TAIKAKEINOT.
Leena, joka jo kerran oli käynyt kälyään tervehtimässä linnoituksessa, otti hänet sydämellisesti vastaan ensi kerran uudessa Marttilassa. Pikku Martti riemuitsi rajattomasti tavatessaan tätinsä, jonka vielä muisti vanhasta maasta etenkin sen vuoksi, että oli tottunut häneltä saamaan maukkaita naurishaudikkaita. Iloisena hän esitti tädille leikkitoverinsa Väinämön Antin ja kertoi pikku Marjetasta, jonka punainen mies oli vienyt ja josta ei ole sittemmin mitään kuulunut.
Martti Marttinen kävi kotona vain kerran viikossa. Rakennuspaikka Tenakonkilla oli Marjetan Kärjestä 7 mailin päässä, joten oli liian pitkä matka joka yöksi tulla kotiin, varsinkin kun taival oli pääasiassa veneellä kulettavaa. Lopputalvi ja kevät oli siellä kiireisesti työskennelty. Alkukesäksi olivat valmistumassa sekä Uuden Göteporin linnoitus että Printzin Hovi asuttavaan kuntoon. Soudellessaan lauantaisin kotiinsa tarkasteli Martti uutta asuntopaikkaa, johon rakentaisi pysyväisen, suuremman kodin.
Väinämön leski Kaisa nautti edelleen sitä ystävällisyyttä, jota hänelle oli Marttisten luona osoitettu. Vaikka Martti Marttinen oli luvannut jättää tämän sauna-asunnon yksinomaan hänelle niin pian kuin varsinaisen oman kodin saisi perustetuksi, ei Kaisa vielä hennonut pitää sitä omanaan, kun hän ei voinut sen rakentamisessa olla osallisena eikä hänellä ollut rahoja korvaamiseen. Hän koetti kyllä taloustoimissa ja kesäkiireissä olla apuna, mutta kun talven aikana työt olivat vähissä, kierteli hän siirtokunnassa, koettaen ansaita elantonsa. Joskus hänellä oli poikansa Antti mukanaan, mutta useimmiten hän liikkui yksinään. Niissä siirtokunnan osissa, joissa häntä ei tarkemmin tunnettu, sanottiin hänen kerjäävän. Totta siinä oli sikäli, että kun ei missä hänelle työtä annettu, pyysi hän ravintoa nälkänsä tyydykkeeksi.
Koko siirtokunnassa kulki puhe hänen taikatöistään, ja moni pelkäsi häntä sen vuoksi. Todistuksia ei häntä vastaan tiedetty, paitsi, mitä oli nähty laivalla hänen tullessaan ja mistä oli mitä ihmeellisimpiä tarinoita laadittu. Kerrottiin kuinka hän sen jälkeen, kun hänen miesvainajansa ruumis mereen heitettiin, oli lähtenyt laivan kannelta laudalla lentämään ja rääkynyt ilmassa pahasti. Erittäinkin kammottiin häntä Christinassa, missä pastori Christofer oli uhannut hänet vangituttaa. Nyt oli kyllä tämä pastori palannut takaisin Eurooppaan, mutta oli muita, jotka olivat valmiit saattamaan rangaistukseen hänet niin pian kuin huomaisivat hänen vähääkään harjoittavan noituutta.
Suomalaisten keskuudessa suvaittiin Kaisaa paremmin, vaikka oli sielläkin niitä, jotka katsoivat sielunsa autuuden olevan vaarassa tämän noidan lähettyvillä.
Paitsi toimeentulon ansaitseminen oli Kaisan liikkumiseen syynä myös se, että hänellä joskus oli hieman toivoa tyttärensä, pikku Marjetan, mahdollisesta löytämisestä. Hänellä kyllä oli itsellään se vakaumus, että vihastunut paha henki oli tahtonut hänelle kostaa ottamalla Marjetan, mutta omaatuntoaan lohduttaakseen oli hän liikkeellä etsimisyrityksissä. Pikku lapsi oli ollut hänelle sangen rakas.
Kun katoamisen jälkeen pojat olivat puhuneet punaisesta miehestä, tuli Kaisalle joskus sellainenkin ajatus, että ehkä tyttö oli joutunut intiaanien saaliiksi. Sen vuoksi hän tekeytyi tuttavaksi heidän kanssaan ja kävi heidän kotonaan sekä opetteli heidän kieltään ja tapojaan. Nämä osoittivat hänelle suurta kunnioitusta ja lienee hän joskus heidän keskuudessaan taikatemppujakin tehnyt, koska häntä pidettiin poppamiehen vertaisena.
Palatessaan kotiin pitkältä kiertomatkalta keväällä kylvöajan lähestyessä joutui hän yhtäkkiä outojen intiaanien piirittämäksi. Ne eivät olleet lenapeja. Kuin taikavoimalla kohosi heitä maasta hänen ympärilleen. Yhdellä näistä oli niin pitkä sulkatöyhtö, että se ylettyi selän yli polviin saakka. Toiset osoittivat hänelle suurta kunnioitusta. Tultuaan Kaisan luo hän puolestaan lankesi pitkälleen maahan ja levitti kätensä. Noustuaan ylös hän pyysi Kaisaa lähtemään heidän heimonsa luo, heidän äidikseen, heidän auttajakseen ja noidakseen. Heidän keskuudessaan raivosi ruttotauti, johon moni kuoli. Kun tuo tauti näytti tulleen valkoisilta, tarvittiin valkea noita taudin tyrehdyttäjäksi.
Kierrellessään tätä uutta maata oli Kaisa nähnyt paljon ihmeitä ja kokenut monta kovaa. Sen vuoksi hän ei kovin säikähtänyt punanahkain ilmestymistä eikä myöskään oudoksunut heidän käytöstään. Ollakseen intiaaneja pahoin loukkaamatta hän ei jyrkästi kieltäytynyt.
— Nyt en pääse tulemaan, sanoi hän. — Jos jolloinkin tulen, miten luoksenne osaisin? Hänen puheensa oli sangen vaikeatajuista, mutta ehkä juuri sen vuoksi herätti intiaaneissa suurta arvonantoa.
Päällikkö neuvoi, kunnioittavasti heilutellen itseään:
— Kulje tämän suuren joen vartta ylöspäin, kunnes toinen suuri joki tulee siihen vasemmalta. Seuraa sitä niin pitkälti, että joudut korkean vesiputouksen luo. Jos tulet kesän aikana, otamme sinut jo siellä vastaan. Jos et ketään tapaa, jatka kulkuasi polkua myöten, joka on hyvästi polettu ja johtaa meidän luoksemme. Polku vie sinut suurien metsien läpi korkeille maille. Kun kahden vuoren yli kiivettyäsi olet joutunut polulla ahtaaseen kalliosolaan, olet meidän portillamme. Silloin olet luonamme. Me odotamme sinua. Tule pian, ettei koko kansamme kuolisi valkoiseen tautiin.
Kaisa vakuutti uudelleen, ettei hän voinut nyt tulla.
— Auta kuitenkin meitä. Auta valkoisen Manitoun voimalla, pyysi päällikkö.
Kaisa mietti hetkisen. Sitten hän sanoi:
— Ehkä voin auttaa, vaikka en ole luonanne. Tehkää kuten sanon. Valitkaa heimostanne viisi vahvaa miestä, jotka ovat sitkeitä voimiltaan ja laihoja ruumiiltaan. Ainoastaan ne saavat sairaisiin koskea, ei muut. Ne kantavat sairaat ulos kylästä lähteen luo. Ne valavat sairaita kylmällä vedellä ja hankaavat heidän ruumiitaan hiekalla. Jos he kuolevat, Manitou heitä tahtoo; jos he parantuvat, Manitou heitä säästää. Kukaan terve, paitsi nuo viisi, ei saa lähteelle mennä eikä kukaan terve saa siitä lähteestä juoda tai vettä ottaa.
Kaisa ei ollut ollenkaan varma ymmärsivätkö intiaanit hänen mongerrustaan eikä hän sitä niin tärkeänä pitänyt.
— Sillä aikaa kun odotamme sinua, teemme kuten sanot, vakuutti johtaja. — Pyyntömme on, että tulet pian. Kun tulet, et sitä koskaan kadu. Sinulla on itselläsi etua siitä.
Päällikkö laskeutui taaskin pitkälleen maahan sanoen siten jäähyväiset.
Intiaanit hävisivät nopeasti näkymättömiin.
Kaisa oli lähellä Marjetan Kärkeä. Kotiin astuessaan hän ajatteli mielessään, että jos olisi ollut syksy, olisi hän ollut joutilas lähtemään. Nyt Kesän tullen on uutisasutuksella työn aika. Hänenkin tulee voimillaan auttaa maatöissä ystäviään, jotka olivat häntä auttaneet ja kaiken aikaa hänen poikaansa vaalineet ja kasvattaneet.
Kotona hän tapasi Reetan ensi kerran.
Heistä tuli pian hyvät ystävät. Yhdessä he sitten työskentelivät kevättöissä. Kun miehet tarvittiin rakennuksilla, joista annettiin vapautta kotitöihin vain niukalti, oli työvoimista myös Suomi-siirtolassa puute ja sen vuoksi jokaisen täytyi koettaa kaikkensa. Olli Räsänen kävi Marttilassa kylvö- y.m. raskaampia töitä tekemässä, ja luonnollisesti Martti itse auttoi, mikäli voi olla kotona. Joka tapauksessa tuli tänä vuonna tehdyksi vähemmän uutisraivausta, jopa vähemmän kylvöjäkin kuin edellisenä. Siinä suhteessa olivat laajat rakennustyöt haitaksi.
Erkki kävi vain muutaman kerran ystäviään tervehtimässä. Hän puuhasi uutterasti omalla uutisasutuksellaan. Välttämättömiin rakennustöihin hän oli palkkautunut Christinaan voidakseen olla lähempänä rakastettuaan.
— Erkki on muuttunut entisestään paljon, huomautti Leena eräänä iltana naisten ollessa yksinään kotona. — Ennen Ruotsissa hän oli joka ilta meillä, mutta nyt hän melkein karttaa. En tiedä mitä väliin on tullut. Ei liene Martin ja hänen välillään mitään sattunut.
Reeta kyllä tiesi syyn, mutta ei siitä mitään sanonut. Hän istui ajatuksiinsa vaipuneena ja oli ikävissään.
— Komea mies se Erkki, sanoi Kaisa. — Komein koko siirtokunnassa. Onnellinen se tyttö, joka hänet miehekseen saa. Reeta ja hän sopisivat hyvin pariksi.
— Niinhän sitä on näihin saakka luultukin, myönteli Leena. — Vanhassa maassa näytti asia aivan selvältä. Olitte kai jo kihloissakin? kysyi hän Reetalta.
— Eihän toki, vastusteli Reeta. — Lapsuuden tovereita vain. — Hänen poskilleen kohosi puna, josta Väinämön Kaisan tarkka silmä näki totuuden.
— Muutakin siinä oli kuin lapsuuden toveruutta, väitti Leena polkien rukkiaan. — Siinä oli rakkautta, joka nyt on kylmentynyt. Kuule Kaisa, jatkoi hän, — sinähän voit kadotetun rakkauden palauttaa ja uuden lemmen nostaa. Jospa saisit Erkin vielä palautumaan entiselleen! Minä, me kaikin siitä iloitsisimme, Reeta luonnollisesti eniten.
Reeta ei jaksanut kuulla Leenan puhetta loppuun. Hän pillahti itkemään ja lähti ulos.
Leena ei ystävällisyydessään huomannut kuinka arkaan kohtaan hän kosketteli. Kuin korjatakseen asiaa hän Reetan lähdettyä taivutteli Kaisaa:
— Jos todellakin voit Reetalle apua antaa, tarvitsisi hän sitä nyt. Hänkin on suuresti muuttunut entisestään. Hän on synkkämielinen ja usein katkera. Syynä ei voi olla muu kuin Erkin kylmeneminen.
Kaisa esteli:
— Kyllä minä siellä kotona useinkin nostin lempeä tytöille, jotka olivat sen kadottaneet. Ja monesta tiesin, että he saivat kadotetun takaisin. Nyt en enää tahdo uskaltaa sellaiseenkaan, oikeastaan viattomaan, mikä ei kenellekään ole onnettomuudeksi vaan päinvastoin asianomaiselle suureksi onneksi. Minua vainotaan ja uhataan roviolla polttaa, jos loitsimisesta keksitään. Olen itsekin alkanut taikomista tässä uudessa maassa kammoa, kun luulen sen johdosta rakkaan Marjetan menettäneeni.
— Ei se Marjetta sen takia mennyt, lohdutteli Leena, — eihän siitä muiden tarvitse sitä paitsi tietää, jos Reetalle apua annat. Vieläkin Kaisalla oli arveluita: — Asia ei ole niin yksinkertainen. Ensiksi täytyy Reetan itsensä tahtoa ja sanan voimalle alttiiksi antautua. Toiseksi täytyy lemmennoston tapahtua siellä, missä kylmentynyt rakastettu liikkuu. Mieluimmin paikalla, mikä on pyhitetty. Täytyy tietää onko rakastettu iskenyt silmänsä johonkin toiseen. Myös sen toisen pitäisi olla lähellä, jotta sana tehoaisi. Monta on siinä mutkaa. Jos ei kaikki ole kohdallaan, sattuvat sanat turhaan.
— Niinhän se taitaa olla, myönsi Leena. — Mutta mihinkä se Reeta nyt hävisit Taitaa itkeä silmänsä kipeiksi. Kipeä on hänelle asia.
Kaisa lähti ulos ja kohtasi Reetan niemen kärjessä itkemässä. Oli pimeä, mutta kuu valaisi maisemaa.
— Rakastatko sinä todellakin häntä niin kovasti, kysyi Kaisa hellästi.
— Luuletko, että hänet on joku toinen vallannut?
Reeta painautui leskivaimon syliin ja kertoi, mitä tiesi, kertoi, että
Erkki kuului nyt toiselle.
Yhtäkkiä tarttui tyttö intohimoisesti lappalaissyntyisen ystävättärensä kaulaan ja rukoili:
— Kuule Kaisa, auta sinä minua. Leena sanoi, että sinä voit lemmen nostaa ja kodotetun palauttaa. Me olimme Erkin kanssa niin onnellisia ennen. Sinun avullasi me voimme vielä tulla onnellisiksi.
Kaisa oli hetken ääneti.
— Olin jo mielessäni päättänyt luopua vanhasta viisaudesta, sanoi hän vihdoin. — Nykyaikana ja uusissa oloissa ei sillä ole enää entistä tehoa. Olen sitä viimeksi käyttänyt vain hätätilassa ja silloinkin olen joutunut kärsimään, Nyt on uutta viisautta joka vihaa sitä vanhaa. Kuitenkin tahdon auttaa sinua, mikäli voin. Marttinen ja Leena ovat tehneet minulle niin paljon hyvää, että olen valmis heidän tähtensä menettämään vaikka henkeni. Ainoastaan heidän avullaan olen jaksanut tässä uudessa maassa tulla toimeen, kun leskeksi jäin. Mielelläni tahtoisin tehdä sinut onnelliseksi.
Lemmen nostaminen Erkissä täytyi suorittaa salaisesti ja erittäin varovasti. Heidän piti yhdessä lähteä Christinaan, missä kumpikin asianomainen oli tavattavissa. Sitä ennen lupasi Kaisa tehdä tarpeelliset valmistukset.
Yhdessä he siirtyivät tupaan.
Maatapannessa Reeta oli ristiriitaisten tunteitten vallassa. Oliko se tie oikea, jolle hän nyt oli lähtenyt? Hän teki sen vain rakkautensa vuoksi. Ja hän tarkoitti sillä yhtä paljon Erkin onnea kuin omaansa.