KIUSAUS.
Vuosikaudet oli Rautakulman kaivostyöväen keskuudessa vallinnut katkera tyytymättömyys. Isännistön puolelta sitä ei koetettukaan millään tosi-keinoilla poistaa, vaikka se sekä sen syyt olivat heille tunnetut, sillä niistä oli tehty vakavia suoranaisia huomautuksia. Ja se syy oli tuo hyvin yleinen ja tavallinen: perin alhaiset palkat ja kurjat työolot, sekä vihoviimein tuo isännistön röyhkeys olla ottamatta kuuleviin korviinsa mitään korjausvaatimuksia edes työoloissa itse kaivannoissa. Elantokustannusten viimeaikoina huimasti kohottua ei palkka tahtonut enää mitenkään riittää useampihenkisen perheen elantokustannuksiin ja huonosti suojatut kaivokset veivät yhä hirvittävämmässä määrässä työläisuhreja, joiden jälkeläiset jäivät toisten, jo ilmankin puutteen partaalla olevien työläisten hoivattaviksi, sillä mistään tapaturmista ei yhtiö suostunut mielisuosiolla maksamaan muuta kuin uhrin hautauskulut; jos joku sitä yritti oikeuden kautta, teki sen aina omaksi vahingokseen ja katkeruudekseen, sillä ovelien lakimiestensä kautta yhtiö taisteli ne yritykset heti nurin tahi toisessa tapauksessa venytti juttua niin että köyhä oikeuden hakija uupui.
Enemmistönä näissä kaivoksissa oli suomalainen kansallisuus, jota oli erityisesti suosittu itseään säälimättömän ahkeruuden ja yksivakaisen tyytyväisyyden vuoksi, avujen, joilla he olivat niittäneet oikein kansallisen maineen. Yhtiö ilmaisikin sen suosimalla suomalaisia pappeja ja kirkkopuuhia, jopa niin että sieltä pistettiin tuon tuostakin pieni almu — oikeastaan kirkkotoimien aineelliseksi kannatukseksi. Vastaavalta taholta taas, vastapalvelukseksi, kiitettiin yhtiötä erinomaisena, Herralle otollisena työnantajana ja kehotettiin työväkeä kiitollisuuteen, ahkeruuteen ja nöyryyteen. Ja siemen oli aikansa langennut hyvään maahan: suomalaiset olivat säilyttäneet hyvän maineensa, heihin oli opittu täysin luottamaan ja silti ei välitetty vaikka joku muu kansallisuus olisikin napissut ja riehahdellut. Siksipä kaivosten ylijohtaja Wolf aina kohdatessaan taputtikin pastori Lällälää olkapäälle ja lausui:
— Pastori Lällälä saapi olla ylpeä seurakunnastaan ja kansallisuudestaan!
Pastorille, joka oli ennen ollut myöskin vaan tavallinen »raskaan työn raataja», mutta saanut sittemmin yht'äkkiä tuon tittelin — jumalalta, kuten hän itse sanoi — oli puhe tuollainen kuin simaa. Hän lipasi huultansa, pullisti paisahtunutta vatsaansa ja käveli kaivoskaupungin katuja kuin ruhtinas.
Mutta viimein oli katkeruus vallannut kaikki ja loppui aitosuomalainenkin kärsivällisyys. Syyt kouraantuntuvat kotona ja lisäksi uudet, kiihottavat tuulet ulkoa, jotka eivät olleet väistäneet Rautakulmankaan tarkasti vartioitua aluetta, saivat sen aikaan. Ja seuraus oli yhteinen kokous, jossa päätettiin jyrkästi lakata työstä, koska ei muuten saatu vaatimuksille mitään voimaa.
Kun tämä päätös oli saatu syntymään ja vasaran paukahduksella naulattu, puikahtihe kokoushuoneesta nopeasti ulos Andry Liponen, kaivantomies hänkin ja yksi kiihkeimmistä lakon saarnaajista ennen, ja painalsi juoksujalassa Wolfin palatsimaista asuntoa kohden. — Kukaan ei arvannut Andry Liposta epäillä, jos ei häneen erityisesti luottaakaan, sillä hän oli mukana joka paikassa, aina touhuten ja tohisten, ja puhuen suomea ja puhuen engelskaa, kumpaa kulloinkin muisti ja tarvittiin. Mutta kukaan ei myöskään tiennyt kuinka hartaasti hän unelmoi, toivoi ja tavotti yhtä asiaa, nimittäin jonkinlaisen päällysmiehen paikkaa Rautakulman kaivannoilla. Sen eteen hän olisi ollut valmis tekemään melkein mitä tahansa, ja siinä ainoastaan oli nytkin syy hänen kiireeseensä.
Liponen pyrki sisään ja pääsi, kun palvelija oli kotvan hänellä odotuttanut. Täällä hän oli ensi kertaa, vaikka konttorissa hän oli kyllä joskus käynyt saman luontoisilla asioilla ja tavannut itseään Wolfia.
Ylijohtaja Wolf, ankara herra, katsoi ensin pitkään notkeaniskaista miestä edessään ja näytti muistelevan. Vetäysi sitte suunsa hymyyn ja hän virkahti:
— Ahaa, mr. Lipunen. Kuinka voitte?
— Well, — se oli Liposen ensi sana aina, — oikein mainiosti.
Liponen oli vähän hengästynyt ja hätäinen, jonka näytti hänen herransakin huomanneen, kehotti häntä istumaan ja tarjosi sikaarin. Ja Liponen istua rehotti pehmeässä, hirveän suuressa tuolissa kuin sammakko heinälappoossa ja vielä sinisiä haikuja. Vastapäätä istui itse ylijohtaja Wolf.
— No, Mr. Lipunen. Mitäs nyt… any news?
— Yes sir. Asiat ovat menossa aivan hullusti päin… bad… wrong…
— Mitä? Kuinka? sähähti Wolf ja kiinnitti huomiotansa.
— Tulen juurikään kokouksesta, jossa päättivät lakon… strike… big strike… niin juuri, toimitti Liponen ja tunsi nyt sydämensä keventyneen.
— Lakkoon! Suomalaisetkin… finlanderitkin! Onko se totta?
Wolf kohosi tuimasti seisaalleen.
— Sure… absolutely… Yes, yes… minä en koskaan valehtele, vakuutti Liponen, käsi ylhäällä kuin valaa tehden, ja kertoi sitten seikkaperäisesti ja kaunopuheliaasti kuinka kaikki oli käynyt ja että oikeastaan oli syy ollut erään vieraan miehen, joka äsken oli käynyt täällä ihmisiä kiihottamassa, josta hän, Liponen, oli jo silloin käynyt Mr. Wolfille kertomassa.
Wolf, kiivaasti astuskellen, kiroili hetken aikaa, mutta pidättäytyi taas ja jäi äänetönnä miettimään.
— Sanokaapas mr. Lipunen, luulisillekö pastori Lällälän voivan vaikuttaa asiassa, se tahtoo sanoa: voisiko hän saada koko puuhan raukeamaan?
Well… I don't know… Mutta kyllä minä sentään luulen ettei hän voisi mitään, sillä ne nyt ylimalkaan eivät enää luota kirkkoon eikä häneenkään, semminkään ne jotka ovat nyt etukynnessä.
Entäs mr. Kukkunen? — Sanokaa aivan rehellinen mielipiteenne.
— Ei hänkään, voisi kiihottaa vaan samoin kuin pastorikin.
Tämä mr. Kukkonen oli yksi paikkakunnan pomomiehiä, pikku kapitalisti, kirkon pylväs ja raittiussankari, mies, joka ennen aina oli kaikissa tärkeimmissä ja vähemmän tärkeissäkin tilaisuuksissa loistanut suomalaisten etikettinä ja jolla oli ollut sanan määräävä valta melkein kaikissa asioissa, mutta nyt viime aikoina suuruutensa menettänyt ja koko mahti alkanut rapista olemattomiin, jopa niin, että enemmistö kansalaisistaan katseli häntä epäluuloisin ja vihamielisin silmin. Liponen oli siis sanonut totta.
— No, eikö mr. Lipunen tahdo ottaa urakkaa, vaikuttaa asiassa?
Teillähän on hyvä puhekykyjä olette teräväpäinen mies.
Liponen punastui.
— Kyllähän minä tahtoisin… tietysti… täydestä sydämmestäni… mutta miten, millä tavalla ylijohtaja tarkottaa?
— Minä tarkotan että Lipunen menisi nyt heti kokoukseen, sillä eihän se vielä liene hajonnut, ja puhuisi siellä tulisesti ja pontevasti, minä antaisin joitakin ohjeita, pointeja.
Liponen pelkäsi jo joutuvansa satimeen ja tuli hämilleen, sillä noin pitkälle ei hän sentään halunnut eikä tohtinut nahkansa pelosta.
— Kyllähän minä muuten… ja yksityisesti… mutta minulla kun ei ole ollenkaan kokemusta julkisena puhujana ja niin edespäin… sopersi Liponen.
Wolf näytti ymmärtävän miestänsä. Hymähti ja kysäsi taas:
— Ettekö ketään tunne sellaista henkilöä, sellaista jonka luulisitte todellakin voivan vaikuttaa? Miettikäähän nyt niinkuin omaa asiaanne ja vastatkaa kenen puoleen te kääntyisitte.
Liponen mietti hetken ja vastasi:
— Yhden minä luulen sellaisen olevan, jos hänen saisi siihen taipumaan. Hänen nimensä on Tahvo Kallio. Mutta hänen kanssansa pitäisi menetellä erittäin varovasti.
Wolf kertaili nimeä useaan kertaan ja kirjotti sen sitte muistiin, osotteen myöskin Liponen kertoi vielä tarkemmin hänestä hänen luonteestansa ja niin edespäin ja myöskin ilmoitti samalla että huomenaamuna olisi vielä yleinen kokous, jos ei tänään ehtisi.
Wolf kiitteli, lupasi muistaa ja Liponen sai lähteä. Hyvälle tuoksuva sikaari hampaissa ja mieli täynnä toivoa että nyt oli tehnyt palveluksen joka johtaisi hänet päämääräänsä, pujahti Liponen ulos ovesta ja teki heti käänteen kaarroskadulle. Taakseen silmätessään huomasi hän pappi Lällälän työntyvän kovalla kiireellä Wolfin ovelle.
— Ahaa, ennätinpä ennen sinua, mutisi Liponen hyvillään ja kuvitteli kuinka Lällälä tuntee itsensä nolatuksi.
Mikä oli tuo Tahvo Kallio, väliuhri, jonka Liponen oli Wolfille esittänyt? Vain tavallinen kaivostyöläinen, vakava, harvasanainen, pinnalta ja eturähinästä pois pysyttelevä mies. Mutta kumminkin yksi niitä harvoja, joita aina jonkun kustakin joukosta löytää, jotka tahtomattaan herättävät luottamusta ja arvonantoa siinä määrässä että heitä useampi salaisesti pitää ihailtavina malleina ihmisestä ja miehestä. Ne ovat luonteita, joita hallitsee harkitseva järki, johon sopusointuisesti liittyy järkähtämätön oikeudentunto. Yksi tällainen oli Tahvo Kallio. Sanansa hän aina punnitsi ja niinpä oli opittu tuntemaan, että milloin hän suunsa avasi, niin sieltä ei tullut tyhmyyksiä, vaan päinvastoin juuri sitä mitä useampi oli syvimmällä päässänsä aprikoinut vaan ei saanut sitä sieltä ulos. Hän myöskin viljeli ahkerasti kirjallisuutta ja oli sieltä ammentanut melkoisen tietomäärän, joka sopusuhtaisen luonteen rinnalla kohotti hänen etevämmyytensä hyvinkin huomatuksi ja olisi varmaan kohottanut hänet »ainoaksi kukoksi tunkiolla», ellei hän olisi niin itsepintaisesti painautunut sinne »keskustaan». Hänellä oli näin ollen melkein jakamaton suosio ja luottamus kansalaistensa keskuudessa.
Mutta Kallio oli nyt joutunut taloudellisesti ahtaaseen ja tunnekohtaisesti surulliseen asemaan. Hänellä oli hoivattavana suuri perhe, paljon lapsia, ja iäkkäät vanhemmat, jotka hän oli synnyinseudultaan mieron jaloista tänne turviinsa toimittanut. Säännöllisissä oloissakin se vaati koko hänen järjestelemiskykynsä ja tarmonsa, ja oli mahdollisia vaan sen kautta että hänellä säilyi rautainen terveys kestää heltiämättömästi raskaassa ja epäterveellisessä työssänsä, johon häntä kannusti rakkaus ja velvollisuus hoivattaviansa kohtaan. Mutta nyt oli yksi hänen lapsistansa arveluttavasti sairastunut ja sitäpaitsi makasi vuoteenomana hänen vanha äitinsä, tuo, jonka hellyyksiä ja ihmeteltävää uhrautuvaisuutta hän aina heltyen muisteli, tuo, joka oli häntä suurten kato-vuosien aikana käsivarsillaan kannellut satoja peninkulmia pitkän kerjuutien ja ihmeteltävällä tarmolla pelastanut sekä hänet että itsensä. Nyt olisi siis tarvittu tavallista enemmän varoja, mutta säästössä ei ollut mitään, ei voinut olla, ja nyt kohosi tuo lakkokysymys, yht'äkkiä. Kalliosta tuntui nyt katkeavan se ainoa lanka minkä varassa heidän elämisensä, ja hänelle rakas velvollisuutensa täyttäminen oli riippunut ja kaikki suistuvan katkeraan, kurjaan tuhoon. Tavallista suurempi synkkyys, suru, jonka hän tarkasti kuorensa alle vaiensi, kuvastui nyt hänen kasvoiltansa eikä hän tahtonut löytää ristiriitaisille tunteillensa tasapainoa, ei voida määrätä selvää suhtautumistansa tähän heränneeseen kysymykseen, joka tuntui sattuneen kaikista sopimattomimmalla ajalla mitä olla saattoi. Mutta viimein hän teki päätöksensä: hän ei kyennyt sanomaan sanaakaan sitä vastaan, vaan päinvastoin hänen täytyi asettua sitä vakavasti puolustamaan ja lujittamaan, kaikki sen yhteisen tunteen vuoksi joka tässä oli ydin, vaikka jokainen siten lausuttu sana oli kuin murskaava isku hänen omille tunteillensa. Hän näki kurjuuden, jo huomenna tai ylihuomenna kyyhäävän hänen asuntoonsa lastensa, vanhempainsa ja sairaitten ympärille, näki siellä sen kaatavan yhä useampia tautivuoteelle ja toisilta jäytävän poikki elämänlangan. Ja vaikka piankin tuo kerran puhkeava lakko päättyisi, edullisestikin, niin jälkeä jättämättä ei se häneen nähden voisi sittenkään tapahtua. Mutta toisin hän ei voinut tehdä, hän asettui järkähtämättömästi rintamaan ja samalla tiesi että hänen on siinä myöskin viimeisenä seisottava kävi miten kävi.
Kallio oli juuri väliaikaisen lakkokomitean kokouksessa, johon hän oli tullut valituksi, kun hänelle tuotiin kutsu saapua telefooniin. Hän säpsähti, sillä hän arveli sen olevan kotoisten asiainsa kanssa yhteydessä. Mutta kun hän tuli paikalle, kuuli hän, että häntä tahdottiin tulemaan ylijohtaja Wolfin puheille. Ensin aikoi hän vastata, että jos herra Wolfilla oli jotain asiaa hänelle, niin sopi tulla häntä tapaamaan: muutti kuitenkin mielensä ja vastasi, että jos asia ei olisi erittäin tärkeä, nila hän soisi sen jätettäväksi huomen aamuun. Asia kuului olevan tärkeä ja tulevan pian toimitetuksi kun hän vaan tulee paikalla käväsemään. Muutaman silmänräpäyksen epäröityään vastasi Kallio tulevansa heti.
Mitä ihmettä varten häntä sinne vaivataan, minkälainen voisi olla se asia, joka noin kuului hänelle, jota ei yksityisesti oltu koskaan Wolfin puheille eipä edes konttoriinkaan käsketty ja jonka nimeä ilman jotain erikoista seikkaa tuskin siellä tiettiinkään? Sen täytyi kai olla lakkopuuhan vuoksi, mutta miksi sittenkin hän joutui siinä kysymykseen? — Näitä aprikoi hän mielessään koko välin, kunnes seisoi silmä silmää vasten tuon miehen kanssa joka oli kuin keisari tuhansien ihmisten silmissä tässä Rautakulman tienoilla.
Wolf oli arvokkaasti kohtelias, pyysi hänen istumaan.
— Minä, alkoi Wolf tyynesti, olen työnjohtajien! kautta kuullut teistä Mr. Kallio, ja oikeastaan heidän suosituksestaan johduinkin nyt kutsumaan teidät puheilleni, sillä minä lähden huomen aamuna jonkun päivän kestävälle matkalle. Seikka on sellainen, että kaivoksissamme on suunniteltu toimeenpantavaksi monenlaisia järjestelmällisiä muutoksia, parannuksia ja laajennuksia. Niiden lopullinen käytäntöönpano tietysti riippuu yhtiömme presidentistä, jota odotetaan piakkoin Europamatkaltaan palaavaksi, mutta hyvin luultavasti hän tulee ne semmoisenaan hyväksymään. Sen mukaan tultaisiin esimerkiksi yleisesti kohottamaan työpalkkoja, joka näyttää olevan olosuhteitten vaatimus, varustamaan kaivantoja paremmilla terveys- ja suojalaitoksilla, jotka myöskin ovat tarpeen vaatimia, sekä laajentamaan töitä, joten puolestamme tulisimme vähentämään sitä työttömäin armeijaa mikä tänä aikana näkyy kasaantuvan.
Wolf lopetti äkkiä, nousi ja kohteliaasti huomautti:
— Anteeksi, yksi minuutti! — ja niin sanoen hän meni nopeasti toiseen huoneeseen, jonkun tärkeän asian muistaen, kuten näytti.
Kallio oli kuin puulla päähän lyöty. Ensinnäkin hänen käsityksensä tuosta pelätystä »Rautakulman keisarista» muuttuivat toiseksi kuin mitä ne olivat vielä hetki takaperin olleet ja sitte nuo asiat, joista hän kuuli, hämmästyttivät häntä. Oliko todellakin oltu liian hätäisiä tuon lakkopäätöksen teossa, oliko tehty tyhmyys, joka jatkettuna alettua tietä tulisi mahdollisesti omaksi vahingoksi, sillä sillähän voitaisiin ärsyttää tuo nyt omasta tahdostaan taipuisa hirmuinen mahti vastataisteluun, taipumattomuuteen ja kaikkien jo suunnittelemainsa parannusten peruuttamiseen?… Eiköhän olisi sittenkin paras koettaa kaikessa hiljaisuudessa perääntyä siitä mihin jo oli ehditty… ja sehän nyt olisi oikeastaan hänelle itselleenkin kuin sallimuksen ojentama pelastus…
Näitä ehti Kallion päässä pyörimään kun Wolf taas astui huoneeseen ja istahti tyynesti paikalleen.
— Niin, alkoi hän, mainitsin, että töitä tultaisiin laajentamaan, se siis tahtoo sanoa: ottamaan enemmän työväkeä, josta taas vuorostaan johtuu että tarvitaan enemmän peräänkatsojia, työnjohtajia. Yhdeksi sellaisista on teitä erityisesti minulle suositeltu ja minä siis päätin tarjota teille sen paikan tuntuvasti kohotetulla palkalla, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.
Nyt Kallio joutui vasta ymmälle. Kaikkia muita mahdollisuuksia oli hän koettanut tämän »visiitin» syyksi arvailla, mutta tuota ei suinkaan. Ja tuo esitys tuntui niin luonnolliselta kuin se konsanaan saattaakaan, mutta kuitenkin siinä oli jotain omituisesti epäilyttävää. Joutamatta nyt mitään sellaista punnitsemaan, muisti hän vallitsevan aseman ja vastasi empimättä:
— Niin hyvä kuin tarjouksenne onkin, en voi sitä ottaa vastaan.
— Te ette voi! Minä ihmettelen sitä. Saisinko kysyä syytä?
— Voi olla seikkoja ellen voi noin yht'äkkiä vastata, ja eihän sillä kaiketi ole niin väliäkään.
— Olen pahoillani ettemme saaneet teistä työnjohtajaa, virkkoi Wolf yhä näennäisesti tyynenä, mutta hänen kasvoillaan elehti selvä suuttumus.
— Kyllähän miehiä on, ja minua edullisempia varmaan, jos niitä vaan todella tarvitaan, lausui Kallio ja nousi lähteäkseen, vieläkin epätietoisena kysyisikö jotakin kuulemistansa muutos- ja parannushommista vai jättäisikö kaiken silleen, mutta Wolf pysähdytti hänet.
— Yksi asia, jonka muistin tuossa ja Mr. Kallio kai siihen voipi vastata. Minulle on lennätetty huhu tai juoru, miksi sitä sanoisin, että työväkemme puuhailevat lakkoa tai jotain sellaista, eihän tuossa kuitenkaan liene mitään perää?
Kallio olisi suonut ettei tuota kysymystä olisi herätetty, sillä hän tunsi jonkinlaista edesvastuullista vaikeutta sen vastaamisessa, mutta kun se nyt noin tehtiin, niin katsoi hän parhaaksi vastata suoraan.
— Kyllä siinä juorussa perää, mutta sen enempää en katso olevani valtuutettu ainakaan nyt vielä niistä asioista selostamaan.
— Mitä? Se on siis totta! Juuri kun me suunnittelemme suurisuuntaisia parannuksia, parhaimmassa tarkoituksessa, ryhdytään puuhaamaan lakkoa. Ovatko ne hulluja vai tapahtuuko se suorasta ilkeämielisyydestä?
Wolf näytti olevan sekä kovasti hämmästynyt että kiivastunut.
— Ei kumpaakaan, vastasi Kallio tyynesti. Meitä on ollut siihen pakottamassa kyllin painavat, tahtoisinpa sanoa kyllin räikeät, katkerat, veriset syyt. Jos noita parannuspuuhia on todellakin olemassa, niin niistä ei ole tiedetty mitään, sillä — Mr. Wolf on ehkä unohtanut — muutamia päiviä sitte saimme yhteisiin pyyntöihimme tai vaatimuksiimme, kummiksi ne sanottaneekin, itsensä herra ylijohtaja Wolfin nimessä vastauksen joka ei jättänyt toivon sijaa ja oli sitäpaitsi muodoltaan sellainen että se vain lisäsi katkeruutta.
Wolfin otsa hiukan punastui ja sitä enemmän kun huomasi Kallion suoran katseen olevan hänen silmiinsä kiinnitettynä.
— Ni-niin, toimenpide on mahdollisesti syntynyt sen jälkeen, koetti
Wolf selittää — Ja milloin tuo lakko pitäisi alettaman?
— Siihen en ole valtuutettu vastaamaan.
— Ettekö siihenkään, onko tuo päätös nyt peruuttamaton?
— En siihenkään, mutta uskallan sentään sanoa oman luuloni, että ellei miehistö saa noista parannuspuuhistanne täyttä varmuutta, niin lakko tulee taisteltavaksi.
Wolf mietti muutaman silmänräpäyksen.
— Te myöntänette, jos asiaa tarkemmin ajattelette, että lakko tällä hetkellä olisi kaikissa tapauksissa tyhmyys, se tuottaisi tavattomassa määrässä kurjuutta ja onnettomuutta, sillä eihän sitä varten ole tietääkseni, ainakaan pitempää aikaa, varustauduttu, ja sitä paitsi tulisi se lopultakin nujerretuksi ja kaikki se mitä sillä koetettiin pakottaa jäisi saamatta. Siis palkaksi vaan kaikki siitä syntynyt vahinko, kurjuus ja kärsimykset.
— Mutta hätääntyneiden, kiusattujen ja pakotettujen ei auta sitä mahdollisuutta katsominen, kun ei muuta keinoa ole valittavana, vastasi Kallio.
Wolf mietti hetken ja näytti olevan epävarma jatkaisiko enää vai antaisiko vieraansa mennä. Lähestyi sitten Kalliota.
— Teen vielä yhden kysymyksen eli ehdotuksen. Koska te, Mr. Kallio, olette järkevä, ymmärtäväinen mies, kuten minulle on kerrottu ja kuten nyt itse huomaan, ja koska te nyt huomannette että tämä työväestön aije tuottaisi ehdottomasti onnettomuutta teidän kansalaisillekin, joiden edut kai teillekin ovat vähän läheisemmät kuin joidenkin toisten, niin, ja onhan teillä itsellännekin perhe, jota tietysti rakastatte ja jota ette suinkaan tahtoisi kurjuuteen suistaa, niin ettekö tahtoisi, ettekö lupautuisi vaikuttamaan siten että tuo tyhmä, onnettomuutta ennustava yritys nyt raukeaisi, jos… jos teidät siitä hyvästä työstä palkittaisiin?…
Ilman tuota loppua olisi Kallion vastaus ehkä ollut hiukan toisenlainen, hiukan lievempi tai muuta sellaista, mutta tuo isku vaikutti häneen kuin jotakin lokaa olisi hänen silmilleen viskattu ja samassa hetkessä hänelle selvisi kaiken tämän alla oleva tarkoitus. Wolfkin näytti huomaavan erehdyksensä ja koetti sitä jollakin soperruksella korjata, mutta Kallio kohotti ylpeänä päätänsä, iski varman katseensa Wolfin silmiin ja lausui painavasti:
— En!
Puristaen huulensa yhteen ja kääntäen kumartamatta selkänsä asteli Kallio ulos ovesta. Edustalla kohtasi hän Liposen, joka säpsähti hänet nähtyään.
— Mitä hiiviskelet? Puske vain sisään, kyllä siellä nyt on päällysmiehen paikka tarjolla! mörähti Kallio purevasti, painoi lakin syvemmälle päähänsä ja lähti järeästi astelemaan kokouspaikkaa kohden. Mutta tuskin oli hän ensimmäiseen kulmaukseen ehtinyt kun vastaan puski kiireellä vauhdilla prominentti Kukkonen, joka näytti myöskin säpsähtävän. Hymähtäen, mutta kasvojaankaan kääntämättä paineli Kallio ohi varmoin askelin.
— Kylläpäs nyt korpeille ja ketuille tuli kiire, oikein kilpahyppy. Punokaa vaan yhteen, ei tee mitään, kun me vain olemme asiastamme selvillä…