OMATUNTO.
Nuori pappi Pehmeä ei ollut onnellinen, vaikka oli vasta saanut vakinaisen paikan ja nätin pappilan sekä kevennyt iskeä silmänsä rikkaan makkarakauppiaan tyttäreen. Pehmeä oli onneton, ja oikeastaan perin pienen seikan vuoksi. Kyllästyneenä kohtaloonsa, joka näytti hänelle olevan vain ohdakkeista epäonnistumisen tietä, muisteli hän mennyttä taivaltansa.
Pehmeä oli ollut aikanansa tyypillinen papin poika, laiska, mihinkään kelpaamaton hulttio, jolle koulu oli kauhistus ja koti, kaikesta sen lihavuudesta huolimatta, kuritushuonevankila; mutta kylän raitit piikain luhtineen ja kaupungin kadut kapakoineen, ne olivat jotakin joiden vuoksi maksoi vaivan elää. Senpä vuoksi sanot niin, ja näyttikin, että hänestä voi tulla mikä muu tahansa, vallesmannista markkinahuijariin, viinakauppiaaseen ja maantierosvoon asti, vaan ei suinkaan pappi, kuten esimerkiksi hänen isänsä, joka, vaikka olikin armoton ja ahnas, oli sentään ankara hengenmies ja saarnasi niin että kirkon akkunat helisivät ja herkkämielisempien mielet raukesivat itkuun ja voivotukseen.
Ja siltä se näyttikin.
Kun pappa kuoli — joka tapahtui äkkiä, liiasta lihavuudesta, kuten sanottiin — ja tavalliset virkavuodet olivat ohi, loppui pappilan lihavat päivät; nuoremmat saivat jäädä perintöpaloille ja hänet työnnettiin hankkimaan itse leipänsä. Mutta kaikissa hommissa, joihin hän yritti, hän epäonnistui jostakin syystä jota hän ei ymmärtänyt. Vaikka hän koetti vakaantua ja sellaisena yritti, niin kuitenkin hän epäonnistui, ja elämä semmoisenaan, aivan jokapäiväisen leivänkin kannalta, näytti ylen ankaralta. Se oli ihmeellistä!
Kun hän tuota seikkaa pysähtyi oikein tosissaan miettimään, selveni hänelle äkkiä, että hänen oikea kutsumuksensa olisikin ehkä papiksi, pappavainajan uralle. Ja kun hän rupesi sitä ajatusta kehittämään, niin näytti hänestä, että mitään sen helpompaa toimialaa ei löydy ja että saarnata voi kuinka voimakkaasti ja kuinka paljon tahansa. Niinpä hän rupesi mukaannuttamaan elämäänsä kristilliseen henkeen ja sai pian virallisen voitelun papiksi. Se tapahtui hänestäkin ihmeteltävän huokeasti ja nopeasti, niin, että oikeastaan hän ei tuntenut vielä ehtineensä sisällisesti ollenkaan siihen muutokseen kasvaa. Ja vakinainen paikka oli tarjolla heti, tässä uudessa maassa, ilman mitään vaalisaarnoja tai muita ehdollisia vaikeuksia.
Mutta tätä uutta uraansa varten, jonka hän päätti johtaa loistavaan lopputulokseen, teki hän muutamia vakavia suunnitelmia, uudistavia suunnitelmia, ankaroita häneen itseensä nähden. Ensinnäkin hänen piti asettua tanakasti kristillisen moraalin kannalle, se on, ainakin ulkonaisesti näyttää nuhteettomuuden esimerkkiä: hillitä lihan himot ja maailman koreuden halut, olla yksinkertainen, kärsivällinen, lempeä, sovukas ja niin edespäin. Ja koska hänen isäänsä, jonka nimi on ollut Sträng — ankara, kova — oli sanottu nimensä mukaiseksi sen pahassa merkityksessä, päätti hän ikäänkuin vakavaksi mielenosotukseksi muuttaa nimensä sen vastakohdaksi: Mjuk, ödmjuk, tai jotain semmoista, kunnes siitä lopulta tulikin samalla aitosuomalainen: Pehmeä. Ja koska hän oli huomannut luonteensa taipuisaksi erimielisyyteen ynnä muuhun sen tapaiseen, joka seikka oli näyttäytynyt haitalliseksi hänen pyrkimyksissään, niin päätti hän nyt täst'edes varoa sitä, menetellä kaikkien mielen mukaan ja olla sovussa, ettei suinkaan siitä kompastuskiveä tulisi.
Näin varustautuneena uudelle urallensa astui hän paikkaansa valoisalla mielellä. Ja ensimäinen hänen saarnansa täydelle kirkolle oli onnistunut loppupuolelle asti hyvin, kunnes hänen silmänsä olivat sattuneet erääseen ihanaan neitokaiseen lihavan herrasmiehen rinnalla; silloin oli tullut pieni hämminki, joka kuitenkaan ei tuottanut sen suurempaa haittaa, sillä se tapahtui aivan amenen edellä. Se seuraus siitä vaan oli, että hän joutui ottamaan selvän tuosta neitokaisesta ja se oli viedä hänet heti epäkristilliselle polulle. Toinen saarna meni myöskin muuten hyvin, mutta sen loputtua tuli eräs vaimoihminen häntä ikäänkuin kiittelemään, samalla kuitenkin antaen viittauksen, että pitäisi vast'edes vähän ankarammin sieluja kouristella.
Kiitollisena otti hän huomautuksen onkeensa ja aprikoi menettelytapaa. Ei siis auttanutkaan se, että noin vain ylimalkaisesti ja keveällä kädellä auttoi kristillistä maailmanjärjestystä eteenpäin, piti repästä ja iskeä. No, koska hän tahtoi tällä urallansa edistyä ja voittaa, koska hän tahtoi olla »hyvä pappi» ja koska siitä luultavasti riippui myöskin hänen lopullinen suhteensa rikkaan makkarakauppiaan tyttäreen, niin tahtoi hän tehdä sen ja käydä käsiksi ihmisten pääsynteihin. Ja heti ensimäisellä kerralla alkoi hän jyrisevän saarnan ylpeydestä ja maailmankoreudesta. Mutta kun hän oli juuri pahimmoilleen alkuun päässyt, pisti hänen silmiinsä rivi mitä korskeimpia naisten hattuja, hiuslaitteita ja rintoja, niiden joukossa makkarakauppiaan ihana tytärkin, sekä naamoja ja ryntäitä miesten, joiden hän tiesi kävelevän päätänsä korkeampana kaikkea muuta kansaa, kaikkien silmät iskettynä häneen ikäänkuin kysyen: poika, mitäs tämä nyt on? niin oli hän vähällä takertua siihen paikkaan. Nopeasti päätti hän muuttaa sanontatapaa ja käänsi kasvonsa toiselle puolen kirkkoa, jossa näkyi ryhmittyneenä toisenlaista väkeä. Mutta nyt sieltä pisti hänen silmiinsä huonosti puettu, kuihtunut mies, joka kaula pitkällä, syvälle painuneet silmät jännittyneesti häneen kiinnitettynä näytti sanovan: mitä, mitäs tämä on? Mitäs ylpeilemistä ja koreilemista tässä olisi? Silloin hän hämmästyi, koko saarna meni »plöröksi» ja hänen täytyi kiireimmiten sanoa amen.
Nyt häntä hävetti. Kiireimmiten puikki hän takatietä asuntoonsa ja sulkeutui sinne. Ja oli onneton. — Nyt luulevat ne, hän ajatteli, ettei hän olekaan »hyvä pappi», ettei hän siihen kykenekään! Mutta hän tahtoi vielä sen näyttää! — Ja seuraavan kerran päätti hän saarnata ahneudesta ja omanvoitonpyynnöstä, ankarasti tahtoi hän iskeä siihen paheeseen.
Loistavasti pääsi hän taas alkuun ja oli jo hyvässä matkassa menossa, kun hänestä alkoi tuntua, että sanankuulijain joukossa, joihin hän oli päättänyt olla lähemmin katsomatta, oli joku joka tähtäsi lakkaamatta häneen ja oli laukeamaisillaan julkiseen syytökseen häntä vastaan. Päästäkseen tuosta tunteesta iski hän katseensa allansa oleviin ihmisryhmiin, juuri kun oli lausumassa ankaran jumalan tuomion kaikille ahneille ja omanvoiton pyytäjille, mutta hämmästyksekseen sattui hänen katseensa mieheen, jonka hän tunsi, jolta hänen isänsä oli ryöstänyt ainoan lehmän ja lampaan ja josta oli ollut seurauksena että synnytystilassa oleva vaimo oli tullut mielenhäiriöön ja hypännyt kaivoon ja samaan menoon nuorin lapsista kuollut. Tuo mies, joka näytti nyt istuvan ylempänä muita, näytti todellakin katsovan häneen ikäänkuin rupeamaisillaan kiroamaan: mitäs sinä siinä pauhaat? Meneppäs sukuusi, muistappas isääsi ja meneppäs omaan itseesi, etkö vain ole samoilla teillä sinäkin? — Ja taas hän hämmästyi ja täytyi kiirehtiä sanomaan amen.
Siitäkin saarnasta oli siis tullut huono näytös hänestä pappina, hyvä alku oli mennyt pilalle ja seurakunta siis lopultakin luullenee ettei hän kykene muuta kun loistavasti alkamaan. Mutta viikon varrella hän taas kannusti itseänsä ja valitsi seuraavaksi saarnansa aiheeksi — oikeastaan virallista tekstiä noutaen — huoruuden ja salavuoteuden. Ja siinä hän nyt uskoi kunnialla selviytyvänsä, sillä se oli oikeastaan ainoa ala mistä hän tiesi, tavallaan, puhua omien kokemuksiensakin pohjalta. Nyt oli hän siis varma sekä itsestänsä että aineestansa, sillä asia ei ainakaan koskenut Suoperän Jooseppiin, jolta hänen isänsä oli lehmän ryöstänyt, vaikkapa hän nyt olisikin sanankuulijain joukossa. Heti alussa hän siis rohkeni luoda katseensa alas seurakunnan puoleen, kasvoista niin kasvoihin. Mutta mitä? Hän hämmästyi ja punastui. Siinä aivan etupenkissä istua nyypötti heidän entinen piika, Leena Pietikäinen, jonka hän oli monta kertaa viekotellut juuri saarnan tekstin alaiseen rikokseen ja syntiin. Siinä se katsoi häneen surumielisin silmin, värähtelevin kalpein kasvoin, ja jo kätki kasvot liinaansa ja pillahti itkemään. Hän tunsi kalpenevansa ja sanat takertuivat kurkkuun. Mutta kun tyttöriepu nyyhkytti kovin kuuluvasti, täytyi hänen korottaa äänensä sitä hämmentääkseen ja pauhata. Ja niin pauhasi hän, suuret hikikarpalot otsalta vyöryillen, juuri nimeksikään muistamatta ennen ajateltua ja osaksi merkittyä saarnaansa, kunnes arveli kylliksi pauhanneensa voidakseen sanoa amenen. Painunein päin ja punottavin niskoin työntyi hän sakastiin, jossa aikoi ensi töikseen ottaa aimo kulauksen rippiviiniä kuohuvan mielensä tyynnyttämiseksi, — aije, joka ei hänen mieleensä ollut vielä ennen tullut. — Mutta samalla työntyi sinne se sama vaimo, joka hänelle oli antanut huomautuksen, että sana saisi olla ankarampaa, ja alkoi kiittää heläyttämään:
— Kas sillä lailla, hyvä pastori! Se vasta oli saarna! Enpä ole moista sitte kuullut kun pastori Williamsonin täällä käydessä, vuosia sitte. Ja semmoista sen pitää olla, sen ne ruojat tarvitsevat ja se niille vasta tepsii. Jatkakaa vain pastori sillä tavalla, niin ette hiekalle rakenna eikä lankea siemen kivistöön. Kiitoksia nyt vain oikein paljo.
Ja eukko tahtoi kiitellä kädestä pitäen.
Pehmeä, joka ei muistanut koko pauhinastaan mitään, joutui aivan hölmistyksiin tuosta odottamattomasta käänteestä. Mutta tyytyväinen hän ei saattanut olla. Viinilasin hän tosin nyt jätti ottamatta, mutta päästyänsä huoneeseensa, kaikelta rauhaan, tunsi hän itsensä ylen onnettomaksi. Ja hän rupesi perinpohjin miettimään mikä siihen oli syynä ettei hän näyttänyt tälläkään ja semminkään tällä uralla menestyvän, vaikka tunsi siihen muuten henkisten kykyjensä riittävän.
Omatuntohan se oli, mikäs muu! selvisi hänelle vihdoin. Mokomatkin. Se oli varmaan perintö äidiltä, sillä isällä sitä kaikesta päättäen ei ollut. Jokohan lopultakin sitte olisi niin, että »hyvä pappi» ei voi olla se jolla on omatunto. Jokohan pitikin olla povi kuin kivi, luonto häikäilemätön, häpy pois. Siltä se vähän näytti. Ja kun oikein syvemmältä asiaa ajatteli, niin saattoikohan omantunnon kanssa kaikkea sitä opettaa ja saarnata mitä kirkon käsikirja ja »sana» vaati, eikö kymmentä kertaa ennemmin voisi pettää lähimmäisensä hevoskaupassa kuinka hävyttömästi tahansa tai lasketella vannottuina tosina kaiken maailman merimiesjutut. Sillä eihän silloin ainakaan tulisi koettaneeksi toisen omaatuntoa tappaa ja sielua pimittää siinä merkityksessä kuin sen tulee tehneeksi pappina. Tahi pitääkö »hyvän papin» ja ylimalkaan papin, miehen, joka tahtoo sen viran pitää, olla niin tyhmän, ettei hän todellakaan erota kouraan tuntuvia tosiasioita ja taruja toisistaan, eikä väärästä oikeata… Kummin päin tahansa, niin tuskinpa hän voi tätä virkaa jatkaa, sillä kaikeksi ikävyydeksi — niin, oikeastaan ikävyydeksi — oli hänellä vieläkin jälellä hiukan omaatuntoa ja häpyä, tahi toisessa tapauksessa järkeä, ettei hän voinut siihen valheiden ja teeskentelyn sekasotkuun sopusointuisesti sulautua edes niin, että kykenisi muodollisesti paikkansa pitämään…
Näitä hän mietiskeli ja hänestä tuntui yhä selvemmin siltä, että hän nyt vasta alkoi kääntymään siihen herätykseen joka olisi pitänyt tapahtua ennen tähän virkaan vihkimistä. Ja kun hän muisti, kuinka suuri oli tuo hänen virkavelilaumansa, ja kun hän vertaili, minkä verran nekin voisivat hyödyttää yhteiskuntaa jos muuttuisivat sen hyödyttöminä olevista syöpäläisistä hyödyllisen työn tekijöiksi, tuli hänen eteensä kysymys: mihin niitä sitten voisi käyttää, mihin ne kykenisivät? Ja hänestä tuntui, että enemmistö heistä, huolimatta heidän koulutiedoistaan, olivat mihinkään todella hyödylliseen henkiseen työhön kykenemättömiä, olivat siihen joko liian tylsiä, liian laiskoja, tahi moralisesti ala-arvoisia. Millään käytännöllisellä ammattialalla ei heitä myöskään tarvittaisi, niihin oli ihmisiä liikaakin, eivätkä kykenisikään, sillä useammissa niissä tarvitaan terävää järkeä ja tarmoa. Muuhun, raskaamman ruumiillisen työn raadantaan ei heistä myöskään olisi, sillä pitkällinen ja mahdollisesti perinnöllinen laiskurielämä on heidät siihen määrään turmellut että se tulisi heille liian suureksi kurjuudeksi. Mihinkä sitten? Täytyisi keksiä aivan erikoinen työala heitä varten, ehkä uusi, mutta sen keksimiseen tuntui häneltä puuttuvan edellytyksiä. Silloin hänelle muistui mieleen eräs kirjotus, juuri pappismiehen itsensä tekemä, jonka hän oli äskettäin jostakin lukenut, jossa esitettiin papeille suora kehotus ryhtyä mehiläisten hoitoon, ryhtyä siihen joutilasta aikaansa kuluttaakseen ja näyttääkseen esimerkkiä. Mikä oiva aate, kun sitä tarkemmin ajatteli! Juuri siinä olisi heille sopiva työala, se ei kysyisi suurta neroa, ei olisi liian raskasta, olisi hauskaa ja tavallaan hyödyllistäkin, sillä tarvittiinhan maailmassa simaakin, muutkin, jos eivät itse kaikkia nauttia jaksaisi. Niin, ja jos saarnaamisen halu tulisi… hm, siinä oli kaikki hyvät puolet ja humoriakin! Esitys oli tosin tarkottanut että tästä tulisi vaan sivu- ja huvityö, mutta miksei sitä voisi ottaa varsinaiseksi. Jos siihen vielä yhdistäisi kananhoidon ja pavun kasvatuksen, niin saisi siitä jos kuinka laajan ja yhteiskuntataloudellisesti hyödyllisen työalan, niin että he, papit, voisivat varsin komeasti elättää itsensä ja perheensä, vaikkakaan ehkä eivät voisi nykyisiä rovastin tuloja saavuttaa.
Tuo aate innostutti häntä siihen määrään että hänen täytyi nousta kävellä vihmomaan, ja siinä kävellessään hän yhä kehitti sitä ajatusta.
— Miksen minä voisi ryhtyä uran aukasijaksi? hän kysyi itseltään. Ja miksei hän voisi, hän tulisi tekemään sen. Ja sitte hän laatisi julkisen esityksen papeille, perusteellisen, jossa heitä aatteellisesti innostaisi, vetoaisi heidän siveelliseen tunteeseensa, kiihottaisi, kehottaisi, vaatisi heitä jättämään epäinhimillisen laiskurielämänsä pimitettyjen kanssaihmisten kustannuksella ja ryhtymään tälle uudelle työalalle, jonka huvin ja hyödyn hän heille näyttäisi sekä kuvannollisesti että numeroilla…
Nämä innostavat suunnitelmat katkaisi eräs asiamies, joka tuli pyytämään pastoria kastamaan hänen lapsensa. Pehmeä ei ensin tahtonut tajuta niistä oikein oli kysymyskään, mutta sitte hän käsiänsä huitoen huusi:
— Menkää herran nimessä ja kastakaa hänet itse, kastakaa hänet kuinka monta kertaa tahansa ja kuinka paljon tahansa, upottakaa hänet vaikka veden sisään ja pankaa hänelle vaikka sata nimeä…
Asiamies peräytyi selkä edellä ja silmät pyöreänä ovelle, ja edelleen siitä ulkopuolelle, mutisten jotakin jota Pehmeä ei joutanut kuuntelemaan.
Seuraavana sunnuntaina ei pastori Pehmeätä kuulunut kirkkoon, sillä hän oli matkalla länteen päin.