SCHUYLKILL-JOELLA.
Erkki Mulikan palattua Uuden Ruotsin siirtokuntaan ei kukaan muistanut niitä kuulutuksia, jotka olivat koskeneet häntä. Kuvernööri Printz kaikkein vähimmin. Hän ei suvainnut kuulla puhuttavankaan tulojuhlan yhteyteen liittyvistä asioista.
Kun välttämättömimmät rakennustyöt oli suoritettu, alkoi siirtokunnan jäsenille helpommat päivät ja he pääsivät puuhailemaan omissa harrastuksissaan. Niinpä toiset paransivat ja vahvistivat uutisasutuksiaan, toiset perustivat itselleen uusia koteja, toiset kokosivat vuosisatoaan, toiset metsästelivät j.n.e. Kaikilla oli työtä ja touhua.
Myöskin Hammaslahdella oli työ vilkkaassa käynnissä. Martti Marttinen rakensi itselleen ja suvulleen tulevaisuuden kotia. Erkki oli häntä auttamassa, samoin Olli Räsänen.
Eräänä iltana kokoontui tänne rakennukselle yhteen muutamia suomalaisia. Tuli Pietari Rambo ja Pietari Kokkinen, jotka olivat jo aikaisemmin tehneet sopimuksen lähteä syksyllä sopivaan aikaan Takamaahan metsästämään ja maita katselemaan.
Nyt oli otollinen hetki. Seuraavana aamuna aikaisin lähti rannalta liikkeelle vene, jossa istuivat Martti, Erkki, Rambo ja Kokkinen. Mukana oli pyssyt sekä ampumatarpeita ja evästä.
Voimakkaat aironvedot veivät nopeasti venettä eteenpäin, huolimatta vastavirrasta. Maisemat liukuivat ohitse. Kokkinen ihaili matalia heinäsaariaan, jotka hän oli aikaisemmin itselleen valinnut ja joille hän nyt tahtoi löytää keskipisteen, asumuksen pääpaikan.
Kuljettiin näiden saarien ohitse, poikettiin Schuylkillin suurelle sivujoelle ja noustiin maihin lähellä joen suuta, missä oli matalasta rannasta vähän kohoava, ruohoinen, suurten puitten verhoama kumpu.
Luonto oli täällä mitä yltäkylläisin täydessä rehevyydessään. Joki laskeutui tyynenä ja vuolaana Delawaren syliin. Rantoja verhoavat mahtavat puut kuvastuivat ilta-auringon varjostamina veteen. Luonto oli jotakuinkin koskematonta.
Kummun rinteellä lähellä rantaa oli pieni hirsistä tehty ihmisasunto, ainoa ja ensimmäinen tässä seudussa, jota suomalaiset sanoivat Takamaaksi.
Se ihmisasunto oli Sauna, suomalaisten ensimmäinen asunto ja samalla kylpyhuone. Tulijat huomataan Saunasta ja heitä vastaan rientävät tämän yksinäisen erämaan asukkaat, vanhat tuttavamme Piikki ja Luukas.
Tämä oli iloinen yllätys kaikille muille paitsi Martille, joka tiesi tästä piilopirtistä ja joka oli kaikessa hiljaisuudessa avustanut sen rakentamista. Kun Piikki ja Luukas olivat onnellisesti saattaneet naiset turvaan, olivat he asettuneet tähän asumaan ja rakentaneet tähän asuntonsa, saunansa. Siinä oli Piikillä veden runsas riista vierellä. Ja Luukkaalle, joka oli metsämies, tulivat metsän antimet melkein saunan ovelle. He eivät katsoneet voivansa palata siirtokuntaan, kun olivat ilman lupaa lähteneet. Mutta eivät he sinne kaivanneetkaan. He elivät täällä rauhassa ja saivat juuri sitä, mikä heidän sydäntään viihdytti. Päivät he liikkuivat ulkona askareissaan. Illalla pistettiin tuvassa päre pihtiin ja nautittiin sitä onnea, minkä hiljaisuus yksinäisyyttä haluavalle tuottaa. Luukas ja Piikki olivat Martin välityksellä hankkineet tänne rakkaaseen saunaansa ne vähäiset tavaransa, jotka heillä oli. Kallein niistä oli kantele, joka illoin säesti soturin ja metsämiehen vanhoja lauleloita.
Ystävien saapuminen oli yksinäisille korven asukkaille sangen mieluinen. Ilta oli lämmin ja lauha. Vanhaa suomalaista tapaa noudattaen tahtoivat Piikki ja Luukas tarjota ystävilleen kylvyn. Niinpä pantiin Sauna lämmitä. Kylpyä odotellessa pakistiin ulkona joen rannalla. Kodan hiilloksella laitettiin ruokaa.
Sauna oli siksi suuri, että lauteille hyvin mahtui sekä isäntä että vierasväet. Höyry kihosi kuumista kivistä ruumista hivelevänä, kuten ennen vanhassa maassa. Seeterivastat antoivat hautuessaan kiviä vasten hyvän tuoksun, ja kylpeminen niillä tuotti sanoin selittämättömän hyvän tunteen. Vieraaseen maahan joutuneet nauttivat sanomattomasti kotoisesta tunnelmasta. Kylpeminen kuumassa höyrysaunassa on suomalaisten suloisin nautinto, peritty esi-isiltä jo ammoisesta muinaisuudesta.
Suomalainen ja sauna kuuluvat yhteen.
Kylvyn jälkeen ateria maistui. Se nautittiin kodassa padan ympärillä. Lattialle oli sirotettu pehmeitä lehviä, joilla oli mukava lojua. Keskustelu sujui mainiosti. Muisteltiin entisiä oloja siellä vanhassa maassa, niitä kärsimyksiä ja puutteita, joita siellä oli, mutta myös iloja, jotka juuri kärsimysten välissä niin riemastuttavasti mieleen vaikuttivat. Kerrottiin vanhat kaskut kotipuolen asuttamisesta, väkevistä suomalaisista ja myös onnettomista vainoista suomalaisten ja ruotsalaisten välillä.
— Siellä kotona oli maailma sittenkin liian pieni, sanoi Marttinen. — Siellä ei ollut mahdollista vetäytyä syrjään, jottei toinen olisi ennen pitkää potkaissut. En tiedä kuinka suuri maa tämä on, mutta minusta näyttää siltä, että tänne sopii. En tarkoita, että pakenisimme ihmisiä, mutta hyvä on kuitenkin tietää, ettei ole pakko olla kenenkään survottavana.
— Ei tiedä miten nämäkin seudut vielä ihmisistä täyttyvät, arveli Pietari Kokkinen. — Minusta on kumma, jos tällainen paratiisi saa iät kaiket olla erämaana. Mutta minun ja meidän onnemme on, että näin on tähän saakka ollut. Senpä vuoksi haluni on nyt lohkaista täältä niin suuri pala, että siitä on helppo monelle pikku Kokkiselle ja heidän jälkeläisilleen ositella.
— Samaan pyrin minä, vakuutti Pietari Rambo. — Kun me olemme palat itsellemme lohkaisseet, tulkoon tänne sitten muita kuinka paljon tahansa. Minä en lainkaan kadehdi. Kyllä minulta naapurisovun saa.
— Me kun Piikin kanssa olemme täällä kahden asuneet, olemme tunteneet itsemme niin sanomattoman onnellisiksi ja tyytyväisiksi. Eipä olisi ihme, jos täällä vielä voisi syntyä suuriakin asutuksia. Miljoonia tänne mahtuu, ja minä suon heille siunaukseni.
Kun tuli puhe Kaisa Väinämöstä, nosti Pietari Kokkinen kysymyksen, missä hän ja se tyttö, joka karkasi hänen kanssaan, nykyään lienevät.
— Piikki ja Luukas voisivat siihen ehkä jotain valaistusta antaa, tunnusti Martti. — Eikä sen tiedoksi tulemisesta laajemmissakaan piireissä nyt luullakseni enää mitään vaaraa ole.
Piikki kertoi:
— Vähän mekin siitä asiasta tiedämme. Kun poistuimme tuona kamalana yönä jokea ylöspäin, näkyi roihu kauas takaamme. Päivän vaietessa soudimme tätä jokea. Kaisa tahtoi aina vain kauemmas ja kauemmas. Me tulimme pitkän matkan kuljettuamme suurelle koskelle, josta emme enää päässeet ylös. Siinä Kaisa nousi veneestä, otti Stinan mukaansa ja he lähtivät kosken vartta kävelemään ylöspäin. 'Odottakaa täällä puoli päivää', hän sanoi ja lisäsi: 'Jollemme ole silloin täällä takaisin, palatkaa pois. Me olemme silloin saaneet turvan, johon eivät kuvernöörinkään voimat pysty.' Me jäimme katsomaan, kun he poistuivat. Minusta näytti, että kosken yläpuolella kohtasi heidät intiaani, joka lähti opastamaan. Ainakaan emme ole siitä lähtien heitä nähneet. Me läksimme paluumatkalle. Mutta emmehän me voineet palata siirtokuntaan, kun olimme auttaneet karkureita pakosalle. Niinpä pysähdyimme tähän mieluisaan paikkaan ja rakensimme Saunamme. Te olette ensimmäiset meitä tervehtimässä, ellemme ota lukuun intiaaneja, joita melkein joka päivä tapaamme virralla.
— Ei tämä kuitenkaan niin kovin yksinäistä ole kuin luulisi, alkoi Luukas puolestaan selittää. — Jokea myöten kulkee punanahkoja vallan tiheään kuljettamassa turkiksia. Joskus näkee valkoisienkin veneellä pyrkivän ylöspäin. Ovatko ne hollantilaisia vai englantilaisia, en voi sanoa. Vasta muutama päivä sitten eräs tuollainen retkikunta souti ylöspäin. Luulin tuntevani kaksi siinä menevistä, mutta saattoihan se olla erehdyskin. Olin nimittäin näkevinäni punatukkaisen ja hänen toverinsa. Mutta mitä heillä olisi asiaa siellä päin? En ole nähnyt heidän palaavan. Ehkä ovat tulleet yön aikaan.
Miehet kävivät vähitellen levolle, toiset kotaan, toiset saunaan.
Aamulla he aikoivat lähteä retkeilemään.
Luukkaan arvelut askartelivat Erkin päässä, joten hän ei saanut heti unta.