MYRSKY-YÖN RUNOA.
Ilmassa on outoa hämäryyttä, kuin raskasta odotusta, pidättäytymistä, jännitystä. Vihdoin tuntuu pelokkaita värähdyksiä. Ja kohta senjälkeen uhkaavaenteinen humahdus. Se on myrskyn viestin tuoja. Merkiksi kaamasee se sylintäyden kalseita syyslehtiä ja lennättää ne ilmaan. Jo välähtää salama ja räjähtää. Taas on hetken henkeäpidättävää odotusta, kunnes kuuluu kaukainen valtava kohina, joka lähenee ja paisuu. Jo pauhaa läheinen metsikkö kuin hädässä, puut kumartavat syvään kuin seurakunta messussa, kuin hallitsijan alammainen kansa. Jo ehtii kylän laiteelle, kaataa aitoja, kattoja repii, puita piiskaa — ja niin yhä edelleen pauhaten, ärjähdellen ja roskaa ryöpyttäen ihmisasunnoille. Tutisuttaa seiniä, tärisyttää ikkunoita, ulvoo ja viheltelee. Puistelee ihmisten suojattipuita, oksia repii, juuria ratkoo. Syöksähtää siitä alas rantaan, ryöpsähtää levein sylin mustaan veteen, käärii sitä kuin luokoa, ja yhä edellään työntäen, vyöryttäen ja vaahdoksi vatvoen, tyrskien ja pauhaten, ärjyen ja ilakoiden etenee ulapalle….
* * * * *
Kalastajan vene pyrkii rantaan, taistelee ja pyrkii — myrsky työntää sen takaperin. Läähättäen ja hammasta purren ponnistelee vanha kalastaja — myrsky viskaa takaperin. Veri tihkuu soutajan kynsien alta, jänteet ratisee — meri on väkevämpi. Katkeaa soutajan airo, kaatuu kalastajan vene — myrsky laulaa lauluaan.
— Jumalani! kiljasee kalastajavanhus, mutta suolanen vesi lyö vasten kasvoja.
— Jumalani! Jumalani!… Auta! Auta!… huutaa hän kähisevin äänin, mutta voimakkaammin ärjähtelee meri.
Hän ei ole monta kertaa huutanut jumalaa eikä häneltä apua rukoillut, sillä hän on aina selviytynyt kylmän järkensä ja voimakkaiden käsivarsiansa avulla, mutta nyt hän huutaa ja rukoilee, sillä meri on hänet voittanut.
Verisin sormin kouristaa hän veneen laidasta ja huutaa. Mutta ääni sortuu sortumistaan ja vaikenee vaikenemistaan, kunnes sammuu kokonaan. — Jumala, meri vaan pauhaa…
* * * * *
Tietä, joka johtaa ihmiskeskustaan, ponnistelee eteenpäin ihminen, rynnistelee vasten myrskyä vaimo, liepeillään suojaten ja rintaansa vasten painaen lasta, jonka ainoa turva on hän, jolla ei itsellään turvaa ole, ympärillä on läpinäkymätön pimeys, yö. Ympärillä pauhaa ja ryskää, taittuu puita, oksia sinkoilee, vasten lyö vettä ja rakeita. Horjahtelevilla jaloillansa täytyy hänen tunnustella tietä, ettei oheen horjahtaisi.
Itsestään ei hän välitä, hänet saisi myrsky vaikka repiä, mutta tuo, jota hän rintaansa vasten puristaa, pakottaa ponnistamaan, kestämään; sen tahtoo hän myrskyltä suojata.
Suojaan, suojaan! Eikö jo joku valo tuikkaisi?…
Ei tuika vielä. Eteenpäin vaan, eteenpäin!…
Maailma on avara, hän tuntee, avara ja ankara. Sen voimat jokapuolella ylen armottomat. Ja maailma on täynnä koteja, hän yksin, jolla ei ole kuhunka päänsä kallistaisi, hän yksin, jolla ei ole yhtään ystävää… ei yhtään koko avarassa maailmassa!…
Selittämättömän tuskan täyttämänä lyyhistyy hän polvillensa lapsensa yli ja rinnasta tulvii huuto: — Oi Jumalani! Oi Jumalani!… Mutia rakeet putoavat kovina hänen päälaellensa ja kylmä vesi valuu hänen lämmintä ruumistansa pilkin.
Eteenpäin, eteenpäin!…
Jo tuikahtaa tien vierestä tuli. Läpi sateen ja myrskyn, läpi silmillä riepovien hiussuortuvain ja läpi kyynelien näkee hän sen ja rientää sitä kohden.
— Lapseni, nyt tapaamme ihmisiä, nyt pääsemme suojaan!
Mutta sen vierelle päästyä hän pysähtyy ja epäilee, sillä rakennus on ylen loistava — hänelle. Ponnistaa kuitenkin itseänsä ja vapisevin polvin kohoaa rapulle — toiselle — kolmannelle — ja kolkuttaa ovelle, varovasti, hyvin varovasti, sitte kovemmin ja kovemmin.
— Kuka siellä?…
— Ihminen, äiti, jolla on lapsi povellaan ja rukoilee päästä hetkeksi suojaan — hetkeksi vain.
Ovea raotetaan varovasti ja kirkkaan valon annetaan langeta hänen kasvoillensa, mutta suljetaan samalla nopeasti. Hän jää pimeään ja odottaa, odottaa hetken, odottaa toisen, yhä odottaa, sillä hän ei ymmärrä mitä tehdä ja mitä hänelle tarkoitetaan. Viimein hän kolkuttaa uudelleen — varovasti — kovemmin, kunnes oven takaa kuuluu ääni:
— Menkää! Ei meillä ole suojaa — teille!
Hän vaan yhä katsoo oveen eikä tahdo ymmärtää, ei tahdo uskoa, sillä sekin oli nainen ja äidin ääni…
Jo ymmärtää hän sen, ja povessa käy hirveä vihlaus. Kuin myrskyn viskaamana ryntää hän tielle.
* * * * *
— Miksi mamma ei laskenut häntä sisään?
— Hän oli niin… niin…
— Rumako?
— Niin märkä ja kauhean näköinen ja…
— Paha, niinkö mamma?
— Ehkä niin… ehkä ei…. ei mamma tiedä… Multa eihän sinun lapsikulta tarvitse sitä kysellä.
Lapsi on hetken vaiti ja näyttää ajattelevan.
— Mamma, eikö rumia ja märkiä ihmisiä saa ottaa huoneeseen?
— Voi, elä lapsikulta kysele, mamma on väsynyt.
— Miksi mamma on väsynyt?
— Mamma on hermostunut.
— Miksi mamma on hermostunut?
— Lähde jo nukkumaan lapseni, on jo aika ohi.
— Huu, minua niin pelottaa!
— Miksi, lapseni?
— En tiedä, pelottaa vain… tuolla ulkona on niin pimeä ja ruma, siellä ulvoo ja pauhaa.
— Tuuli se on vain joka myllertää. Ei ole mitään pelkäämistä, rakkaani, me olemme hyvässä turvassa — niin hyvä, lämmin ja kaunis koti!
— Niin, mamma, oikein kaunis! Mutta… entäs se joka kävi pyrkimässä sisään, eikö hänellä ole kotia?
— Ehkä ei… ei hänellä ole.
— Miksi hänellä ei ole?
— Hän on köyhä.
— Miksi hän on niin köyhä?
— Voi, elä kysele turhia, lapseni!
Lapsi on taas hetken vaiti ja katselee miettiväisenä ympärilleen.
— Mamma, kuka on rakentanut tämän meidän kauniin kodin ja kaikki tyyni, pappako?
— Ei, vaan työmiehet.
— Pappa ei ole työmies? —
— Ei.
— Niillä, työmiehillä varmaan on paljon kauniita koteja… onko mamma?
— Ei, lapseni, ei niin kauniita kuin sinulla.
— Miksi ei?
— Ne ovat köyhiä.
— Miksi ne ovat köyhiä?
* * * * *
— Miksi ne ovat köyhiä, mamma?
— Voi voi! Nyt sinun on lähdettävä nukkumaan, muuten sinä teet mamman sairaaksi!
— Mutta eipä pappakaan ole vielä tullut. Miksi pappa viipyy aina kauan?
— Papalla on paljo työtä; hän, on varmaan Kansanvalistusseuran kokouksessa nytkin.
— Mikä se valistusseura on?
* * * * *
Ulohtaalla katureunasta, upean aidan ja puiston ympäröimänä, on talo, jonka olemassaolo on julkinen salaisuus, — talo, joka päivin on kuin kuollut, mutta öisin herää räiskyvään elämään. Silloin se on iloinen talo. Mitä rumempi ja pimeämpi on yö, sitä iloisempi on se.
Sen ikkunat ovat tarkasti verhotut ja peittävät sisäänsä kaiken mitä siellä on: hyvin kunnioitettavat vieraat, jotka siellä vapautuvat kaikista ahtaista elämänkaavoista, ja iloiset talon asujamet, jotka elävät ja pukeutuvat vaan sitä yötä ja sitä seuraa varten.
Alla myrskyn pauhinan ja sateen roiskinan, alla kaikkien surujen ja murheiden on se kuin rauhan satama, jossa unhotetaan ne. Niinpä nytkin. Kiireesti pujahtavat umpivaunut ovat sinne tuoneet seuran, joka tahtoo vapautua raskaista velvollisuuksista ja kaavoista — ja myöskin osaa tehdä sen, sillä heitä avustaa siinä iloinen naisparvi, valittu iän, näön ja vaikutusmaun mukaan kaiken maailman suunnilta ja kouluutettu tehtäväänsä kokeneella aistilla.
Seura on päässyt jo ensi asteen ohi, elementit ovat jo vapautuneet, virallisen nutun ja siveellisen kuoren alta on jo astunut esiin nautintoa etsivä elostelija. Kansanvalistusseuran esimies on innostunut johtamaan kööriä:
Hei maljat kaatakaamme, jää huolet arkiset, nuoruutta, voimaa saamme ja aukee sydämet. Hurei, hurei, huraa!
Kippis!… ja lasit tyhjentyy, ja paussin ajalla polvilla keinuvat neitoset jakavat hyväilyjä. Mutta nytpä tuomari tahtoo laulaa:
On naiset vain ja viini mi mielen ylentää, se ompi tyhmeliini ken osattomaksi jää. Hurei, hurei, huraa!
Nyt innostuu jo poliisimestarikin:
Jos myrsky on tai tyyni, jos päiv' on, yö on, tai — unhota kaikkityyni ja syö ja juo ja nai. Hurei, hurei, huraa!
Kansanvalistusseuran esimies tahtoo päättää:
Siis maljat nopeasti — tää malja neitosten — ja ilo aamuun asti, tää lyhyt hetkinen. Hurei, hurei, huraa!
Lasit kilahtelee, ilo kasvaa. Mutta panimomestarilla on vielä laulun vuoro:
Tuo ompi oiva tuuma, ma näin siis päätän sen: mull' on niin hiton kuuma, ma napit aukaisen — Hurei, hurei, huraa!
Remu kiihtyy, häly kasvaa. Tuolit kaatuu ja pullot putoilee, napit laukee ja vaatekappaleet valahtavat lattialle. Yleinen riemu ottaa yksityiset muotonsa.
Mutta viimein väsytään, — on soma väsyä täällä — ilman paikan ja tavan valintaa. Pöydällä tököttävät pullot, tyhjät ja täysinäiset, saavat ihailla täytelyydessänsä puhkuilevia vatsakumpuja. — Poliisimestarin on onnistunut kaatua sohvalle, kainalossaan naisen kenkä. Tuomari on pudonnut tuoliltansa lattialle, kainalossaan kokonainen naisen jalka. Ja niin ne muut, jotka väsyivät ennenkuin vuoteelle ehtivät. Mutta Kansanvalistusseuran esimies luulee silkkihattuansa yöastiaksi…
Ulkona on myrsky.
* * * * *
Raskaasti ryskyen saapuu asemalle pitkä tavarajuna. Sen vaunujen alta ryömii ilmoille likaisia ja kohmettuneita ihmisolentoja — miehiä, jotka tulevat pitkältä matkalta. Kiirehtien koettavat he ohjata jäykistyneitä jalkojansa pimeään katveeseen, missä voisi yhtyä ja tehdä suunnitelmia. Karkea kirous kalisevien hampaitten takaa on ensimäinen jolla he voivat toisiansa tervehtää — kirous kylmää ja satunnaista epämukavuutta vastaan, ei muuten, sillä matka on onnistunut. Suojaan! Se on ensimäinen kysymys, mutta kaupunki on outo.
— Mihin?
— Niin, mihin, sanoppas se. Meitä pelkää jokainen kristitty tässä kaupungissa.
— Poliisiasemalle?…
— Vieköön hitto sinne luunsa vapaaehtoisesti!
— Ei siis muuta kun etsimään.
Väristen, nutturähjäin kaulukset vedettynä niin ylös kuin ne suinkin ylettyvät ja kädet työnnettynä taskujen pohjaan, lähtevät he niskakyyryssä varovasti etenemään kaupungin pimeätä seutua, sen takapihoja noutaen. Jokainen sovelias soppi tutkitaan ja ovia koetellaan. Kaikki ovat lukitut.
— Täällä näyttää ihmiset olevan varsin varovaisia, murisee yksi joukosta.
— Omaisuus on pyhää, lisää toinen.
— Joo, lantansakin he lukitsevat…
— Eipäs, sanoo Andreas, edellä ollut, jonka käsiin on kopeutunut joku aukeava oven tapainen. — Jo nyt otti ja avun antoi, työntykää pojat vaan sisään — tänne!
— Mutta sehän on lantasäiliö!
— Juuri niin, ilmielävää lantaa siellä on, vaan siksipä se onkin oiva paikka meille — lämmin ja pehmeä.
— Oikein, hevoslantaahan tuo vaan on, sanoo Siimon ja työntyy eellimäisenä sisään.
— Kas niin, enkö minä sitä sanonut, niin suloinen lämmin hivelee kasvojamme ja tunkeutuu nuttujemme alle! — iloitsee Andreas.
— Mutta haisee…
— Koko maailma haisee — ja pahemmalle kuin tämä; tämähän on rehellistä ja puhdasta hajua yhdestä ainoasta aineesta… Mutta kenellä on kuivaa tulitikkua?
Siimonin kainalon alta löytyy sellainen; sen valossa tarkastetaan asema ja katsotaan leposija.
— Mitäs muuta tuohon lämpimän pehmeän lannan päälle vain, kyllä se huomenna pois varisee, kyllä sen päivä taas valkasee.655
— Niin, vielä meille päiväkin koittaa! huokasee Vilkku, jolla on runollinen mieli.
Ja miehet, mieron matkalla toisensa tavanneet, laskeutuivat levolle kuin veljet. Kylki kylkeä lämmittää yhteinen ymmärrys ja leikki lieventää mielen katkeruutta.
— Tämähän on ruhtinaallinen yömaja…
— Niin — työmiehelle…
— Mutta ei tekisi pahaa vaikka olisi vatsassakin jotakin. — Andreas, sinullahan piti olla sitä makkaraa vai oletko jo omaan suuhusi sen pistänyt?
— Tallell' on tavara, täsmälleen kuusi tuumaa pitkästi, kaksi kullekin.
Jako tapahtuu purasemalla siitä mihin minä sormeni merkiksi asetan.
— Saat kiitoksen Andreas rehellisyydestäsi.
— Eipä ansaitse — jäin näemmä vaan itse vähän pienemmälle osalle.
* * * * *
— Ihanata on elämä täällä maailmassa! huokasee Vilkku. — Täällä ihminen rualla ravitaan, vaatteilla verhotaan ja huoneella suojataan myrskyä vastaan!
— Niin, työmies…
Emmepä ole kahteen kuukauteen siihen kättämme pulittaneet ja katso me kuitenkin kaiken tämän hyvyyden saamme.
— Niin, me olemme kuin kukkaiset kedolla ja taivaan linnut, jotka eivät työtä tee eikä kehrää…
* * * * *
Mutta Vilkku, sinullahan oli lemmitty täällä, häntähän sinä niin kiihkeästi tapaamaan kiirehditkin, kuinka sinä tänne jäit vielä?
— Sitäpä tässä juuri mietin. Ihanasti tämä kaikki sydämmeni tunteisiin sointuu: rumuus rakkauteen, kurjuus onneen. Oi veljet! Mutta — vielä meille päiväkin koittaa!
* * * * *
Äänetönnä nyt kukin kuuntelee oman povensa ääniä, kunnes vaipuvat unten maille ihmeellisille, jossa ei mikään ole mahdotonta. Vilkku yksin ratkaisee onnensa kummaa kysymystä polte povessaan, hiki otsallaan.
Seinän takana ryntäilee myrsky, lakkaa päryyttää yhtä laudan sälöä ja soittelee oksanreiällä.
* * * * *
Tikintikin — tikintikin — tikintikin…
— Missä, oi, kultani kuljetkaan, tyttösi on niin yksin — vai joko jouduin ma unholaan? — Oi, tule jo tervehdyksin!
Tikintikin — tikintikin… Hääleninkiä neiti Onnelliselle — kaunista hääleninkiä… tikintikin… jonka pitää valmistua huomenna… tikintikin — tikintikin… Missäs on minun hääleninkini?
Tikintikin — tikintikin — tikintikin…
Tulisit armaani mierolta pois. tyttösi on ikävässä, kahdenhan helpompi surrakin ois — yksin nyt kalpenen tässä!
Tikintikin… Näin minä yli yöt valvon ja neulon hääleningeitä… tikintikin… nuorille kauniille morsiamille… Neulon… tikintikin… onneako?… Ja itse kuihdun ja odotan…
Kuihdunko minä? Miltähän minä näyttäisin jos hän nyt tulisi?… Voi, kuinka minä olen kalpea, ei edes poskipäillä punaa!… Ja tummat ympyrät tuossa noin — ja eiköhän jo ryppyjäkin, tuommoisia pieniä kureita!…. Voi kuinka minä olen väsynyt — väsynyt!…
Mutta mitä minä tässä hupisen… tikintikin… tämän pitää olla huomenna valmis… tikintikin… ja vuokrakin on maksettava… tikintikin — tikintikin — tikintikin…
* * * * *
— Mitä on enää elämällä arvoa — tällaisella elämällä! Ihmisten hylkynä ja itselleen vaivana vaeltaa ja vaeltaa — repaleisena, vilussa, nälässä… Jos miten mittaan, on kärsimys suurempi nautintoa. Haa, nautintoa! — en muista sitä enää, siitä on niin kauan… nautintoa on minulle vaan myrkky, jonka hirveät mainingit vielä veressäni kiertävät…
— Riehu sinä myrsky vaan, lyö! Jospa sinä voisitkin repiä minut kappaleiksi, niin minä siunaisin sinua…. Tuttu sinä olet minulle, sinun soittosi, sinun raivosi sinut minä olen omassa povessani tuntenut kauan, kauan, kunnes nyt sekin, tuo ainoa kaiku elämästä, on väsynyt, vaiennut… jälelle on jäänyt vain yksi jota kaipaan, kaiken unhotus, kaiken loppu — rauha!…
Hän selvittelee taitavasti nuoran kappaleen ja solmeaa sen päähän silmukan — ja yhtä varmasti kiinnittää sen ylös oksaan.
— Ärjy sinä, meri, vaan en minä sinne tule. Minä tahdon ripustaa itseni ylös että ihmiset näkevät ja joku sydän särähtää…
— On häpeä lähteä maailmasta näin kurjana, mutta…
Hän pujottaa silmukan kaulaansa. Hampaat kalahtaa ja syvä synkkä huokaus kohoaa rinnasta, aivan kuin puhaltaisi sieltä ulos kaiken mitä siellä on sisällä ollut… Mutta samassa musta haamu, kuin myrskyn enkeli, ryntää siitä ohi niin lähitse että liepeet häneen koskettavat ja syöksyy rannalle. Siellä hän irrottaa poveltansa jonkun jota tulisesti syleilee ja suutelee — ja sitten ne molemmat katoavat.
Nopeasti tempasee mies silmukan kaulastansa ja ryntää rantaan — pelastamaan.
Se on jo myöhäistä. Myrsky laulaa lauluaan.