TERVEHDYKSET VANHASTA MAASTA.
Suomalaiset uutisasukkaat saivat viimeksi tulleilta kuulla, että vainot suomalaismetsissä olivat jatkuneet, raivoten, jos mahdollista, entistä kiihkoisempina. Viljelyksiä oli hävitetty ja taloja poltettu. Useita murhiakin oli tapahtunut.
Reetan kertomus, yksi monista kuvauksista, oli sydäntäsärkevä.
Tuttuja suomalaisia oli useampia kokoontunut Martti Marttisen asuntoon, kun Reeta toi viestit kaukaiselta kotiseudulta.
Niiden suurien käräjien ja karkoittamisten jälkeen, joitten seurauksena suomalaisia joutui Maunu Klingan mukana Amerikkaan, oli vouti jonkun aikaa näyttäytymättä. Arvatenkin hän odotti niiden maakirja-asiain ratkaisua, jotka olivat maaherran avustuksella vireillä. Mutta jo seuraavana talvena hän tuli uudelleen. Omistusoikeus tiloihin oli myönnetty muutamille, mutta toisilta se oli kielletty. Mulikka ja Oinonen olivat saaneet vahvistuksen taloihinsa, mutta Marttila oli tuomittu hävitettäväksi.
— Marttilaa huudahti Martti. — Minkä vuoksia Sehän oli ainakin yhtä vanha viljelys kuin ne toisetkin, ja asumisoikeus oli vähintään yhtä turvatulla pohjalla.
— Niin kuitenkin vouti ilmoitti, kertoi Reeta. — Sen jälkeen kun te lähditte, ei Laasarin puolella ollut ketään, joka olisi asiaa pystynyt ajamaan. Arvatenkin vouti oli saanut aikaan tämän päätöksen Marttilan vahingoksi. Jos nimittäin sellainen päätös on annettu. Ei meillä ole siitä mitään varmuutta. Se vain oli varmaa, että vouti vihasi Marttia ja vihasi myös vaaria, joka oli hänelle edellisellä kerralla lukenut lakia ja puhunut totuuden sanaa.
— Oli pakkaspäivä, kun vouti tuli taloon. Meitä oli, vain kaksi, vanha vaari ja minä. Ylpeänä astui vouti tupaan ja ilmoitti, että tämän talon asukkaat häädetään ja talo hävitetään. Vaari kimmastui ja hypähti penkiltään. 'Minä en lähde talosta, jonka olen itse rakentanut, minä en luovu maistani, jotka itse olen raivannut. Sellaista lakia ei ole olemassa, joka minut täältä pois saa.' Vouti antoi seuralaisilleen käskyn ottaa ovet pois sijoiltaan sekä särkeä akkunaluukut. Toisia komensi purkamaan uunia. Silmät vihasta palavina näki vaari miesten ryhtyvän hävitystyöhönsä. Kun ensimäinen kivi kotiliedestä irtaantui, tempasi vaari sen käsiinsä ja ryntäsi voutia kohti. Voudin apulaiset asettuivat väliin. Yksinään taisteli vaari heitä vastaan eikä lähtenyt pois, vaikka minä koetin vetää. 'Siirry syrjään Reeta', huusi hän, 'minä en anna kotiani hävittää.' Vaarin raivo oli hillitön ja hänen voimansa vielä ihmeellisemmät. Hän iski ja huusi. Vouti käski miesten lyödä kapinoitsijaa. Ja vihdoin lysähti vaari kuolleena maahan. Minä pakenin kauhistuneena metsään. Odotin miesten lähtemistä. Kun he vihdoin tulivat ulos, sytyttivät he talon tuleen. Minä pakenin Mulikkaan. Palon lieska leimusi kauas. Vaarin ruumis paloi sisälle.
Martti Marttinen oli tätä kuullessaan vihan ja tuskan vallassa. Hän ei voinut sanoa sanaakaan.
Luukas lausui vakavana:
— Se oli vanhan korvenraatajan palkka oikeudettomassa maassa.
Erkki lisäsi siihen:
— Ukko kuoli kunnialla oman kurkihirren alla.
Reeta jatkoi:
— Minä olisin saanut Mulikassa suojaa ja asuntoa. Mutta mieleni oli järkytetty enkä voinut niille seuduille jäädä. Minä halusin tänne. Läksin kiertelemään saadakseni selville, miten voisin päästä meren yli. Tuomittuja oli monella seudulla odottamassa hakijoita. Taalain kaivosseuduilla oli näiden lähtijäin keskuspaikka. Paitsi viljelijöitä oli nyt määrätty myös lähtemään kaivosmiehiä. Matkalla tulin tuntemaan Israel Helmeen perheen, jonka myöskin oli lähdettävä. Minä pääsin heidän mukaansa. Niin tulimme Tukholmaan ja laivaan. Minä jouduin erilleen Taalain suomalaisista, jouduin kuvernöörin laivaan. Kuvernöörin tytär on minua auttanut. Niin olen nyt teidän joukossanne.
— Hyvä oli että tulit, sanoi Olli Räsänen. — Kohta täältä olisi kutsuttukin.
— Kutsumatta tulin, mutta en käskemälläkään lähde takaisin, vakuutti
Reeta tarttuen veljeänsä kädestä.
Martti havahtui kuin unesta.
— Siihen maahan, jossa tuollaista tapahtuu, meillä ei tule asiaa, sanoi hän päättävästi. — Meillä ei olekaan siellä enää mitään, kun vaarikin on kuollut ja vanha koti on tuhkana. Oikein sanoit, Reeta, käskemälläkään emme lähde takaisin. Me painamme juuremme tähän maahan. Sen kohtalot ovat meidän kohtalomme.
Illan kuluessa jatkettiin keskustelua, joka vähitellen sai yleisemmän luonteen.
Olli Räsänen huomautti punatukkaisesta, jonka oli nähnyt tulijain joukossa ja kysyi:
— Mitähän varten se tänne tuli. Ei varmaan häntä ole karkoitettu, sillä niin uskollinen suomalaisten vihaaja hän oli.
— Laivassa hän ei mitään vihan merkkejä osoittanut, sanoi Reeta. — Usein pyrki keskusteluihin minunkin kanssani. Kun pitkän matkan aikana opin jonkun verran ruotsiakin, ymmärsin, että hän tuli tänne mennäkseen naimisiin. Kehui täällä olevan morsiamensa.
— Jopa vain, ihmetteli Olli Räsänen. — Kun täällä on naisista ilmeinen puute, mistä hän eukon itselleen koppaat Punaisten pakanain joukosta ehkä.
Erkki ei virkkanut mitään. Hän oli tavallista harvasanaisempi ja kiiruhti ennen muita asuntoonsa.
Ennen levolle panoaan ajatteli Reeta vielä Erkkiä. Todellakin hän oli vieraantunut. Olisikohan häneen nähden jotain vinossa, kuten kuvernöörin tytär oli lausunut…