UUDESSA AMSTERDAMISSA.
Erkki Mulikka oli tullut Manhattan-saaren luoteiskulmalle. Siellä asuivat ne intiaanit, jotka parikymmentä vuotta aikaisemmin olivat koko tämän merkillisen saaren myyneet Pietari Minuitille hollantilaista siirtokuntaa varten mitättömän vähäisestä hinnasta.
Täältä johti polku metsien läpi hollantilaisten asumaan osaan saarta. Polku vei osittain joen uomaa, osittain kallioisia jyrkänteitä. Vihdoin alkoi joku yksinäinen uutisasutustalo näkyä. Nämä olivat eurooppalaisen asutuksen ensi päiviä näillä tienoin.
Aivan eteläisimpään kärkeen saapuneet tulokkaat olivat pystyttäneet paalutuksen joen rannalta salmen rantaan saaren poikki. Se oli kauppakylän suojavarustus ulospäin. Kylän sisällä oli pieni linnoitus ja sen ympärillä ryhmä pieniä taloja. Kylän valtakatu kulki joen perkaamatonta rantaa. Sen varrella olivat kauppapuodit ja kapakat sekä yleensä kaikki tärkeimmät paikat.
Erkki käveli ensin tätä "valtakatua" tutustuakseen kylään. Kadun eteläpää päättyi kallioihin, joita nousuvesi huuhtoi. Siihen oli tehty tilapäinen laituri laivoja varten. Jonkun matkan päässä rannasta oli kallioita, jotka oli ulkosatamaksi valittu. Välillä olevaa matalikkoa oli alettu täyttää, vaikka työ oli vielä aivan kesken.
Erkki etsi sivummalta asunnoksi merimieskapakan. Sen yläkerrasta hän sai pienen komeron itselleen vuokratuksi. Ensi tehtäväkseen hän lepäsi matkan jälkeen ja suunnitteli asiansa ajamista.
Sitten hän aloitti rohkeasti etsimistyönsä. Hän teki kiertomatkan kapakoissa, työpaikoilla ja satamassa. Mutta hän ei tavannut missään punatukkaista. Illemmalla hän ryhtyi uudelleen toimeen mutta yhtä huonolla tuloksella. Seuraavakaan päivä ei tuonut selvyyttä. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että etsitty mies ei ollut ainakaan tällä kerralla Uudessa Amsterdamissa. Hän saattoi sinne tulla jokea ja rannikkoa kulkevissa laivoissa tai maata myöten samaa tietä, jota hänkin oli tullut. Sen vuoksi hän piti silmällä erittäinkin satamaa.
Vaikka Uusi Amsterdam kaupunkina oli vielä aivan vähäpätöinen, oli siinä joltinenkin laivaliike. Hollantilaisilla oli useampia pieniä laivoja, jotka pitivät yllä yhteyttä ylemmäs joen varrelle perustettujen siirtokuntien kanssa. Myös oltiin vilkkaassa vuorovaikutuksessa Long Islandin kanssa, jonka pienet siirtokunnat elivät pääasiassa kalastuksella. Erittäinkin pyydettiin niitä kaloja, joiden suomuja puristettiin intiaanirahoiksi, vampunihelmiksi.
Englantilaiset sekä New-Haven-siirtokunnasta että myös etelästä, Virginiasta, kävivät kaupanteossa hollantilaisten kanssa. Satamassa saattoi tavata myös meren yli purjehtineen verrattain ison laivan.
Erkillä oli tässä kaikessa katsomista. Aikansa kuluksi hän palkkautui lastaustöihin ja teki vähitellen tuttavuutta eräiden työmiesten kanssa. Ruotsinkielen taitonsa avulla hän sai jotakuinkin selkoa hollantilaisten puheesta.
Viikon verran odotettuaan huomasi hän, kantaessaan rakennusaineita laivasta, vihdoinkin punatukkaisen puuhailevan pienessä jokipurressa, joka juuri äsken oli tullut suuremman laivan kupeelle jokivarrelta. Erkki ei ollut ainoa, joka teki tärkeän huomion, sillä hänet oli jo aikaisemmin huomattu.
— Tuosta saat miehen, jota tarvitset, sanoi punatukkainen purren kipparille. — Hän on vieras täällä eikä kukaan kysele häntä, vaikka katoaisi ikipäiviksi.
Kippari tähysti Mulikkaa, joka juuri kantoi raskasta taakkaa maalle.
— Ei hän liene aivan helposti otettavissa, hän lausui matalalla äänellä.
— Ellemme saa väkivallalla purteen, saamme ainakin viekkaudella, neuvoi Gustaf. — Kun hän on täällä, on hänet helppo toimittaa Karhusaareen ja siellä kyllä Nicholas Koorn hänen niskansa taivuttaa.
Erkki ei luonnollisesti kuullut mitään tästä keskustelusta. Hän kehitti päässään tuumaa, miten saisi punatukkaisen lähtemään Christinaan.
Gustaf nousi purresta maihin ja kulkiessaan läheltä Erkkiä tervehti häntä, huomauttaen:
— Kas onhan täällä niitä vanhan maan ystäviä. Eikö enää miellyttänyt
Christinassa olo?
— Eipä siellä mitään hätää ole, vastasi Erkki. — Kyllä sinne sopii.
Sovit sinäkin, juuri sinua siellä odottavat.
— Onpa hyvä, että ollaan jo niin pitkällä, että minua odotetaan, lausui Gustaf. — Siihen olen halunnut päästäkin. Ehkä sinäkin jo haluaisit minua sinne. Ja luovuttaisit sen, jonka olet minulta ryöstänyt. Mutta se, että sinä olet vielä hengissä, todistaa, että asia ei ole vielä lopussa. Hirsipuu, se on sinun osasi. Sitten minä omani haen.
— Silloin saat odottaa kauan, sanoi Erkki kiivaasti ja ryhtyi taas työhönsä. Hän oli aikonut rauhallisesti keskustella punatukkaisen kanssa, mutta huomasi sen mahdottomaksi. Hän ei voinut teeskennellä.
Punatukkainen ei malttanut olla vielä lähestymättä suomalaista.
— Minun kärsivällisyyteni on alkanut loppua, kähisi hän. — Siellä siirtokunnassa käy kaikki niin hitaasti. On mahdollista, että lähden sinne jo piankin. Mutta, usko se, sinä et tule minun kanssani. Me emme sovi samaan siirtokuntaan.
— En seuraasi ikävöi, sanoi Erkki. — Mielelläni jään tänne, jos sinä menet siirtokuntaan.
Gustaf vetäytyi toveriensa luo purteen. Erkki huomasi hetken kuluttua purren ja miehet hävinneiksi. Mihin ne olivat menneet, sitä hän ei keksinyt. Työtoverilleen hän selitti, että tuota punatukkaista on etsitty Uuden Ruotsin siirtokuntaan. Hän pyysi tätä painamaan mieleensä miehen piirteet.
— Kyllä minä ne kasvot ja tuon pään aina muistan, vakuutti Erkin hollantilainen työtoveri. — Ei hän ole ensimmäistä kertaa täällä. Hän kuuluu Killian van Rensselaerin joukkoon ja liikkuu hänen asioillaan. Toisinaan häntä ei näe viikkokausiin, toisinaan hän taas viipyy täällä useita päiviä. Vakituisesti hän asunee Killian-herran linnoituksessa Rensselaersteënilla. Hänen hommansa näyttävät olevan hyvin salaperäisiä.
Laivaa purettiin iltapimeään saakka.
Pimeässä sattui tapaturma. Kun Erkki Mulikka otti laivan kupeelta raskasta lautataakkaa hartioilleen, luiskahti hänen jalkansa ja hän putosi veteen. Viedessään taakkaansa maihin työtoveri huomasi onnettomuuden niin myöhään, että kun hän ehti katsomaan laivan laidan yli ulkosivulle, ei hän siellä nähnyt muuta kuin uivia lautoja ja kadonneen lakin. Hän hälyytti väen liikkeelle, vene pantiin kiertämään laivan ympärystää ja seipäällä koetettiin tavoitella pohjaa. Mitään ei tavattu. Pimeys teki tarkemman etsimisen mahdottomaksi.
Kun mies oli tuona kuumana kesäpäivänä tehnyt raskasta työtä, päätti laivaväki, että hän oli kuumuuden rasituksesta pyörtynyt ja painunut pohjaan. Vain tämä voi selittää miten kaikki tapahtui niin äänettömästi.
Kun kadonnutta työmiestä vielä etsittiin laivan luota, riensi pieni pursi Hudson-virtaa ylöspäin illan pimeydessä. Tämä pursi oli ollut laivan kupeella piilossa ja ottanut hiljaa saaliinsa, kun se, kaulan ympäri kietoutuneen silmukan vetämänä, putosi veteen. Pursi pääsi hiljalleen pimeässä irtautumaan laivasta ja loittonemaan ennenkuin tapaturma herätti yleisempää huomiota.
Purren pohjalla makasi vahvasti nuoriin sidottuna Erkki Mulikka, jonka kaulan ympäriltä oli silmukka höllennetty. Vangitun luona piti punatukkainen vahtia ja ilkkui onnettomalle:
— Katsoin parhaaksi muuttaa menettelytapaani. Minä lähden nyt sinun sijastasi Stinan luo. Minullehan hän kuuluukin ja minä otan nyt omani. On yhdentekevää hirtetäänkö sinut vai jätetäänkö henkiin. Meidän rauhaamme et enää pääse häiritsemään.
Erkki kuuli tämän katalan miehen puheen. Hänen nyrkkinsä olivat puristuneina, mutta hän ei voinut tehdä mitään. Kauhun kuvat kiitivät mielikuvituksessa hänen silmiensä ohi.
Hetken kuluttua pysähtyi pursi kalliorantaan. Punatukkainen ja hänen toverinsa kantoivat sidotun vangin linnoituksen portista sisälle.
Purren kippari selitti karkeaääniselle vartijalle:
— Tässä on työvoimaa linnoitukseen niiden tilalle, jotka lähtevät kauppa-asioille. Alussa hän kai on vastahakoinen, mutta Koorn on tottunut äkäpussit kesyttämään. Tällä miehellä on se etu, että häntä ei suurin kuulustella. Hän on vain tilapäisesti tullut siirtokuntaan, eikä hänellä ole omaisia ja ystäviä. Hänestä ei mitään melua tehdä.
— Viekää tornikamariin, komensi vartija.
Erkki tunsi kohta olevansa tukehduttavan lämpimän huoneen lattialla. Hänen kätensä ja jalkansa oli päästetyt siteistä. Ovi oli teljetty, ja akkuna, pieni aukko, oli ylhäällä saavuttamattomissa. Huone oli osittain niiden portaiden alla, jotka johtivat torniin.
Vanki tunsi ruumiissaan väsymyksen herpaantumista. Hän oli liian voimaton harkitsemaan pelastustaan.
Horroksissa maaten hän yön aikana kuuli portaita kuljettavan ja raskaita esineitä kannettavan.
— Me joudumme matkaan ennen päivän koittoa, sanoi joku ääni. — Lasti on jo pian laivassa. On sekä väkevää että pistävää. Kyllä niillä vaihdetaan lasti nahkoja.
— Minun matkallani voi ehkä tulla häiriöitä, lausui toinen, jonka Erkki horroksissakin tunsi punatukkaisen ääneksi. — Aion viettää nyt hääni ja tuoda vaimon mukanani tänne.
Erkki koetti pysytellä hereillä. Mutta luonto vaati osansa. Hän nukkui pian sikeään uneen.