VIIMEINEN LEIPÄ.
Sinä tiedät, Hannu, että tässä on viimeinen leipämme?…
Sen lausui kalpea nuori vaimo. Ääni oli hellän arka, melkein kuiskaava. Mutta Hannu ei virkkanut mitään, hän vaan tuijotti pienestä ikkunaruudusta kapealle likaiselle kadulle, joka juuri oli peittymäisillään valkoiseen lumivaippaan. Siinä oli hän jo kauan tuijottanut näkemättä mitään, taikka katsellut, kuinka suuret, pehmeät lumihiutaleet kuin valkeat perhoset lentää lepottelivat alas maahan ja ikkunaruutua vasten, josta siipirikkoina putosivat alas kynnykselle. Sitä mukaa kun maa valkeni ja loka peittyi tuntui hänenkin mielensä valkenevan, sielläkin tuntui jotakin peittyvän, pehmenevän ja lämpenevän, sillä hän oli unohtamaisillaan todellisuuden. Mutta yht'äkkiä kaikki musteni.
— Viimeinen leipä!… Josko hän sen tiesi?… Kyllä, kyllä hän sen tiesi, hän tunsi sen ja siksi se muistutus vihlasi kuin puukolla. — Viimeinen… viimeinen… jo kolmannen kerran »viimeinen!»… Kunpa olisivat nuo lumihiutaleet leipiä, suuria valkoisia leipiä, ja nuo pienemmät voinokareita, sokerin paloja ja suolan rakeita!…
— Kuulitko sinä, Hannu, mitä minä sanoin?…
Josko hän sen kuuli? Herra jumala! Vaikka hän olisi ollut sadan peninkulman päässä, ei hän olisi voinut olla sitä kuulematta — tuota ääntä! Hänen teki mieli vastata: en, mutta ei saattanut, ja kun hän aikoi vastata: kyllä kuulin, rakas toverini; niin tuntui että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja sitä hän ei tahtonut näyttää, siksi jäi hän liikkumattomana paikalleen. Hän kuuli, kuinka vaimonsa salaten huokasi ja kuinka lasten hampaat narskuivat kuivia paloja järsiessään, ja edelleen kuuli hän, kuinka vaimonsa kokoili puun kappaleita ja heitti ne uuniin.
— Rakas Hannu, ne olivat myöskin viimeiset!…
Hannu tiesi sen, tiesi liiankin hyvin ja siksi hän vavahti kun kuuli ne heitettävän uuniin. Hän olisi tahtonut mennä niiden mukana ja palaa kekäleeksi. Mutta hän vaan yhä tuijotti, — ei, hän vaan oli tuijottavinaan, sillä hän ei voinut siitä pois kääntyä. Hänen polvensa vavahtelivat, mutta jalat eivät totelleet. Ja hän kuuli edelleen kuinka vaimonsa salaa nyyhkytti ja pyyhkeili kasvoilleen vierivät kyyneleet.
— Martan kädet ovat aivan tummansiniset, pitäisi tukkia se ikkunan rikkein, sillä sieltä tuulee ja tuiskuaa…
Lapset rupesivat ihmetellen katselemaan vuoroin isään ja vuoroin äitiin, niin että leipäpalat unohtuivat avattuun suuhun. Ja vaimo jatkoi, vielä aremmin ja hellemmin:
— Rakas Hannu! Et taida enää nähdä mitään keinoa, mitään mahdollisuutta Ja sinua taitaa kovin rasittaa… Mitähän jos minä lähtisin koettamaan?…
— Ei! Et sinä lähde, vaan minä, minä lähden! Olkaa te vaan rauhalliset ja odottakaa hetkinen — ehkä tunti — ehkä kaksi — ehkä kolmekin, mutta minä tuon leipää ja puita myöskin…
Ja nopeasti kuin riuhtaisten itsensä syöksyi hän ulos, jossa vasta muisti ikkunan rikkeimen, mutta näki jo vaimonsa siihen asettelevan jotakin tuketta, samalla nyökäyttäen hänelle päätänsä rohkaisevasti hymyillen. Ei, niissä silmissä oli vielä enemmän, niissä oli niin syvä osanottavaisuuden ja toivon, rukouksen ilme että Hannu tunsi kaiken kurjuuden ja katkeruudenkin ohella rintansa täyttävän selittämättömän lämpöisestä, onnena väreilevästä tunteesta.
— Ihmeellistä, mutisi hän itselleen, kuinka tällaisessa hirveässä olotilassa ihminen tulee saamattomaksi, niin, aivan tolkuttomaksi. Lieneekö sittenkään kaikki niin auttamattoman toivotonta todellisuuden pakosta, eikö vain liene vika minussa?… Eiköhän sitä voisi korjata, kun koettaisi, ponnistaisi?…
Näissä ajatuksissa oli hän huomaamattansa risteillyt katuja kovassa vauhdissa. Hänet huomautti vasta vilu, joka värisytti hänen huonosti puettua ruumistansa, sillä tuuli oli kiihtynyt ja käynyt jäätävän kylmäksi, ryöpyttäen kevyttä nuorta lunta kadut täyttävänä tuiskuna.
— Minnekäs minä oikein menen?…
Hän väistyi seinän suojaan, nojasi olkapäänsä lähimpään nurkkaloveen, työnsi kätensä taskujen pohjaan ja jäi miettimään. Mutta sen sijaan että hänen olisi pitänyt miettiä keinoja ja etsiä mahdollisuuksia, kiersi ajatus aina toivottomuuteen, — tuonne hökkeliin, missä enää oli vaan armosta suojaa, mutta tiedotonta kuinka kauan, viimeisiin puihin, jotka oli pantu uuniin, rikkinäiseen ikkunaan, jota hän tolkuttomuudessaan ei ollut korjannut, mutta johon hänen vaimonsa oli tukkinut resua, lapsiin, jotka järsivät viimeisiä leivänpaloja, Marttaan, jonka kädet olivat tummansiniset ja vaimoon… sellaiseen vaimoon!…
— Viimeinen leipä! mutisi hän. Jo kolmannen kerran viimeinen!… Ensi kerralla oli hän pelastunut niin ja toisella kerralla niin, mutta nyt?…
Kuusi kuukautta oli hän kierrellyt ympäri kaupunkia ja lähiseutuja maallakin työtä etsien, mutta turhaan, sillä laumottain kierteli toisia hänen laistansa samoilla teillä, yhtä turhaan ja yhtä toivottomina. Kuusi kuukautta oli hän miettinyt yhtä ainoata asiaa, nimittäin perheensä elämän kysymystä, voimatta sitä ratkaista. Kuusi kuukautta oli hän koettanut sen eteen kaikki keksimänsä kunnialliset keinot, kaikki mitä hänen järkensä oli voinut pudistaa, ja ihmeellistä, kuinka vähäisiä siltikin olivat tulokset olleet! Ennen ei hän ollut sitä uskonut, kun oli ollut säännöllistä työtä eikä ollut tuntuvampaa hätää; päinvastoin oli hän ollut varma, että kaikissa tiloissa voipi hänenlaisensa, vielä nuori ja terve mies elämän kohtalonsa ohjata niin ettei kurjuus pääse kynsiänsä iskemään. Nyt oli hän sen kokenut ja masentunut; saanut tunteen voimattomuudestansa torjumaan kurjuutta, johon hän oli sidottu kuin muuriin. Viimeinen hänen hätäkeinonsa oli ollut omituista laatua. Hän oli ryhtynyt kuin työhön, ahkerasti ja sinnikkäästi, kiertelemään katuja etsien eikö joku olisi jotakin arvokasta pudottanut josta voisi saada »löytäjäisiä». Se oli tietysti ollut turhaa, sillä harvoin rikkaat pudottavat arvoesineitään ja köyhillä ei ole mistä pudottaisivat. Nyt ei ollut enää nähtävissä mitään keinoa, ei korttakaan, johon olisi toivonsa kiinnittänyt. Olisi sentään vielä ollut yksi, se viimeinen, nimittäin suora kerjuu, mutta se tuntui hänestä niin häpeällisen alentavalta, ettei hän siihen tuntenut voivansa vieläkään ryhtyä, sitäpaitsi olihan sekin ilman erityistä lupaa rangaistuksen alaista…
— Mitä? Entäpä varastaisin?… välähti hänen mieleensä, ja nyt vakavana kysymyksenä, eikä vaan sellaisena mahdollisuuden vertailuna kuin ennen joskus. — Olisihan se oikeastaan kerjuuta kunniallisempi ja eiköhän viime lopussa oikeutettukin, sillä »ei hädällä ole lakia». Ja niinköpä eivät sitä muut, monetkin tekisi ilman hätääkin, aivan kunniallisena vieläpä kunnioitettuna ihmisenä, vaikka se tapahtuu jonkin, mikä se milloinkin lienee, pettävässä ja peittävässä varjossa. Vai mitenkä olisi selitettävissä nuo kasaantuvat rikkaudet käsiin jotka eivät niitä missään muodossa synnytä, tuolle hirvittävän suurelle laiskuri ja elostelijalaumalle yhteensä, erityisesti sen muutamille? Eiköhän ne vaan ylimalkaan kasaannu vieläkin rumemmilla keinoilla kuin varkaudella: petoksella, viekkaalla peitetyllä petoksella ja julkealla lainsuojaamalla petoksella… Jos minä siis tässä tilassa, perheeni vuoksi, lasteni vuoksi, heitä turvatakseni nälkään kuolemasta varastan, niin teenköpä siinä väärin? Ja jos sitte joudunkin niitä varten varattuun tyrmään, välipä tuolle, onni sekin, ehkäpä sitte paremmin armahtavat noita turvattomiksi jääneitä…
Ennen oli hän nuo ajatukset torjunut, vaan nyt ne kiersivät joka puolelta eteen ainoana keinona ja vihdoin jäi vain kysymykseksi se, miten varastaa, miten se kävisi laatuun. Miten? Siinä olikin enemmän kuin ratkaistavaa…
Mutta vielä kerran jätti hän sen ajatuksen, sillä hänen mieleensä johtui roskakasat, joihin paremmassa asemassa olevat ihmiset heittivät kaikenlaiset jätteensä; voisihan niitä hämärissä kenenkään huomaamatta penkoa ja mahdollisesti löytää jotakin kunnollista…
Illan jo pimettyä asteli Hannu asuntoansa kohden, hitain askelin, pää rintaan painuneena, puunkappaleita kainalossa. Kuta lähemmäksi »kotia» hän tuli, sitä hitaammiksi ja epävarmemmaksi kävivät askeleet. Ikkunan kohdalla hän pysähtyi, vapisi ja kuunteli…
— Nyt ne siellä hiljaa odottavat, että isä tuo ruokaa ja puita! Ne ovat jännitettyjä siinä odotuksessaan, mutta varmoja, sillä varmastihan minä lupasin! Jos eivät jo liene vilusta jähmettyneet?…
Hän hiipi oven edustalle, hiljaa kuin varas.
— Ei! Minä en voi mennä sisään, minä heittää kolahutan nämä puut oven edustalle, josta vaimoni ne tulee ottamaan, ja juoksen takaisin, sillä minun täytyy heille viedä myöskin ruokaa!…
Ja niin hän teki. Rinnassaan kakkasi kuin vasaroilla kun hän jälleen kadulla pysähtyi.
— Sanotaan, että »kun on hätä sulia suurin, avun antaapi jumala». Nyt on minulla hätä. Sinä jumala, jos olet olemassa, tiedät sen — tai jos et vielä tiedä, niin katso minun sydämeeni ja katso minun rakkaimpieni sydämeen! Katso, ja ojenna kätesi, minä käyskentelen ja annan sinun ohjata itseäni!…
Ja hän käyskenteli ilman määrää, mutta tuloksetta, edessä ja ympärillä oli aina samaa. Hän kulki täysinäisten ikkunain, ruokatavaroilla lastattujen näytepöytien ja ruan hajua tuoksuavien ravintolain ohi, mutta hänelle ei niistä ollut mitään hyötyä, päinvastoin yhä kovemmin vatsassa ellosteli ja rinnassa viilteli.
— Jumalani, sinähän lupaat auttaa ja vakuutat voivasi sen tehdä, tee nyt ihme! Pane nyt tuolta hanhi lentämään vaimoni pataan ja tuolta leipä vierimään lasteni syliin! — Ei niinkään, näytä vaan joku yksinkertainen mahdollisuus, jonka avulla minä tulen pelastetuksi!…
Mutta jumala ei kuullut. Hetken perästä huomasi hän taas olevansa paluutiellä — tyhjin käsin.
— Ei, se ei saa tapahtua! virkahti hän ääneensä ja hampaat jarskahtivat toisiansa vasten.
Oli jo myöhä, lähellä puolta yötä. Katuliike oli vaiennut, valaistus himmentynyt. Hannu tunsi jalkainsa juurelta tuoksahtavan tuoreen leivän hajun, niin voimakkaan, että se tuntui melkein ravitsevan. Hän kurkisti raollaan olevasta ikkunasta sisään ja huomasi että se oli leipurintupa. Siellä torkkui muutamia miehiä, toiset puoliunessa, toiset täydellisesti nukuksissa. Ja siinä hänen allansa, niin lähellä että melkein olisi ylettänyt kädellä koskettamaan, oli suuri kasa leipiä, pulleita, punaposkisia leipiä!
Yht'äkkiä selvisi hänelle siinä käytäntöönpanoon asti varma ajatus ja samalla hän myöskin muisti puunkappaleen, jonka päässä oli ollut rautanaula.
Ennenkuin hän huomasikaan oli hän siinä taas takaisin naulapäinen puukappale vapisevassa kädessään. Ja kas kuinka helposti se leivän noppaaminen kävikin, aivan kuin vanhalta oppineelta!
Juoksujalassa, taakseen ja ympärilleen vilkuillen harppaili hän asuntoonsa, otti kainaloonsa äsken tuomansa puut, joita ei vaimo ollutkaan siitä korjannut, ja työntyi vapisevin polvin ja hurjasti hakkaavin sydämmin varovasti sisään. Huoneessa oli pimeä ja vastaan löyhähti kostea kylmyys. Lapset rykivät, muuten oli hiljaista. Mutta kun puut kolahtivat lattiaan kavahtivat lapset.
— Isä tuli!… Isä kulta!… Hyvä isä! huusivat ne: Missäs leipää?…
— Täällä, lapset! vastasi isä ja koetti saada äänensä sopivaksi, vaikka se tahtoi värähdellä. Ja hän silpoi leivästä kappaleen kullekin. Hänen laitellessa tulta uuniin riemuitsivat lapset palasineen. Pian loimotti tuli ja lauhdutti pienen hökkelin ilmaa.
— Sait kuitenkin! Mistä? äännähti vaimo, melkein kuin iloisena hänkin, ja lisäsi: Otanpa pienen palasen minäkin.
Hannu tunsi otsansa punastuvan, kaiken veren syöksyvän hänen päähänsä ja kasvoihinsa, niin voimakas häpeä ja kurjuuden tunne vihlasi häntä. Mutta hän puri tuntoansa ja koetti olla luonnollinen ja varma.
— Syökää te vaan, huomenna tulee lisää ja enemmän.
Vaimo ei kysynyt enempää. Mutta Hannusta tuntui että hän tiesi asian todellisen laidan, ja häntä alkoi epäilyttää että tiesivät sen muutkin. Kuka sen tietää vaikka joku, vaikka juuri poliisi olisi jossakin nurkan takana vaaninut häntä, nähnyt kaikki ja sitte seurannut hänen jälkiänsä. Ja nyt hänestä tuntui että joku hiiviskeli ikkunan ja oven edustalla…
Vihdoin asetuttiin levolle, liha lihaan, toinen toistaan lämmittämään. Mutta Hannu ei saanut unta. Aina kun hän ummisti silmänsä, ilmestyi hänen eteensä naulapäinen puukappale ja leipä, ja joku vaanimassa nurkan takana ja seuraamassa hänen jälkiänsä. Ja taas hänen täytyi tarkistaa korviansa, eikö vaan joku hiiviskellyt seinän lakana, eikö vaan kalahtanut oven lakana raudat…
— Teinkö minä oikein vai väärin? Eikö sittekin olisi ollut parempi kerjätä? Sillä eikö ole yhtä suuri häpeä miehen varastaa yhtä leipää kuin kerjätäkin?… Ja eiköhän vaan olisi löytynyt joku muu keino, kun olisi ollut hiukan enemmän järkeä, hiukan enemmän tarmoa, hiukan enemmän miettinyt?… On häpeä olla perheensä edessä tällainen!…
Ajatukset ajoivat toisiaan, multa mitään selvää ei tullut. Ja kaiken lopuksi ilmestyi silmäin eteen aina tuo leipä.
Viimein oli hän nukahtanut. Ja hän oli Olovinaan suuressa hädässä, jonka laatua hän ei selittää taitanut, ja harhailevinaan eksyksissä pimeätä ja mutkaista tietä. Mutta ylhäältä korkeudesta oli katsovinaan suuri kirkas silmä, jumalan silmä. Se katsoi suoraan häneen ja seurasi häntä, mutta sen ilme oli selittämätön. — Näytä minulle mihin minun on mentävä ja mitä tehtävä! oli hän huutavinaan ja ojentavinaan käsiänsä sen puoleen. Mutta silmä katsoi vaan. — Viittaa minulle tie, se oikea tie! oli hän huutavinaan uudelleen. Mutta silmä vain katsoi. — Auta minua, sillä minä olen hirveässä hädässä! oli hän vielä kerran huutavinaan niin lujasti kuin jaksoi. Mutta silmä ei värähtänytkään, katsoi vain, eikä näyttänyt välittävän hänestä enempää kuin muistakaan. Silloin oli hän vaipuvinaan synkkään epätoivoon ja menettävinään kaiken tarmonsa… Mutta sitte oli siihen ilmestyvinään hirveän suuri leipä, jota ympäröi käsiraudoista, poliisikypäreistä, patukoista, pyssyistä, miekoista, pistimistä ja kaikenlaisista murha-aseista kokoonpantu aita. Mutta hänellä oli olevinaan hirveä nälkä ja hän oli syöksyvinään aidan läpi, ottavinaan leivän harteillensa ja lähtevinään sen kanssa pakoon juoksemaan. Mutta samalla olivat myöskin raudat, kypärit, patukat, pyssyt ja pistimet liikahtavinaan ja lähtevinään hänen peräänsä. Ja leipä oli hirveän raskas, ne saavuttivat hänet. Silloin hän hirmuisessa hädässä, leipä sylissään, oli polvistuvinaan jumalan silmän alle, joka yhä katsoi, ja huutavinaan: jumala, auta tämä ainut kerta!
Silloin oli hän löytävinään itsensä omalta vuoteeltansa ja tuntui kuin savupiipun kautta olisi jylissyt ääni:
Tomppeli! Syö sinä lastesi kanssa hyvällä omallatunnolla se leipä, jonka varastanut olet, sillä rakkaudesta sinä sen varastanut olet. Ja katso, sinä olet työtä tehnyt ja ollut raskautettu, ei sinulta koskaan leivän puuttuman pitäisi, eikä sitä varastaa tarvitsisi, jos oikein olisi. Niin että jos sinä alati ahkerien ja ijäti säästäneiden veljiesi kanssa vaatisit kaiken osasi ja kaiken omasi niiltä, jotka nyt ylenkylläisyyteen ja rikkauksiin hukkumassa ovat, niin ei niille jäisi leivän murenta ravinnoksi eikä langan solmua ruumiinsa verhoksi, vaan te olisitte ylenkylläiset ja rikkaat. Ettäs sen nyt tiedät ja toisillekin opetat!