MINQUASIEN LUO.
Kauniina ja lämmittävänä nousi syksyn aurinko rikkaan luonnon reunustamalla Schuylkill-joella.
Pietari Kokkinen kävi seutuja tarkastelemaan jo aamuaterian valmistumista odottaessaan. Ei kauan kestänyt, kun hän palasi kantaen kotaan ampumansa ison kalkkunan ja sanoi:
— Tahdoin hiukan katsoa kuinka runsaasti on riistaa tässä aitassa. Ja kyllä sitä näkyy olevan. Näitä kalkkunoita asusti iso parvi tuossa niemekkeellä. En viitsinyt useampia ottaa. Tallellapahan ovat vastaista varten.
Hän istui rahille saunan kupeelle ja puhui ruokaa valmistaville isännilleen:
— Hyvän olette paikan itsellenne valinneet. Olen kiertänyt tuon kummun ja katsellut näitä seutuja. Pelloiksi nämä pitäisi tehdä, leipää kasvaviksi.
Teissä ei siihen ole ettekä te semmoisesta välitä. Piikin iäksi riittää kaloja joessa eikä Luukkaalta metsänriista koskaan puutu. Ja kenellepä te täällä peltoja raivaisitte? Kun kuolette, ei teiltä jää perijää tai työnne jatkajaa. En tiedä, tokko eukon ottoa ajattelettekaan. Mutta jos ajattelette, turhaa se on. Ei teille jää enää tyttöjä siirtokunnassa, entiset ovat tilatut, eikä uusi polvi joudu valmiiksi ennenkuin te turpeeseen keperrytte. Ikäväksi teidän vanhuutenne käy täällä yksinäisyydessä. Ette kuule lasten leperryksiä, ette näe oikeata kotielämää. Unehtuu mielestänne karjankellonkin kilkatus.
Luukas ja Piikki kuuntelivat askarrellessaan Kokkisen puhetta ja miettivät mielessään: mitähän se noilla kuvauksillaan tarkoitti ja mihin pyrki?
Kauan ei heidän tarvinnut olla epätietoisina.
— Omaa maapalstaa te ette oikeastaan tarvitse, kun ette sitä kuitenkaan viljele, jatkoi Kokkinen. — Mutta lämmintä kodin hoitoa te sitä enemmän tarvitsette, kuta vanhemmiksi tulette. Mitähän sanoisitte, jos minä tekisin taloni tuohon mäelle ja kuljettaisin joukkoni tänne? Te asuisitte Saunassa ja eläisitte omaa elämäänne. Minä muokkaisin maata. Ja sitä mukaa kuin lapseni kasvavat, jatkaisin viljelyksiä. Näin olisi teilläkin hoitoa ja turvaa, elittepä kuinka kauan tahansa.
— Ei minulla ole mitään sitä vastaan, sanoi Piikki hetken mietittyään.
— Hyvin se minullekin sopii, kunhan lupaat meistä huolehtia, jos avuntarpeeseen joudumme, lausui Luukas.
Niin oli asia ratkaistu. Uusi Kokkilan paikka oli selvillä.
Erkki oli ollut rauhaton eilisestä illasta lähtien. Hän tiesi suunnan, minne päin Stina oli paennut. Ilmeisesti Stina oli hädissään mennyt Kaisa Väinämön kera minquas-intiaanien luo. Näistä täkäläisistä minquaseista ei ollut takeita. Mutta jos hän heiltä säästyi, oli toinen vielä suurempi vaara Gustafissa, jonka Luukas luuli menneen samaan suuntaan. Erkillä oli se tunne, että Stina oli avun tarpeessa. Hänen teki mieli lähteä morsiantaan etsimään ja suojelemaan. Hän puhui siitä ystävälleen Martille.
— Luulen, ettei Stinalla ole siirtokunnassa kuvernöörin puolelta enää sen suurempaa pelättävää kuin sinullakaan, arveli puolestaan Martti. — Tuskin kuvernööri häntä edes tutkinnolle panisi. Mutta se ei vielä auta teidän avioliitto-asianne selviämistä. Siinä ei teillä luultavasti ole muuta keinoa kuin odottaa komentaja Ridderin lupaamia toimenpiteitä. Kuulutuksen purkamispäätös voi tulla Ruotsista ensi laivassa. Mutta milloin se laiva tulee, siitä tuskin on mitään tietoa. Näin ollen ei liene syytä vetää morsiantasi esiin piilopaikasta, jos hänellä on muuten siedettävät olot.
— Minun tekee niin mieleni lähteä ottamaan hänestä selkoa, sanoi Erkki. — En saa ennen rauhaa kuin olen tavannut hänet tai ainakin saanut varmoja tietoja. Lähdetkö seuralaisekseni? Kaksin olisi turvallisenpa liikkua oudon intiaaniheimon keskuudessa. Jos Luukas lähtisi kolmanneksi, olisi meitä jo riittävän monta, vaikka punatukkainenkin olisi siellä juoniaan punomassa.
— Minä autan sinua mielelläni mikäli voin, lupasi ystävä. — Työt Hammaslahdella saavat hetken odottaa. Kotona Marjetan Kärjessä ei ole hätää. Leenalla on Reeta apuna, ja Olli Räsänen käy tekemässä siellä miesten työt.
Luukas oli valmis lähtemään kolmanneksi. Piikki jäisi kotimieheksi. Kokkinen tahtoi suunnitella uutisasutustaan ja niin ollen hänkin olisi puolittain kotimiehenä. Rambo puolestaan oli innostunut etsimään itselleen seudulta samanlaista kodin paikkaa kuin minkä Kokkinen oli valinnut. Hän lähti yksinään pyssyineen kiertelemään Schuylkill- ja Delaware-jokien välistä maa-aluetta ristiin rastiin. Kaikki lupasivat aikanaan palata Saunalle. — Ennemmin tai myöhemmin, oli Erkin epämääräinen vastaus.
* * * * *
Erkki, Martti ja Luukas lähtivät veneellä Schuylkill-jokea ylöspäin. He soutivat samoille putouksille, jonne pakolaisnaiset oli jätetty. Vene vedettiin huolellisesti piiloon rantapensaikkoon.
Ottaen eväät ja pyssyt mukaansa miehet nousivat rinnettä ylös ja keksivät putouksen latvalla hyvin tallatun intiaanipolun. Kaikesta päättäen oli tämä tienoo varsin huomattava intiaanien satama- ja liikepaikka.
Tällä kertaa ei siellä kuitenkaan näkynyt ketään.
Miehet jatkoivat matkaansa polkua myöten. Tie johti ylämaahan suurien metsien läpi. Maisemat olivat epätasaisia. Puroja laskeutui jokeen tuontuostakin. Ne tulivat kuohahdellen kallioita alas ja muodostivat kauniita pikku putouksia. Seutu oli ihastuttavaa ja mieleenpainuvaa. Kun matkailijat olivat vuorimaan korkeimmalle kohdalle saapuneet, näkivät he takanaan komean jokimaiseman. Mahtavana kiemurteli Delaware ja siihen laskeutui Schuylkill ylevänä ja hopeanhohtoisena. Edessäpäin näytti olevan laakso ja sen takana taas mäkimaisemaa. Vieläkään he eivät ihmisolentoja tavanneet.
He laskeutuivat laaksoon. Siellä kulki vuoristopuro, joka oli paikoin sulloutunut ahtaasti kallioiden väliin, paikoin taas kulki kapean vesiperäisen tasangon läpi. Tuo vuorien välissä oleva tasanko oli kuin ihmiskäsillä kaivettu sulkuihin ja kanaviin. Veden patoamiseksi oli laitettu taitavia laitoksia, puusulkuja, joihin oli koottu risuja ja turpeita. Kun tuli lähelle, oli helppo huomata mikä nämä ihmeelliset vesi- ja sulkurakenteet oli saanut aikaan. Siellä uiskenteli ja puuhaili satoja, ehkä tuhansia majavia. Aivan kuin muurahaisten rakentamalla tiellä tai mehiläispesässä näkee säännöllistä, järjestelmällistä joukkotyötä, jossa toinen auttaa toistaan ja kaikki pyrkivät yhteiseen päämäärään, aivan samanlaista saattoi huomata tässä suurenmoisessa majavayhteiskunnassa.
Matkailijat näkivät, että koko tämän joen laakso kuului majavien asutusalueeseen.
— Täällä se on se majavannahkain aarreaitta, päätti Martti, — aitta, josta maine on kaikkiin siirtokuntiin kulkeutunut ja jonka omistamista kaikki himoitsevat.
Luukas sanoi:
— Minusta tämä on niin ihmeellistä ja harvinaista, ettei ole vähääkään halua käydä näiden eläinten verta vuodattamaan. Tuntuu siltä kuin olisimme Tapion kotitanhuvilla. Tässä yltäkylläisyydessä suurikin metsästys into laimentuu.
Reippaina astelivat matkailijat ihmeellisessä luonnon valtakunnassa. Väsyneinä lepäsivät ja sitten taas jatkoivat matkaa. Heidän alkaessaan kiivetä toiselle vuorijyrkänteelle tuli metsän rinteellä heitä vastaan hirviä, kauriita ja muita metsäneläviä. Ne olivat niin kesyjä, että tuskin tieltä väistyivät.
Kun oli jouduttu mäkiryhmän laelle, ei enää Delawarelta päin voinut vesijaksoja huomata. Sen sijaan edessä häämötti sangen kaukaa uusia tuntemattomia vesiä ja suuria metsiä. Lähempänä näkyi useampia pieniä aukeita, jotka ehkä olivat intiaanien kyliä.
Miehiä vähän arvelutti matkan jatkaminen tässä tuntemattomassa aarniometsässä. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä mihin polku päättyisi.
Iltakin oli tulossa. Luukas ehdotti, että tehtäisiin nuotio ja käytäisiin levolle. Mutta Erkki oli sangen levoton eikä halunnut hukata hetkeäkään aikaa.
— Jatketaan sitten vielä matkaa, päätti Martti. — Mutta kun me liikumme aivan tuntemattomilla seuduilla ja tiedämme vain, että näiden seutujen alkuasukkaat ovat sotaisia, täytyy meidän olla erinomaisen varovaisia. Jos huomataan mitään vähänkään epäiltävää, täytyy jättää matkan jatkaminen pimeässä ja odottaa huomiseen.
Polku vei taas mäkeä alas. Puiden varjot pitenivät ja hämärä laskeutui maille. Oli tultu rotkoiseen maisemaan. Polun molemmin puolin kohosivat vuoret, jotka olivat paikoin jyrkemmät, paikoin loivemmat. Vuorien seinämät lähenivät toisiaan ja näyttivät edessä melkein yhtyvän.
Juuri kun miehet, varovaisina liikkuen, olivat tulossa tähän kapeimpaan kohtaan, kuulivat he keskustelua. Vaistomaisesti he nousivat polulta hieman syrjään, vuoren rinteellä kasvavan ison puun taakse. Se intiaanien kieli, jota keskustelussa käytettiin, poikkesi lenapien kielestä, mutta miehet tajusivat sitä kuitenkin jonkun verran. Sen he myöskin huomasivat, että henkilöt, jotka ottivat osaa keskusteluun, eivät kaikki olleet intiaaneja.
Mitä! Erkki tunsi selvästi vihamiehensä Gustafin äänen. Siitä saattoi jo päättää, että toinen oli Klasin ääni. Mukana heillä oli ilmeisesti joku hollantilainen, joka toimi tulkkina.
Miesten oli nyt syytä olla erikoisen varovaisia. He nousivat vielä hiukan ylemmäs ja piiloutuivat puitten suojaan. He olivat aivan lähellä niitä, jotka alhaalla solan kapeimmassa kohdassa keskustelivat. Jos irtonainen kivi heidän jaloistaan olisi vierähtänyt, olisi se pudonnut salajuonittelijoiden keskelle.
Kuuntelijat pääsivät vähitellen perille siitä, mitä juonittelu tarkoitti. Intiaanit, joita oli pari henkeä, olivat jonkunlaisia yhteiskuntaan johtavan portin vartioita. Vieraat tekeytyivät heidän kanssaan ystäviksi ja tarjosivat ryyppyjä.
Väkijuomien tarjoaminen intiaaneille oli kaikkien eurooppalaisten siirtokuntain määräyksissä jo siihen aikaan kielletty. Alkuasukkaat olivat tavattomasti näihin juomiin meneviä. Juomat vaikuttivat heihin hurjistuttavasta He riehuivat mielettöminä eikä mikään järjensana silloin pystynyt heihin. Jos he tällöin vielä saivat eurooppalaisia ampuma-aseita, oli yhteiskunta suuressa vaarassa. Sen vuoksi oli myös ampuma-aseitten levittäminen intiaanien keskuuteen jyrkästi kielletty.
Vartijat olivat päässeet "tulijuoman" makuun.
— Saatte lisää kun palaamme, virkkoi Gustaf ja perääntyi Klasin ja hollantilaisen kanssa sivulle.
Nyt kuulivat suomalaiset seuraavan keskustelun hollannin- ja ruotsinkielen sekaisella murteella.
Gustaf sanoi Klasille:
— Odota sinä niin kauan kuin me viivymme apuneuvoja hakemassa. Kun ne ovat aivan lähellä, ei sinun tarvitse kauan pitää vahtia. Jos punanahat tulevat kärsimättömiksi, tarjoa viinaa. Mutta varovasti, jotteivät he liiaksi villiinny ennen aikojaan. Tiedäthän, että meillä on koko suuri turkismäärä voitettavissamme. Jos minä onnistun tekemään oman kaappaukseni, saat neljänneksen minun turkisosuudestani.
'Gustaf ja hollantilainen menivät vuorensolaa taaksepäin, mistä suomalaiset juuri äsken olivat tulleet. Klas jäi pitämään seuraa intiaaneille tarjoten silloin tällöin ryyppyjä.
— Me tahdomme tehdä teidän kanssanne hyviä kauppoja, vakuutti Klas. — Me maksamme hyvin ja annamme tulijuomaa. Parhaimmassa tapauksessa voitte saada valkoisten tuiiluikun. Kutsu päällikkö tänne, niin minä annan hänelle hyvää maistiaisiksi.
— Sachem vihaa valkoisten tulijuomaa, virkkoi punanahka. — Sachem ei myy nahkoja juomaan. Vampunia pitää olla.
— Vampunia hän saa, kehui Klas. — Sitä menivät hakemaan. Hae odotellessamme tovereitasi tänne maistelemaan.
Toinen intiaaneista juoksi hakemaan. Klas jatkoi keskustelua toisen kanssa.
Ylhäällä puitten suojassa kuunteleville miehille kävi aika pitkäksi, ja he huomasivat, ettei heidän ollut mahdollista päästä huomiota herättämättä solan kautta. Hiljaa ja varovasti he koettivat nousta vuoren jyrkkää rinnettä ylemmäs auttaen ja tukien toisiaan. Näin he pääsivät — tosin kyllä suurella vaivalla — kuilun harjanteelle, mistä voivat nähdä "porttien" sisäpuolelle.
Vaikka olikin jo aikalailla hämärä, näkivät he kookkaan intiaanikyläryhmän, jossa oli useampia paaluaitauksia. Ylhäältä katsoen oli helppo havaita jokaisen paaluaitauksen sisällä joko useita tai vain joitakuita intiaaniasumuksia, jotka kukin olivat avoimia paalutuksen keskitse kulkevaa käytävää kohti. Tuolle käytävälle oli asetettu nuotioita niin, että yksi nuotio tuli kutakin neljää asumusta kohti. Nuotioitten ääressä istuivat perhekunnat, etupäässä lapsia ja naisia. Keskimmäinen paaluaitaus oli suurin ja huolellisimmin laitettu. Sen sisällä oli kaksitoista nuotiota, ja kun jokaiseen nuotioon kuului neljä perhekuntaa, käsitti tuo aitaus 48 perhettä.
Suomalaisista oli hauskaa seurata täältä korkealta näköpaikalta intiaanien elämää.
Muita puita korkeammaksi ja laajemmaksi oli siellä kasvanut jalava, jonka oksat olivat miehen paksuiset ja haaraantuivat alhaalta tasaisesti. Miehet kapusivat näille oksille ja istuivat niillä mukavasti kuin nojatuolissa. Siellä voivat he myös rauhassa aterioida ja melkeinpä yönsäkin viettää.
Juuri kun miehet olivat päässeet lähelle toisiaan mukavaan lepoasentoon, näkivät he muutamien intiaanien tulevan solaan. Klas kestitsi heitä ja sen vaikutuksesta he alkoivat hetken kuluttua hoilata. Ennenkuin pahempaa elämää syntyi, saapui paikalle Gustaf ja hollantilainen. Heillä oli vahvat kantamukset tavaraa.
— Tässä on rahaa ja tässä on tulijuomaa, kehui Gustaf intiaaneille. — Ja tässä on valkoisten tuliluikku sille, joka tuo salaa ja ilman hälinää minun luokseni tänne solalle kalpeanaamaisen tytön.
— Valkoiset ovat Sachemin aitauksessa, huomautti eräs punanahoista. —
Noitanaiseen ei kukaan uskalla koskea, ei myöskään hänen ystäväänsä.
— Joka lupaa ryhtyä yritykseen, hänelle annan minä rohkeutta, kiihoitti Gustaf. — Sinä olet reipas ja notkea. Eikö sinua tuliluikku houkuttele?
— Koetan parastani, lupasi intiaani.
— Tästä saat rohkaisua, sanoi Gustaf, tarjosi muutamia ryyppyjä ja vei intiaanin sivulle, missä alkoi neuvotella hänen kanssaan.
Sitten kannettiin vampunikasa paaluaitausten edessä olevan suuren nuotion ääreen ja ryhdyttiin tekemään turkiskauppoja. Intiaanit toivat kaikista aitauksista majavan sekä muiden kallisarvoisten eläinten nahkoja.
Klas kulki väkijoukossa tarjoten ryyppyjä ja siten yllyttäen kaupantekoon.
Erkki ei voinut enää hillitä malttamattomuuttaan, kun tiesi morsiantansa uhkaavan vaaran.
— Minun täytyy mennä Stinaa suojelemaan, sanoi hän ja laskeutui puusta. — Seuratkaa te täältä korkealta asiain kulkua ja auttakaa, milloin tarvis on.
Erkki laskeutui jyrkänteeltä tasangon puoleista rinnettä alas.