PAINAJAINEN.
Maailmankaupungin loistavimman kadun keskuksena oli ollut tänä yönä Powerin palatsi, se oli loistanut kirkkaimmin ja viimeisenä, sillä siellä oli vietetty omistajansa viisikymmenvuotispäiviä. Mutta nyt alkoi sekin himmetä. Sen sadoista ikkunoista yksi toisensa perästä sammahti, sen kuudestakymmenestäneljästä huoneesta yksi toisensa perästä pimeni, kunnes aina iloisella bulevardilla loimotti vaan tavalliset yötulet.
Miljoonain omistajan palatsissa oli ollut iloinen ilta, ylitsevuotavainen yö. Ei ollut puuttunut mitään. Oli ollut viiniä ja oli ollut naisia, oli ollut herroja ja oli ollut tupakkaa, soittoa jouhilla ja musiikkia metallitorvilla, oli syöty ja juotu, oli tanssattu ja pelattu, ja oli keksitty taas joku uusi huvitusmuoto, jonka toistaiseksi tiesi vaan tämä suljettu seura, tämä ylin kerma.
Vieraat olivat poistuneet ja vieneet mukanansa sisällyksen, oli jäänyt vaan kuori: kuusikymmentäneljä tyhjää huonetta. Niin, aivan kuin tyhjää, sillä palvelijain lauma oli hävinnyt heille kuuluvaan etäiseen soppeensa ja palatsin haltijat, kaksi kylläistä, toisiinsa väsynyttä ihmistä sulkeutuneet huoneisiinsa toinen toiseen päähän marmorimuuria.
Powerin aivot olivat vielä kiihtyneet, mutta ruumis oli ylen väsynyt. Hän antoi riisua itsensä ja heittäytyi hyllyvälle vuoteelle kuin pakattu säkki. Ja tahtoi nukkua. Mutta aivot olivat hermostuneesti kiihtyneet, ei tullut unta. Niissä myllersi arkipäiväinen todellisuus ja yöilojen yliluonnollinen kiihko yhtenä sekavana paadoksena, joka ei suonut lepoa. Ja alkoi yökylpy: hikoileminen ja selittämätön ahdistus, jota hän oli oppinut pelkäämään, ei, vaan suorastaan kammoamaan. Se alkoi tuollaisena epämääräisenä pahana tunteena, jota ei saanut haihtumaan, ajatuksina, jotka painoivat vaikka kuin olisi koettanut niitä toisilla ajatuksilla kumota, ja vihdoin jonkinlaisena pelkona, jolle ei löytänyt todellista syytä, mutta joka kuitenkin piinasi. Se olikin ainoa Powerin onnettomuus ja sitä varten oli hänellä aina lääkärinsä määräämää lääkettä vuoteen vierelle asetettuna. Hän otti kapselin ja painoi silmänsä kiinni: Nyt!
Mutta hetken perästä oli hän ajattelemassa:
Seisonko minä vankalla pohjalla? Kestänkö minä? Onko se sittenkään niin varmaa?…
Ja hän laski ja punnitsi. Hän koetti johtaa mieleensä asiaintilan semmoisena kuin hän oli sen viimeksi kuullut konttorikirjojen ja luuli sen yksityisten, salaisten muistiinpanojensa perusteella olevan. Ja numerot puhuivat varmasta seisomisesta, vieläpä miljoonain kaksinkertaistumisesta. Eikä mitään ollut epävarman sattuman varassa, vaan kaikki oli laskettuna tukevalle tuottopohjalle. Miksi siis mitään rauhattomuutta… tuo mitätön muutamien vaivaisten tuhansien menetyskö tänä merkkipäivänä merkitseisi jotakin? Ei, ei suinkaan! Eikä mitään muutakaan syytä ollut, todellista syytä, sillä kaikki oli parhain päin. Huoleti siis saattoi nukkua.
Hän otti toisen kapselin ja käänsi kylkeä, painoi silmänsä lujasti kiinni ja koetti hengittää rauhallisesti. Ja hengitti kuin hevonen.
Mutta hetken perästä hän oli ajattelemassa:
Kuusikymmentäneljä huonetta, melkein kaikki tyhjinä… Tyhjinäkö? Entäpä niissä olisikin hiiviksijöitä… piruja! Entäpäs ne siellä laseja kilistivät ja tanssivat, löivät kortteja, iskivät silmää ja puhelivat rahamaailman »nikseistä»…
Ja häntä rupesi kammottamaan. Hän otti kolmannen kapseliin. Mutta hetken perästä oli hän ajattelemassa:
— Miksikä näin yksin? Olisihan soma olemassa läheisyydessä joku toinen ihminen, luotettu toveri, ystävä… Tuolla monien huoneiden takana, palatsin toisessa päässä on kyllä sellainen, onhan siellä minun oma vaimoni… Vaimoniko? Ei, vaan jokin… virallinen liiketoverini, vieras, korska olento, joka ei halua lähestyä minua enkä minä häntä. Ja siksihän sitä sovittiinkin näin, eletään kuin erillään, kumpikin omassa huoneustossaan ja omine salaisuuksineen. Julkisuudessa, muodon, tavan ja oikeastaan vaan sen vuoksi että meidän molempien miljoonat säilyisivät yhdessä koossa ja yhtenä mahtina, meitä molempia kohottamassa, näytellään rakastavain aviopuolisoitten osaa… Ja mitä varten oikeastaan? Eihän ole perillistä eikä edes sen toivoa enää… Ja kumpikin elämme sivulla toista rakkauselämää, elämää, jossa on sisältöä, jossa on sitä hurjuuteen, iljettäväisyyteen asti…
Nyt alkoivat ne muistot, ajatukset ja kuvat temmeltää. Jos ne olisivat pysyneet siinä, missä niitä elävöitti nautinto ja kirkasti hekuma, olisi hän antanut niiden mielinmäärin temmeltää vieläpä kiihottanutkin. Mutta nyt ne eivät jaksaneet pysyä siinä, vaan painuivat johonkin iljettävään, sameaan ja rumaan, toivat eteen syyttäviä silmäpareja ja kaikkea muuta sikin sokin, kunnes hän oli kuin jonkin ahdistavan painon alla, jossakin liejussa.
— Ei, tästä on päästävä! mörisi hän ja ponnistautui ottamaan vielä yhden kapsellin. Lääkäri oli tosin kieltänyt ottamasta niitä kolmea enempää, koska se voisi olla arveluttavaa sydämelle; parempi siinä tapauksessa olisi ottaa kylpy, oli hän sanonut. Mutta sitäpä hän ei nyt jaksanut; hänen täytyi saada rauhotusta ja lepoa, unta, maksoi mitä tahansa. Ja hän nielasi heti kaksi samalla kertaa.
Hetken aikaa tuntui hänen päässään humisevan ja kohisevan, takovaan ja myllertävän, ja sänky pyöri ja keinui. Sitten oli tuokio ettei hän tuntenut mitään. Mutta sille — tapahtui jotain kamalaa. Hänen kaupungissa omistamansa kivimuurit rupesivat sortumaan, hänen rahoillansa käytettävät tehtaat kävivät nurin puolin, rautatien, jossa hän oli suurin osakas, kiskot nousivat paikoiltaan ja viskautuivat hujan hajan ja kaivanto, jonka hän omisti yksinään, räjähti tuleen, puhalsi kidastansa patsaan savua ja tuhkaa ja vajosi syvyyteen; sijalle syöksähti musta vesipyörre, jonka keskellä, kuin jossakin hirmuisessa kiehuvassa kattilassa, vilisi ihmisruumiiden osia, päitä, jalkoja ja käsivarsia. Ja sen partaalle ilmestyi kammottava olento, toiselta puolen musta ja toiselta punanen, joka kahdella pitkällä sorkallaan osoitti toisella pyörteeseen ja toisella häneen, Poweriin, ja nauroi kamalasti…
Power heräsi hiestä märkänä ja kauhun valtaamana, vapisevilla käsillänsä etsi hän soittonappulan ja painoi minkä jaksoi — hänen mielestänsä minuutin, kaksi, kolme, viisi minuuttia, kymmenen minuuttia — kunnes hätääntynyt palvelija syöksyi sisään, kädet ojennettuna kaikkeen mahdolliseen palvelukseen.
— Onko teillä ase? Power mörähti.
Palvelija ei heti ymmärtänyt, vaan hämillään haparoi jotakin sanoakseen.
— Aasi! Onko teillä mukananne ase, pyssy tarkoitan?
— On, mutta…
— Onko se ladingissa?
— On, mutta…
— Onko teillä kaksi asetta?
— On… määräyksestänne.
— No, varustakaa ne käsiinne, toinen toiseen, ja asettukaa tuohon oven toiselle puolelle.
Palvelija viivähti hetken epäröiden ja kysyi:
— Eikö saisi kutsua lääkäriä?
— Mitä?… Mars! Tuohon oven toiselle puolen, toinen ase toisessa kädessä ja valvokaa, aina valmiina; muistakaa: silmiänne ette saa hetkeksikään ummistaa. Ymmärrättekö?
Palvelija kumarsi ja hypähti lähtöön. — Ei vielä. Täällä ei ole ilmaa, tämä on kuin palvauslaitos. Laittakaa että sitä tänne tulee ilman vetoa. Ja täysi valaistus. Ymmärrättekö?
Palvelija kumarsi ja ryhtyi täyttämään saamansa käskyt, nopeasti ja notkeasti, ja sen tehtyänsä asettautui aseet käsissä määrätylle paikalleen, hänkin jo varuillaan ja jännitettynä mahdollista uhkaavaa vaaraa vastaan, jonka laatua hän ei ensinkään aavistanut.
Katseltuansa yli huoneen, jossa nyt äskeisen hämäryyden sijasta oli täysi, hiukan väritetty valaistus, ja kuultuansa että palvelija oli määrätyllä paikallansa oviverhojen toisella puolen, vieläpä vakuudeksi nähtyänsä siellä hänen rintansa ja ojossa riippuvan pistoolin piipun, tunsi Power itsensä rauhotetuksi.
Mutta uni vaan ei tullut. Yhä uudelleen täytyi hänen muistella äsken näkemänsä kuvat ja aina jäivät ajatukset sen viimeiseen kohtaan. Silloin hänen myöskin täytyi hetkinen pidättää hengitystänsä ja kuunnella, etteihän vaan tyhjissä huoneissa joku liikkunut ja että vahti oli paikallaan. Vihdoin vapautui hän niistä ajatuksista, kun hänen mieleensä johtui edellisenä päivänä lukemansa sanomalehtiuutiset, joissa oli ylen paljon kamaloita tapauksia: tulipaloja, junien yhteentörmäyksiä, kaivosräjähdyksiä, rakennusten sortumisia ynnä kaikenlaisia muita, joissa ihmisiä oli satamäärin kuollut ja ruhjoutunut. Tuo hänen unensa sekottui niiden kanssa yhteen, niin ettei oikein eroittanut kumpi oli unta ja kumpi totta…
Viimein hänen paksut silmäluomensa tupsahtivat alas ja hän hengitti kuin hevonen.
* * * * *
Tyhjistä huoneista alkoi kuulua liikettä. Ensin hiipiviä askeleita huoneesta toiseen, sitte tanssin hipsutusta ja pianon kielien kosketusta, vihdoin lasien kilinää ja naurua. Sen jälkeen kuului nopeata ja raskasta käyntiä suoraan Powerin makuuhuoneen ovea kohti, mutta sen edessä se — pysähtyi, teki käänteen oikealle ja kiersi toisten huoneiden kautta sille ovelle missä vahti seisoi ja astui siitä sisään.
Powerin oli vallannut jähmetyttävä kauhu, mutta nyt näki hän hienon, mustiin puetun herrasmiehen kohteliaasti kumarrellen lähestyvän häntä. Ainoa, mitä hän siinä erikoisuutta saattoi huomata, oli käden sormien pituus, käden, joka oli hänelle ojennettuna.
— Terve, veli! Tulin minäkin onnittelemaan, kun ei siihen ennemmin ollut tilaisuutta.
Powerin täytyi koskettaa ojennettua kättä, ja hänestä todellakin tuntui että hän oli tuon herrasmiehen jolloinkin nähnyt, hänen kemuissaanko tai muualla, sitä hän ei muistanut.
Kohtelias vieras istahti vuoteen vierelle ja katsoi häneen, katsoi ja hymyili, hymyili ja naurahti. Siinä oli jotakin joka kammotti.
Kuinkas terveys?
Powerin teki mieli vastata, vaan sanat takertuivat kurkkuun.
— Ohi menevää, toivokaamme, sanoi vieras ja naurahti, jolloin Power näki hänellä olevan yhden hampaan paljon pitemmän toisia ja törröttävän sivulle päin. — Ei miljoneeri jouda sairastamaan, sen täytyy valvoa pörssiä ja viettää iloisia juhlia! vieras jatkoi ja taas naurahti.
— Jaa, mitenkäs ne asiat nyt oikein hurisee, raha-asiat nimittäin, olen hiukan utelias?
Power koetti ponnistaa itseänsä jotakin sanoakseen, mutta se oli turhaa.
— Olet lihonut aikatavalla ja se on merkki, että raha-asiat ovat nyt varmalla kannalla, että olet nyt päässyt siihen päämäärään jonka jo isäsi vannoi alkaessaan romujen ja rääsyjen kerääjästä panttilainaajaksi. Tosin sanottiin että hän oli hävyttömän ahnas, armoton ja tunnoton niitä kohtaan jotka hädässään hänen kynsiinsä joutuivat, mutta välipä tuolla, hän kuitenkin kykeni kokoamaan ja kohoamaan, niin että hän kuollessaan oli jo pikku pankkiiri ja asui ja söikin kuin ihmiset. Sanottiin häntä tosin vielä silloinkin kerrassaan tunnottomaksi koronkiskuriksi, mutta sekään ei merkitse mitään, sillä hän oli sentään saanut kokoon vajaan miljoonan. Ja sinusta on tullut isäsi poika, olet kyennyt hänen uraansa kunnialla jatkamaan. — Niin, olet lihonut. Tavallisesti lihotaan kun ei ole mitään raskaampia huolia eikä ruumista rasittavaa työtä, kun saadaan olla laiskana ja täyttää vatsaa kaikella herkulla mitä suinkin kurkusta alas menee — nimittäin kun on säilynyt vielä vatsa joka sulattaa, kuten esimerkiksi sinulla, veli. Jos nyt hiukan vaivaa, niin eipä ihmekään, sillä se oli sentään rasvainen juhla. Hahhahhaa!
Poweria puistatti.
— Mutta asiaan. Sinä olet siis nyt varmalla pohjalla. Kivimuurisi tuottavat hyvin, niin, onhan niihin kiinnitetyn omaisuuden arvo sekä luonnollisen että keinotekoisen kohonnan kautta noussut kaksikymmenkertaiseksi. Jaa, se on melkein satumaista, mutta totta, sillä kaikki oli vielä siihen aikaan halpaa, halvalla ne tuli rakennetuksi. Mutta muistatkos kuinka se oikein kävi?
Power koetti avata suutansa, mutta kieli oli kangistunut.
— On voinut unohtua. Kas näin se kävi! Vieras ojensi hirveän pitkän sormensa Poweria kohti ja käänsi sitä sitte vasemmalle. — Katsohan!
Power käänsi päätänsä kuin raskasta kivimöhkälettä sormen viittaamaan suuntaan ja näki muuriensa rakennustyöt. Se alkoi perustuksien kaivamisesta. Laumat likaisia työmiehiä siinä iski, väänsi, kaivoi ja työnsi väkivoimin minkä ennätti, kuin henkensä edestä, märkänä hiestä, likaisena loasta, saamatta henkäyksenkään hetkeä, sillä työvoudit liehuivat ympärillä kuin sudet, paikasta toiseen ja miehestä miehelle, huitoen, huutaen ja kiroten. Muutamat uupuivat, ne sysättiin tieltä pois; toiset ruhjoutuivat reunoilta vyöryvien ja nostokoneesta putoilevien möhkäleiden alle, ne sysättiin myöskin verisenä tieltä pois ja vierellä kärkkyvästä, ryysyisestä ja nälkiintyneestä työn kerjäläislaumasta nykästiin aina uusi mies syrjään sysätyn tilalle. Samaa jatkuen alkoivat sitte muurit kohota alaalta maakuopasta korkealle ilmaan. Miehiä putoili alas telineiltä raskaine taakkoineen ja murskautuivat, ne sysättiin syrjään ja tilalle oteltiin aina täyte odottavien armeijasta. Mutta sitte putosi alas hirmuinen siderauta ja vei mukanansa telineet ja niiden mukana kolmekymmentäseitsemän miestä, jotka maahan päästyään olivat yhtä liha- ja verimassaa, jota juuri alettiin kantamaan Powerin eteen. Silloin kuva katosi.
— Näin se kävi. Mutta välipä tuolle, sillä muurit sentään uljaasti kohosivat etkä sinä, veli, joutunut sentinkään vahinkoon kenenkään päästä tai kädestä, niin, eikä sinun tarvinnut edes sormenpäätäsi tahria koko rakennustouhussa — kaikki on niin mukavasti järjestettynä tässä ihanassa maailmassa! Telineiden sortumisesta sinä tosin synkästi kirosit, sillä se oli sinulle muutamien lanttien vahinko, mutta kestithän sinä sen. Jaa, ja nyt sinä olisit jo painava mies yksin noilla kivimuureillasi, mutta ethän sinä siihen pysähtynyt. Onnellinen mies!…
Vieras vaikeni hetkeksi ja katseli Poweria kuin jotakin leikkikalua, toinen silmä pienenä, suu nauruun rämähtämäisillään. Power ei yrittänytkään liikahtamaan, sillä hän tunsi jäseniensä olevan jähmeänä ja kielensä puhumasta epäävän. Häntä pelotti.
— Sinähän olet myöskin osakas kahdessa suuressa tehtaassa, niin, oikeastaanhan ne ovatkin sinun, vaikka muodon vuoksi on niiden leimoihin merkitty »Company». Kuinkas, paljon ne tuottivatkaan viime vuonna puhtaaksi? Eikös se ollut täyteen 58 prosenttia? — Se oli nätti voitto, eikö? Hykersit käsiäsi kun sen kuulit, ja kannattikin, sillä perin vähän siitä oli sinulle itsellesi vaivaa ollut, tuskin olit käynyt kertaakaan koko tehtaissa sinä aikana ja konttoreissakin vain vuositilien päättyessä. Et siis tiedä kuinka tuo 58 prosenttia syntyi, mutta lienet huvitettu sitäkin näkemään.
Ja taas hän ojensi tuon yhä pitemmältä näyttävän taikasormensa, jossa Power nyt huomasi hirmuisen pitkän käyrän kynnen, jonka nokassa kirpoili sähkökipinät. Samalla Powerin eteen aukeni suuri suunnaton tehdas täydessä käynnissään. Vaikenematon kurina ja tykytys, räminä ja jytke, remmien vilinä ja pyörien surina, vipujen kieputus ja hammasten jurske, vongunta ja taonta. Ja niiden uhkaavissa lomissa liikkui ihmisiä, miehiä ja naisia, kalpeina ja väsyneinä, lakkaamattomassa jännityksessä kuin itse koneet, sillä jokainen unhotettu hetki tai harhaliike voisi tuottaa tapaturman, tai kuoleman. Ja kuitenkin siellä katkeili sormia ja käsiä, silpoutui jäseniä, niin että veri roiskahteli kattoon ja yltäympäri. Jotkut kietasi kone mukaansa kokonaan, kädestä, vaatteen liepeestä, hiuksista tai minkä mistäkin, ne haukkiloi kappaleiksi, tai litisti, kääri, tai ilmassa kieputteli, ja kun ne siitä irrotettiin oli jälellä enää muodoton verinen möhkäle. Mutta vielä ehjien, vielä koneensa mukana toimivien ei auttanut siitä välittäminen, eikä työtänsä keskeyttäminen, sillä kylmät koneet yhä toimivat samalla matemaattisella varmuudellaan. Mutta nyt Power huomasi, että niiden lomissa luikerteli pieni verijuova, joka alkoi suureta suurenemistaan, kunnes siitä tuli puronen, joka kuljetti mukanaan ruhjoutuneiden ruumiinosia ja muodottomia lihamöhkäleitä, suuntautuen suoraan häntä kohti ja alkaen siihen kasaantua. Häntä kauhistutti ja hän koetti päästä vyörymällä sitä pakenemaan. Silloin vaihtui kuva. Eteen ilmestyi tehtaan toinen osa, muuten suunnilleen samanlainen ja samanlaisilla seurauksilla, mutta sen työväen muodostivat etupäässä lapset, niin kovin pienet, kalpeat ja rihaiset, ja monet niistä yhtenään nykivät ja sylkivät värikästä näljää, ja niitä kannettiin pois särkyneinä ja verisinä…
— Tiedätkös, kuuli hän vieraansa sanovan että juuri nuo ovat koonneet tuntuvan osan prosenteistasi, niistä 58:sta?… Sääliäkö? Mitä vielä! Ensi vuonna voit saada kokoon 68. Hahhahhaa! Mutta eteenpäin…
Powerin eteen ilmestyi toinen tehdas, joka ensi silmäyksellä oli kuin kirkon kuvaama helvetti. Suuret tulipunaiset, säihyvät raudat, kanget ja möhkäleet, liikkuivat tavattomalla nopeudella ja hirvittävän uhkaavina ristiin rastiin ja niiden keskellä liikkui tulisessa kiireessä puolialastomia ihmisolennoita, kuin itse paholaisia. Maa jytki ja vavahteli suunnattomain vasarain iskuista ja säkenet sädehtien sinkoilivat kuin salamat yltympäri. Mutta sielläkin tuhoutui ihmisiä, noita henkensä uhalla ponnistelevia kelmeitä olennoita, ja toisia kaatui yhtenään kuumuudesta ja liikarasituksesta pyörtyneinä. Ja kaikki ne kannettiin ja kasattiin Powerin eteen suureksi, mustaksi röykkiöksi, jossa ne hetken perästä rupesivat kiemurtelemaan kuin käärmeet ja päällimmäiset ryömivät Powerin eteen… Samalla vaihtui näky. Ilmestyi valimo, jonka katossa olevasta kääntövivusta riippui suunnattoman suuri kauha, josta juuri ruvettiin kaatamaan sulaa rautaa maahan muovailtuun muottiin. Sen ympärillä olevain miesten silmät, kasvot, jokainen lihas heidän käsivarsissaan ja koko olennossaan oli äärimmilleen jännittynyt. Mutta juuri tärkeimmällä hetkellä jokin paikka petti ja hirvittävä sisällys hulvahti kauhealla voimalla ympäriinsä, niin että samalla silmänräpäyksellä lähimmät miehet sulivat näkymättömiin kuin rasvapisarat ja koko rakennus oli yhtenä tulimerenä…
— Niinhän se kävi viime vuonna. Menihän siinä muutamia kymmeniä työjuhtia, mutta välipä sille. Valimo oli vanha, sinä sait siitä viisinkertaisen hinnan palovakuutuksena ja rakennutit hämmästyttävän nopeasti sijalle suuremman ja uudenaikaisemman tarvitsematta käyttää kuin puolet saamistasi rahoista. Surmautuneiden työmiesten lesket ja lapset pyrkivät hiukan osille, mutta sinä olit tarpeeksi kova etkä luovuttanut lanttiakaan, — koska sinulla on etevä lakimies. Aina sinä veli pelaat hyvin! Hahhahhaa!…
Ja tuo hirvittävä vieras nauroi kamalasti, Power selvästi näki hänen tavattoman suuren punaisen kitalakensa. Mutta Power oli tuntevinaan että hänen otsalleen oli pirskahtanut kiehuvaa rautaa, joka poltti siihen syvän silmän, jota yhä kirpelöi. Se sai hänet hetkeksi unohtamaan kaiken muun. Mutta sitte häntä rupesi kauhistuttamaan.
— Kammottaako hiukan? Turhaa, sillä siten vain syntyy voittoprosentit! — Kuinkas monta niitä olikaan nyt noissa tehtaissasi työläisiä, orjia; eikös niitä ollut 4,800 paikoille. Niin, ja sinä sait 58 prosenttia ja nuo 4,800 saivat kaikkien käyttökustannusten kanssa yhteensä tuon 42 prosenttia. Se oli sievää peliä, veli, eikö!
Ja taas hän nauroi hirvittävästi, että Powerin täytyi sulkea silmänsä ja koettaa vetää päätänsä olkapäiden sisään.
— Mutta silmätkäämmepä noiden sinun työläistesi asunnoihin, huvin vuoksi vain, vieras jatkoi, ja ojensi taas taikasormensa, jonka pitkän käyrän kynnen päässä kipenöitsi, ja samalla Powerin silmäin eteen aukeni kurjia vuokrakasarmeja ja hökkeleitä inhottavan likaisten katujen vierillä ja niissä kurja, ryysyinen elämä semmoisenaan. Siellä ne jäytivät hämmästyttävän kurjia ja vähäisiä ravintomureniansa, jakoivat niitä keskenään, jos joltakin kokonaan puuttui, ja jakoivat niitä nälkäisille lapsilleen, jotka eivät tyydytetyiksi tulleet. Siellä ne vaikeroivat ja rukoilivat, tahi tylsinä tuijottivat. Siellä niitä virui raajarikkoina ja kaikenlaisten tautien kanssa kamppailevina. Siellä niitä alastomuuteen syntyi ja kurjuuteen kuoli. Ja ainaisessa varjossa ne olivat. Aurinko tosin paistoi, mutta sen esti etäämpänä olevat huikean korkeat muurit, joista useat Power tunsi omikseen, sekä musta niiden yllä lepäävä lavanne, joka muodostui loasta kohoavasta usvasta ja sadoista siihen kokoontuvista savupilvistä.
— Niin ne elävät. Mutta katsohan minkä vaikutuksen tämä saa aikaan, sanoi vieras ja pyöräytti sormeansa.
Lokaista katua pitkin lähti vyörymään leipä. Vieriessään se tahraantui yltäympäriinsä. Mutta kadulla ryömijät, kaiken ikäiset ja kaiken kaltaiset se herätti kuin kuolluksista. Ne ryntäsivät kilvan tuon vierivän leivän perään ja muodostivat suuren, toinen toisensa yli ryömivän lauman. Joka ei päässyt jaloin, se konttasi, ja jolla oli vain toinen jalka, se hyppi sillä yhdellä, toiset sauvojensa avulla, toiset ryömien ja vihdoin viimeiset vyöryen. Ja kun yksi tavotettavan tavotti, koki toinen sen ryöstää häneltä, kunnes syntyi tappelu, jossa toiset nousivat toistensa harteille polkien, rampaten niin että kaikki olivat viimein yhdessä selvittämättömässä kasassa ja leipä hukkui kokonaan lokaan…
— Se on kaikessa hassunkurisuudessaan hiukan surullista tuo, eikö totta. Mutta elä välitä, sillä ellei noin olisi, ei syntyisikään voittoprosentteja etkä sinä olisi miljoneeri. Sillä katsos, jos nuo sinun työläisesi saisivat niin, jos ne edes ymmärtäisivät vaatia todellisen osuuden työstänsä, niin ei sinulle veli jäisi mitään. Mutta nyt ne eivät sitä tee, sinä saat 58 prosenttia ja olet onnellinen, tietysti. Hahhahhaa!…
Taas hän nauroi, että Power tutisi kuin myrskyn puistamana. Kauhistutti sanomattomasti ja hän tahtoi huutaa: päästä minut, mutta ei voinut edes kieltänsä liikuttaa, sillä leukaluut olivat kuin kivettyneet ja ammolleen jääneen suun täytti tunnottomaksi lihamöhkäleeksi pöhöttynyt kieli, joka valui hänen leualleen pitkänä ja raskaana.
— Jaa, mitenkäs olikaan rautatieosinkojesi laita, oletkos tyytyväinen tuloksiin — muistaaksenihan käärit 46 prosenttia puhtaaksi? Tyytyväinen luultavasti. Mutta katsotaanpas vilahdukselta sinnekin, huvin vuoksi vain, sillä onhan soma muistutella niitä aloja mistä voittosi kokoontuu, näin viidentenäkymmenentenä syntymäpäivänä semminkin, hehheh!
Ja kiusaaja viittasi taas sormellaan. Nyt siinä edessä vilisi rautatietouhut täydellisenä, asteettain. Työt ratarakennuksella, kone- ja vaunupajoissa, vaunuissa, asemilla ja ratapihoilla. Ja se oli yhä tuota samaa, ylenmäärin rasittavaa, nokista, ja sitäkin vaarallisempaa työtä. Niitä ruhjoutui vaunujen väliin ja vaunujen alle, niitä suistui kiitävien junien katoilta, niitä räjähteli höyrypannujen mukana, niitä ruhjoutui suistuvien ja yhteen törmäävien junien mukana, ja yhä edelleen lukemattomin eri tavoin. Ja sitte alkoi vilistä ohitse junia, tuli ja meni: iloisia palatsivaunuja, jotka upeilivat loistossa päältä ja sisällä, semminkin sisältä, varustettuna kaikilla mahdollisilla mukavuuksilla elämää ja hupaista matkatusta varten, syömistä ja juomista varten, lepäilemistä varten, nukkumista varten, seurustelua varten; ja nautiskelevina niiden asukkaat pehmeillä nojatuoleillaan lekottelivatkin. Täyteen ahdettuja ihmisvaunuja, joissa tuskin oli tilaa kaikkien istua ja joissa ilma oli niin paksua, että sen saattoi nähdä. Ruokottomia eläin- ja tavarajunia, joitten akseleiden päältä, katoilta ja kaikista mahdollisista piilopaikoista vilahteli esiin vielä yksi laji matkustajia…
— Ne ovat tämän radan entisiä rakentajia ja sinun äskettäin erottamiasi työläisiä, joilla ei ollut varaa ostaa pilettiä, mutta joiden täytyy kuitenkin päästä kulkemaan toisille seuduille leipää etsimään. Kuluttavathan ne hiukan höyryvoimaa, mutta minkäs niille mahdat. Hahhahhaa!…
Ja Power kuuli taas tuon kamalan naurun, joka kävi yhä kovemmaksi ja pirullisemmaksi.
Mutta junia kiiti toistensa ohi yhä vinhemmin. Niiden lämmittäjät loivat hiiliä ja horjahtelivat ja koneenkäyttäjät ponnistivat voimiansa pysyttääkseen silmänsä avoinna. Mutta joka kerta kun juna meni vierähti radalta murskautuneiden ihmisten päitä ja kaikkia ruumiin osia, joita kokoiltiin suurella kiireellä ja kannettiin hänen vierellensä, jossa niitä jo ennestäänkin oli suuri suunnaton röykkiö ja josta ne alkoivat vyöryä hänen päällensä. Samalla näki hän radalla syntyvän kauhean sekamelskan: junat ryntäsivät toisiaan vasten, vaunut toistensa yli ja ylösalaisin, rämisten, rytisten ja räjähdellen. Oli vaan yhtä hirveätä särkyvien esineiden ryskettä, höyryä, savua ja tuhkaa, kekäleitä, säpäleitä ja soraa ja niiden seassa vielä elämän kanssa kamppailevia tai jo kuolleita ihmisiä tai niiden osia, loppumattomiin…
Power tunsi menevänsä tainnoksiin, kuolevansa. Mutta hänen vieraansa nauroi ja puheli:
— Onhan se vähän kamalaa, veli, mutta sekin kuuluu asiaan, sekin on noiden sinun voittoprosenttiesi yhteydessä yksi välttämättömyys. Mutta mitäs siitä, sinun oma nahkasi kyllä säilyy, sillä kun sinä matkustat, niin rata puhdistetaan ja erityisiin varokeinoihin ryhdytään. Sinä olet aina turvattu, sinun kallis ruppisi… hahhahhaa!… Jaa, mutta se sinun kaivantosi, jonka sait niin hauskalla tempulla itseäsi tyhmemmältä ja pieneen pulaan joutuneelta liikekumppaniltasi ja jonka nyt siis omistat yksinäsi — mitenkäs sen laita olikaan? Eikös se tuottanut viime vuonna lähes sata prosenttia, niin että sen salaamiseksi täytyi palveluskuntasikin erityisesti vannottaa?… Jaa, siitä sinä veli vasta sadon niitit! Huvittanee siis vähän sinnekin silmätä, näin merkkihetkellä, tutustua omaisuuteensa näetkös. Hahhahhaa!…
Ja Power huomasi edessänsä pimeän kaivosaukon, johon miesjoukko toisensa perästä katosi kuin mihinkin hornan kitaan.
— Seuratkaamme noita, sanoi vieras ja veti mukanansa Poweria, joka samassa tunsi maan allansa vajoavan ja hän putosi vihlovan huimaavaa vauhtia alas pimeään syvyyteen. Siellä täällä näkyi holveja, joiden perillä tuikki pieniä liikkuvia tulia. Powerin silmissä ne muuttuivat silmiksi, jotka näyttivät olevan noiden liikkuvien olennoiden otsassa yksi kullakin, ja hän luuli olevansa manalassa paholaisten ympäröimänä. Mutta hänen toverinsa nauroi ja virkahti:
— Erehdys. Työmiehiäsi ne vain ovat; kaivavat sinulle kultaa…
Ja he pysähtyivät yhdelle tasanteelle, niissä työ oli täydessä käynnissä ja holvi kolkosti kumahteli.
— No, tartuhan vasaraan ja murskaa kiveä, kultakiveä, veliseni! Ja
Powerin täytyi totella.
Mutta nuija oli liian raskas, tuskin jaksoi hän sitä ylös kohottaa.
— Iske, iske, veliseni! Iske niin että kivet säpäleinä sinkoilevat. Niin pitää tehdä.
Power tahtoi sanoa jotakin, pyytää, rukoilla, mutta kieli ei totellut, eikä hän saanut edes käsiänsä moukarin varresta irroitetuksi.
— Iske vaan! kuuli hän kehoituksen.
Ja hän koetti. Hiki valui pitkin hänen ruumistansa kuin kaadettu vesi ja ilkeä savu tunkeutui hänen silmiinsä, sieramiinsa ja kurkkuunsa, että hän oli tukehtumaisillaan.
— Hahhahhaa! Lujassa on kulta, et sinä itse sitä irti saisi; toista se on noiden, jotka tuottivat lähes sata prosenttia putisen puhtaaksi sinun holveihisi… Mutta otahan ja tartu kiviin ja täytä kuorma — kultakuorma veliseni!
Power tarttui kiviin ja sai niistä muutamia nokareita nostetuksi vaunuihin, mutta isommat eivät kohonneetkaan, vaikka hän kuinka yritti ja hikoili.
— Kulta on raskasta kun se on kivessä! Sinun käsivartesi, veli, ovat väsyneet… hahhahhaa!
Hikeä pyyhkien ja läähättäen Power katseli kuinka porakoneet jyskyttivät, moukarit, lapiot ja käsivarret heiluivat, ja vaunut täyttyivät ja lähtivät vierimään ratojaan myöten nostoaukolle.
— Sinä et siis jaksa, veli, katsella on helpompi ja mukavampi.
Eikähän sinun tarvitsekaan muuta kuin sanoa omistavasi tuon kullan.
Noiden täytyy, muka, koska eivät muuten usko elävänsä; ja ankarimmasti
täytyy, sillä sinä tahdot lähes sata prosenttia itsellesi…
Katselkaamme siis vain, se on hauskaa…
Mutta samalla alkoi laesta tippumaan kiviä ja niiden alle murskaantui työnsä ääressä hikoilevia miehiä, ja samalla myöskin tuntui hirveä, maata tärisyttävä räjähdys ja kaikki meni sekaisin…
Power löysi itsensä kaivosukolta, josta kannettiin murskaantuneita raatoja, jotka viskattiin hänen eteensä että hyytynyt veri roiskahteli. Hän olisi tahtonut paeta, mutta jalkoihin oli kiinnitetty niin suuret kultamöhkäleet ettei hän voinut niitä liikuttaa. Ja yhä kannettiin aukosta ilmestyviä raatoja, milloin jotenkin koossa pysyvinä ja kokonaisina, milloin kappaleina ja osina. Mutta Power huomasi, että toista tietä laskettiin pimeään aukkoon sama määrä vielä terveitä ja vahvoja miehiä.
— Niin, väki ei saa vähetä, se on sinun tahtosi. Ja kuten sanoit, kun varokeinoista puhuttiin: »Antaa mennä, miehet ei maksa mitään, mutta timperit ovat kalliita!» niin veli onkin asian laita. Katsohan tuota päätöntä armeijaa, joka pyrkii timperien tilalle!… Ei pelkoa, veli… hahahhaa!…
Power vilkasi siihen. Mutta hänen silmänsä kiintyivät vaimo ja lapsilaumaan, joka yhä suureten piiritti kaivosaukkoa ja ojennetuin käsin tahtoi lähestyä sitä veristä läjää, jota Powerin eteen kasattiin, mutta vahtipoliisit estivät sen. Syntyi hirveä itku ja parku ja hammasten kiristys, että Powerin selkäpiitä karmi, mutta samalla kaikki katosi ja Power päästi helpotuksen huokauksen.
— Hiukan surullista, niinkö? Mutta elä välitä, sillä siten vaan syntyy miljoonat. Kuinkas paljon niitä sinulla veli nyt onkaan?…
Power koetti muistella, sillä hänen täytyisi vastata. Hänen silmäinsä edessä alkoi tanssia numeroita, suuria punaisia, verellä piirretyitä numeroita sikin sokin, ylösalasin ja pitkinä riveinä, mutta hän ei voinut niitä koota, sillä ne yhä liikkuivat ja tulivat lukuisammiksi. Hän kuuli vieraansa ivanaurun.
— On hauskaa leikkiä noiden kanssa, eikö? Ja niin turvallista!
Power näki edelleenkin vaan numeroita. Mutta nyt ne alkoivat häntä niin ahdistamaan, että hänen täytyi ruveta tyrkkimään niitä pois luotansa. Siitä se kiihtyi ankaraksi kamppailuksi, jossa hän sai hikoilleen ja läähättäen taistella niin paljon kuin ennätti, kunnes hän kuuli kamalan pilkkanaurun ja numerot katosivat.
— Hauskaa, varsin hauskaa veli! Mutta on olemassa eräitä velkojia, tosin vaarattomia, koska niillä ei ole mitään lakituvassa merkitseviä papereita, mutta muuten ikäviä jos ne vaan pääsisivät lähestymään. Haluat ehkä niihinkin hiukan tutustua.
Sanoi ja ojensi kätensä, jonka jokaisen sormen pitkän kynnen päässä säteili ja räsähteli kuin salamoita iskien, ja samalla ilmestyi kuin jostakin epämääräisestä aukosta, kaivannosta, rautatietunnelista tai tehtaan ovesta, loppumaton ihmisjono, joka lähestyi häntä kuin kaamea hautaussaatto. Vähemmän niissä näytti olevan terveitä, useammat olivat kääreissä mikä mistäkin, ja viallisia, sokeita, silmäpuolia, käsi- ja jalkapoikkeimia, lyyhäten, ryömien tai sauvojen varassa kulkien. Ja kaikki ne alkoivat kiertyä hänen ympärilleen ja ojensivat häneen päin käsiänsä ja käden tynkiänsä, kainalosauvojansa ja tyhjiä hihojansa, surusta itkevin tai vihasta kiiluvin silmin, vanhoja ja nuoria miehiä ja naisia ja lapsia. Ja niiden joukko kasvoi lukemattomaksi ja tiheäksi kuin viitakko, ja ne kurkottautuivat toinen toisensa ylitse ja toinen toisiaan työntäen häntä kohden, kunnes lähimmäiset kädet, käden tyngät kainalosauvat ja tyhjät hiat alkoivat jo häneen koskettaa ja koko ilman täyttävä huuto, rukous, itku voivotus ja kirous kohotti Powerin hiukset kauhusta pystyyn. Hän koetti tukkia korvansa, mutta niihin tunkeutui sittenkin hirvittäviä ääniä:
… Verenimijä!… ryövääjä!… murhaaja!… Anna minulle silmät päästäsi!… anna minulle käsi!… minulle jalka… Anna minun osani!!… Anna minun lasteni osa!… Kirottu!
Power muisti kultahelaisen raamattunsa, jonka sisälle hän ei ollut milloinkaan katsonut, mutta jonka tiedot ja taiat hänelle oli jolloinkin opetettu, ja hän koetti panna kätensä ristiin ja huutaa: auta minua, sillä olenhan minä kristitty ihminen!
— Joo, sinä olet kristitty ja oikein puleerattu ja patenteerattu! nauroi vieras että Power taas näki hänen pitkät torahampaansa ja punaisena ammottavan kitalakensa.
— Joo, sinä olet kristitty ja kannatat vahvasti kirkkoa, veli. Sinähän melkein yksin rakennutit tuonkin yhden tuonne kurjimpien vuokrakasarmiesi läheisyyteen, missä suurin osa kaupunki työväkeäsi asustaa, ja myöskin valitsit sinne papin, mieleisimpäsi niistä sadastaneljästäkymmenestä jotka kävivät kumartamassa. Ja hyvän valinnan teitkin, se on totta. Ei ole joutanut taivas mustumaan eikä helvetti jäähtymään. Niin, ja kannatathan sinä vahvasti myöskin teikäläisten ylpeätä kirkkoa ja olit valitsemassa siihen seremonimestaria, joka osaa laulaa hieman toisessa äänilajissa kuin luo toinen, niin että jos joskus niinkuin omaatuntoa roukkisi, menee vaan sinne niin se ottaa ja tyyntyy. Hahhahhaa! … Sinä olet johdonmukainen mies, veli; kaikessa johdonmukainen. Hahhahhaa!
Se nauru oli kamalaa. Power hytki kuin myrskyn puistamana. Ja nyt vasta hän huomasi että vieraansa otsassa oli sarven tynkä. Power vapisi kuin vilutautinen ja lysähti hervonneena levälleen kuin lankavyhti. Mutta vieraansa, joka ei voinut olla muu kuin itse pääperkele, kuuli hän nousevan ja puhelevan:
— Olenpa jo viipynyt liikaa, pitää ehtiä vielä toisiakin veljiä tervehtimään. Hyvästi siis!
Ja tarttui Powerin käteen, jota hän ei voinut pois vetää, vaikka tunsi että sitä poltti ja paleli, pisteli ja pakotti yhtaikaa. Ja puheli vielä:
— Siis viideskymmenes syntymäpäivä … onnittelen! Hyvin se on mennyt, hyvin olet asiasi osannut hoitaa ja olet niin varmalla kannalla… Kun vaan ei olisi tautia ja kuolemaa… mustaa… hahhahhaa!… haa! hahhahhaa!…
Astui ovelle ja kumarsi:
— Näkemiin… hahhahhaa!…
Power aukasi jähmettyneen suunsa ja ponnisti kaikki voimansa. Vuoteen vierelle syöksyi hätääntynyt vahtipalvelija aseet molemmissa käsissä. Mutta Power, märkänä hiestä, vapisevana, silmät pyöreinä ja ulos pullistuvina tuijotti paikkaan mistä paholainen oli lähtenyt. Siinä riippui hänen oma yönuttunsa tuolin selkänojalle heitettynä.
Power tunsi sydämensä lyövän epäsäännöllisillä, vihlovilla jytkäyksillä ja retkahti tyynyilleen.
— Lääkärini! örähti hän käheästi.
Palvelija katosi kuin pyyhkäistynä ja muutaman tuokion perästä ilmestyi siihen lääkäri. Mutta hetken perästä tuli niitä kaksi lisää. Ja taas muutaman hetken perästä kaksi. Ja kokonainen armeija sairaanhoitajia.
Ja Powerin palatsissa liikuttiin niin hiljaa ettei askelten ääntä kuulunut.