MAALAAJAN TAIVAS.
Hän oli taiteilija ja hänellä oli sen tuskat. Hänen poveansa poltti lakkaamaton kaiho ja luomishalu, ja hän olisi tahtonut tehdä jotakin suurta — kuolematonta. Mutta maailma ei tarjonnut kyllin korkeita aiheita, sillä se oli niin jokapäiväinen, niin lemmetön ja tyly, niin rauhaton ja ruma. Hän ikävöitsi niiden vastakohtia ja hänen kevytsiipinen mielikuvituksensa lennätteli häntä usein siellä — mailmoissa, joita ei ollut olemassa. Hän palavoitsi kauan ja vihdoin keksi ratkaisun: hän tahtoi maalata taivaan.
Hänen rintansa täyttyi pyhästä innostuksesta ja hän täytti palettinsa ihanimmilla väreillä, levitti eteensä suurimman kangaskappaleen ruusuisella pohjalla ja rupesi piirtelemään muotojen ääriviivoja — maalasi ja pyyhki, maalasi ja pyyhki, sillä ääriviivat vaihtuivat ja muodot haihtuivat eikä kokonaisuutta tahtonut syntyä.
Mutta viimein se syntyi; juuri kun hänen lihansa oli väsynyt ja mielikuvituksen lintu oli lennähtämäisillään alas siipiänsä lepuuttamaan. Silloin se oli syntynyt. Hän oli maalannut taivaan — autuaitten lehdon, jossa ruusut eivät lakastuneet eikä myrsky veden kirkasta kalvoa himmentänyt, jossa jumalan lempeä silmä päivänä paistoi ja hänen henkäilynsä viihdyttävänä tuulosena leyhyi, jossa ilma soi ijäistä ihaninta symfoniaa ja yrttitarhojen mystilliset siimekset olivat ehtymättömien uinailujen tyyssijoja niille onnellisille jotka siellä toisensa kohtasivat häiritsemättömin lemmensyleilyksin ja ijankaikkisuuteen jatkuvin nautinnon hetkin.
Se oli nyt se, jota hän oli ikävöinyt, ja hän tahtoi uinahtaa sinne armaansa syleilyyn.
Mutta keskellä ihaninta ilmojen symfoniaa ja yrttitarhojen lumoa pilkisti sieltä itse pahanhimon ilkeä silmä ja irvisti itse rumuuden raateleluhampaat — ja kaikki oli saastutettu.
— Ei! Niille on luotava oma maailmansa — helvetti, pimeä ja ruma.
Ja hän täytti palettinsa rumimmilla väreillä, otti suurimman kangaskappaleen lokamustalla pohjalla ja maalasi, pyyhki ja maalasi, sillä hän ei tahtonut löytää muotoja eikä ääriviivoja kylliksi mustia ja kylliksi rumia.
Mutta vihdoin se oli syntynyt. Hän oli maalannut kaameimman louhikon, jossa ei mikään kukoistanut, ärjyvään yöhön, jossa ei hetkenkään rauhaa ollut, jonka ylitse itse belzebub siipensä levitti ja yhden silmänsä valoksi ylensi. Sinne katkerimmista kyynelkarpaloista vedet murhan myrkkyvaahdossa kohisemaan, tuskista polttavat tuulet, vääryyden vihloista viimat ja itkuista ikuinen symfonia. Sinne alastomat himot hirveimpään piiritanssiin itse belzebubin ympärille. Sinne portaat rujoista ja rammoista, orvoista ja leskistä, kaikista joita rumuuden enkelit olivat kaikkina aikoina niittäneet ja niitä myöten raskaine kultaristineen loppumattomaan kiipeämiseen ne, joille se oli ihanne…
Se oli nyt se — helvetti, jonka vuoksi hän oli kärsinyt ja tuntenut miljoonien kärsivän. Hän tahtoi paeta jälleen taivaaseensa ja uinahtaa…
Mutta ihmiset kulkivat hänen ikkunansa ohitse, tulivat ja menivät, kukin arki päiväisillä asioillansa; ja heidän äänensä sorisivat milloin iloa, milloin surua, milloin leikkiä ja milloin totisuutta, ja kaikki yhtyi yhdeksi sekavaksi kuoroksi.
Hän katsahti maalaamiinsa ja ne olivat aivan epätodellisia; ne olivat liian valoisia ja liian mustia.
— Ei, mutta maalaappas elämä, todellinen elämä todellisin mutta taiteellisin värein!
Hän täytti taas palettinsa väreillä, levitti eteensä kangaskappaleen ja alkoi piirtelemään muotoja ja ääriviivoja…
— Mahdotonta!
Hänen eteensä aukeni huimaavia näköaloja, jotka sisälsivät itseensä taivaat ja helvetit lukemattomine tavanvaihteineen; ääretön värien ja muotojen, sointujen ja epäsointujen sotku, johon hän upposi kuin hyttynen avaruuteen.
— Mahdotonta! Se on puristettava kokoon, se on puristettava niinkuin sydän puristaa joskus tunteen yhteen ainoaan pisaraan…
* * * * *
— Mitä sinä mietit, poikani? — Se oli hänen äitinsä lempeä ääni.
— Olen maalannut taivaan ja helvetin, nyt tahtoisin maalata elämän.
— Yhdistä ne… ei, maalaa taivas uudelleen, kunnes siitä on tullut todellinen ihanne sinulle tänäpäivänä, se on paras taulusi! Ja äiti poistui hymyillen.
— Niinkö!
Maalaaja otti taas palettinsa, sevotteli värejä ja mietiskeli. Nopeasti sivalsi hän pienen pikkaraisen kangaskappaleen vaaleansinervällä pohjalla ja maalasi siihen muutamilla siveltimen vedoilla palan puhdasta luontoa, sinne oman majansa ja sen pyhättöön lemmittynsä kuvan.
-Nyt!
Ja riemuiten vei hän sen äidillensä.
Äiti katsahti siihen vaan kerran ja suuri, kirkas kyynelkarpalo vierähti hänen kalpealle poskellensa.
— Se on hyvin kaunis, poikani! Mutta eikö mitään ole siitä unohtunut — eikö todellakaan mitään?…
Oli unohtunut. Maalaaja muisti sen ja vavahti. Oli unohtunut se, joka olisi pitänyt ensimäisenä maalata hänen majansa pyhättöön.
Nöyränä palasi hän ja korjasi erehdyksensä; lämmöstä täyttyvin rinnoin maalasi hän sen, joka oli unohtunut — äidin sydämmen.