hän voisi kyllä ihmeitä suorittaa.
Kun kansa oli kokoontunut kentälle, astui Svanahäntä juhlallisesti keskeen ja puhui:
— Minquasit, olemme liian aikaisin iloinneet siitä, että rutto on meidät jättänyt. Rutto meni meiltä valkoisten luo, mutta on nyt tulossa tänne takaisin. Te tiedätte, kuinka se oli viedä koko heimomme. Nyt on estettävä sen tulo. Valkoinen poppanainen, joka paransi meidät rutosta, tahtoo ajaa nytkin sen kauas. Totelkaa häntä.
Kaisa Väinämö astui silloin esiin ja sanoi käskevällä äänellä:
— Minquasilaismiehet, astukaa riviin. Seuratkaa minua purolle.
Jokainen puhdistautukoon minun määräysteni mukaan.
Juopuneiden tanssi oli keskeytynyt, kun päällikkö oli alkanut puhua rutosta. Se tauti oli vielä tuoreessa muistissa, ja se oli ollut niin kamala, että siihen vetoaminen pani vavahtamaan. Kun sitten valkoinen noita antoi määräyksensä, katsoivat enimmät velvollisuudekseen noudattaa sitä.
Joukko marssi jo putoukselle, missä Kaisa komensi kutakin seisomaan kylmän ryöpyn alla sen mukaan miten juovuksissa oli.
Vain pieni osa jäi kulkueesta pois ja hoiperteli päihdyksissä nuotion ympärillä.
Gustaf näki, että hänen valtansa ja vaikutuksensa oli vaarassa. Hän mietti jo lähteä itse toimeen, mutta hän ei tuntenut tarkemmin paaluaitausta eikä niin ollen ollut selvillä mahdollisen vastarinnan suuruudesta. Sillaikaa kun kulkue vielä viipyi putouksella oli toimittava. Hän päätti nyt nopeasti saattaa suunnitelmansa päätökseen.
Hän etsi apuriksi lupautuneen punanahan, joka makasi täysin humaltuneena nuotion lähellä.
— Oletko unohtanut tehtäväsi? sanoi Gustaf pudistaen hänet hereille.
Mies koetti puolustautua, soperrellen, ettei sopivaa tilaisuutta ollut vielä tarjoutunut.
Gustaf näytti pyssyä, jonka oli luvannut. — Tiedä, että tämä on omasi heti kun tuot tytön solalle, hän sanoi. — Tämän avulla sinä pääset muista edelle, sillä sellaista ei ole vielä heimossasi kenelläkään muulla. Punanahka innostui.
— Odota täällä, minä tuon hänet, hän vakuutti ja lähti hoippuvin askelin kulkemaan keskimmäistä paaluaitausta kohti.