LÄHELLÄ KUNINKAAN LINNAA.
Räikeän syysiltaruskon hohteessa välkkyy Itämeren ulappa kuin veressä. Purevan kylmä, luihin asti tunkeutuva itä-pohjainen puhaltaa ja ärjähtelevinä roiskuvat laineet vasten laituria. Ilta hämärtyy, jäätävänä hämärtyy ja kuu kohottaa kylmät kasvonsa yli ryöppyisen meren selän. Yhtäkkiä loimahtaa pääkaupunki loistavaan iltavalaistukseensa ja silmäimme eteen aukenee sen ihmisvirrasta vilisevät kadut. Käymme yhdelle niistä saamiemme ohjeiden mukaan. Astelemme ohi linnan, jonka loistavista saleista soiton säveleet himmeinä helähtelee. Se on kuninkaan linna, jonka muinoinen viisas omistaja lausui, kun kuuli maatansa kohdanneen kadon ja kansansa olevan hädässä: »Tyhmä talonpoika, kun ei keitä kauroista puuroa, vaan enemmin kuolee nälkään!» Mielikuvituksemme hetkisen kiidellessä loiston loihtivissa pyörteissä olemme käyneet sen ohi. Käännymme oikeaan ja vielä oikeaan.
Olemme mustaksi savustuneen rakennuksen edessä, jonka pimeiden ikkunain takana tuntuu vallitsevan kuolon hiljaisuus. Niin ensin, mutta kun korviamme tarkistamme kuuluu sieltä outoa, epäselvää sorinaa, ääntä, josta emme voi päättää onko se ihmisten vai eläinten.
Astumme ensimäisestä ovesta sisään, sorina on jo valtavampaa. Nousemme toiseen kerrokseen, ja vielä kolmanteen. Avaamme ensimäisen oven mikä eteemme sattuu.
Inhottavin löyhkä, sekaisin savua, kosteata huurua, hien, lian, mädän ja kaiken saastan hajua tulvahtaa silmillemme, ettemme ensin näe mitään. Kun näköhermomme tottuvat, erotamme suuren mustan huoneen täytettynä ihmisolennoilla — niin, niitä ne todellakin ovat, vaikka sitä aistimme ensin epäilevät. Siinä on miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria, sikin sokin, mitä kurjimmissa ja erilaisemmissa asennoissa, ilman sukupuolieroitusta ja ilman tavan valintaa. Toiset makaavat pitkissä lauttureissa permannolla, toiset ovat polvillaan, toiset ryömyllään, toiset seisovat ja liikkuvat. Toiset ovat osaksi alastomia, toisten yllä on vaateriekaleita.
Puistattaa. Mutta siirrämme silmiämme paikasta toiseen yksityiskohdissa viipyen. Tuolla nurkassa nuorehko rantahetara kuivailee hiuksillaan silmiensä kyyneleitä. Siinä vierellänsä vanhempi hivuttelee silmäkkeisiä pohkeitansa koukkuisilla sormillaan ja voihkaa. Tuossa nuori, kuihtunut ja kurjistunut, mutta vielä voimakas mies, pörröinen tukka silmille valahtaneena, polviinsa nojaten ja nyrkkiään puristellen tuijottaa maahan. Tuossa vanha nainen, likainen, rääsyinen, kädet ja kasvot läpi näkymättömän lian peittämänä, ahnaasti jyrsiskelee kuivaa leivänkappaletta ja paineeksi imeskelee suolasta sillin palasta, monet himokkaat silmät ja sylkeä valuttavat suut ympärillä seuraten hänen nautinnollista puuhaansa. Tuossa muuan repii tukkaansa ja kiroilee, toinen hankaa selkäänsä seinää vasten ja irvistelee. Tuossa kainalosauvainen ukko kompuroipi maassa retkottavien yli yhden luota toisen luo pyydelleen tupakkaa. Tuossa muuan nuori, hurja mies tanssii kyynärän laajuisella tilalla kahden polttelevan vanhan hetaran edessä kamalin liikkein ja toinen hataroistakin nousee, kohottaa riekaleiset liepeensä korkealle ja yhtyy inhottavaan ilveilyyn. Vierellä jotkut murahtelevat, toiset osottavat suosiotansa. Tästä kaikesta välittämättä siinä vierellä yksijalkainen mies, kyyristyneenä yhteen sykkyrään, puujalkaansa syleillen nukkuu rauhallista unta.
Viimein etsivät kaikki paikkansa lattialla ja koettavat nukkua. Hetken perästä syntyy pieni välinäytös, joka ei sentään herätä paljon mielenkiintoa eikä häiritse toisien rauhaa. Huoneeseen astuu pari virkapukuista miestä ja melkein ilman valintaa tarttuvat kahteen kurjaan, puoli alastomaan olentoon ja raahaavat ne mukanansa. Taas on rauhallista.
Yö kuluu, kamala yö. Kurkkujen korina, vihlova hengitys ja vatsojen kurina, kirouksen sähinä ja rukouksen hyminä, voihkeet ja huokaukset kohoaa loppumattomana lainehtivana surinana. Toiset kierittelevät ruumistansa kuin tuskassa, toiset makaavat värähtämättöminä kuin muumiot…
Tämä on yömaja niitä varten joilla ei ole missään koko tässä suuressa ja loistavassa kuninkaan kaupungissa eikä koko avarassa onnellisessa maailmassa paikkaa mihin päänsä kallistaisivat.
Ja vihdoin vaikenee aamu, joka avaa silmäimme eteen kamalan todellisuuden selväpiirteisempänä ja alastompana. Yöllinen kuvasto alkaa valkenevan päivän valossa liikehtiä. Ne nousevat kuin haamut, horjuen ja jäseniänsä kokeillen. Toiset riisuvat päältänsä viimeisetkin vaateriekaleet ja hankaavat ruumistansa seiniin tai käsin kaapivat. Ne pyyhkivät ja kaapivat alaspäin, ne puistelevat käsiänsä niinkuin niihin olisi jotakin tarttunut, ja useamman kasvot ilmaisevat hetkellistä elämännautintoa. Maassa, heidän jalkaansa juuressa, syntyy vilkas pienoiseläjäin kilpajuoksu, pako ja piilopaikkojen etsiminen.
Ken joutuu ja kykenee, se aina horjuu ulos, päivän tiellensä, mikä se lieneekin. Mutta ennen kuin huone tyhjenee, tapahtuu näytös, ehkä ei tavallinen täälläkään, joka saa veremme jähmettymään.
Se sama nuori mies, joka yöllä leikki vanhain hetarain kanssa, liikkuu kuin tiikeri paikasta toiseen, silmät mielipuolen hurjassa liekissä palaen, kasvot kammottavassa hymyssä väännehtien. Kouristaa yhtä käsivarresta, kierasee toista nenästä, kolmatta lyö korvalle ja nauraa kolkkoa nauruaan. Koko huone kuohuu pakokauhun vallassa. Ovenpieleen pysähtyy eräskin horjuva, kuolonkalpea nainen, jonka eteen hurjimus käy.
— Mikä sinun on, kurja?
— Nälkä, sopertaa onneton tuskin kuuluvasti.
Hurjimus työntää yhden sormistansa suuhunsa ja purasee. Se jää suuhun ja veri purskahtaa. Hän ottaa verisen sormen ja kolkosti nauraen ojentaa sen vaimolle:
— Syö!…
Poistumme. Kuin juopuneet hoipertelemille alas kadulle, jossa alamme ahnaasti lietsoa sisäämme raitista ilmaa. Mutta kamalat kuvat väikkyvät yhä silmiemme edessä ja seuraavat meitä kadulle, jossa päivän loisto päätänsä kohottaa, ohi palatsien ja ohi kuninkaan linnan, joiden loistavissa torneissa ja ikkunoissa aamuauringon lämmittävät säteet pitävät värileikkiä, rantaan, missä kimaltelevat laineet vapaina soutelevat ja silmäimme eteen avartuu päilyvä ulappa, jonka takana on yhä uusia maita ja kaupunkeja, yhä uusia, ehkä samanlaisia kuvia!