MITÄ NE AJATTELIVAT?
Ne tulivat työstä, likaisina ja väsyneinä, rauennein ryhdin ja kelmein kasvoin, vavahtelevin polvin ja epävarmoin askelin. Ne tulivat kuin raskasta ristiänsä kantaen… vanhat, harmain hiuksin ja kurttuisin kulmin, alaspainunein päin ja sammuvin katsein…
Mitä ne ajattelivat?…
Ja samaa tietä tuli toisia — nuoria miehiä ja naisia, vielä voimakkain askelin, mutta jo jäykistynein jäsenin ja lysähtänein ryntäin, nokisina ja väsyneinä, yksitellen ja ryhmissä, vakavina niinkuin vanhat, tahikka laskien karkeata, katkerata pilaa. Ne tulivat… soluivat mustana virtana alas asuntokasarmeihinsa, ohi »Merry Gardenin,» josta raikui musiikin säveleet ja tuoksui hyvänhajuisten herkkujen höyryt…
Mitä ne ajattelivat?…
Ja samaa tietä tuli vielä ja vielä… lapsukaisia, likaisina ja ryysyisinä, pikkuvanhoina, kuihtunein ruumiin ja kalpein kasvoin. Ne tulivat — työstä, parittain ja pienissä ryhmissä, korejansa heilutellen ja vihellellen, rupatellen ja rykien… ja ne soluivat vasemmalle, yhä vasemmalle, alas laaksoon päin, ahtaille kujille, missä tie oli lokaista ja ilma sameaa…
Mitä ne ajattelivat?…
Ja kaikki ne — ne vanhat, ne nuoret ja ne lapset — kaikki ne menivät »kotia» — »kotia» ne menivät!… Mitä ne ajattelivat?… Mitä, kun ne lysähtivät jakkaralle ja levähtivät, kun ne katselivat sanattomina toisiinsa, kun ne tuijottivat alas maahan, ja kun ne siitä äkkiä itsensä riuhtasivat, kirosivat ja heittäytyivät pahnalleen. Mitä ne ajattelivat?
Mutta heikkoudesta horjuvat äidit valvoivat ja tyynnyttelivät puutteesta sairaita lapsiansa… valvoivat, kun väsynyt mies kuorsasi… valvoivat ja katselivat ympärilleen, jossa kaikki oli kaatuvan kurjaa, ryysyistä ja rumaa…
Mitä ne ajattelivat?…
Oli jo myöhä. Mutta niitä harhaili kaduilla — miehiä, joilla ei näyttänyt olevan päämäärää, ja naisia… Ne seisoskelivat, ikäänkuin jotakin odotellen, ja vilkuilivat, ikäänkuin jotakin etsien… Niin ne olivat tehneet monta tuntia, niin eilen ja niin huomenna, ylihuomenna ja kenties aina — aina!…
Mitä ne ajattelivat?…
Ja niitä nojasi kapakan tiskiä vasten olutlasiinsa tuijottaen… Mitä ne ajattelivat?…
Oli jo myöhä Mutta yhä soitti sokea vanhus kadun reunalla käsiharmonikkaansa hartaasti, kallella päin — tuulessa, joka haivensi hänen haituviansa, tuiskussa, joka ripotteli lumihiutaleita hänen päälaellensa … yhä soitti, ja lakissa oli kolme kuparirahaa… Mutta vähän matkan päässä hänestä, ryömyllään katukäytävällä, ojensi jalaton mies myöskin tyhjää lakkiansa… Ja vähän matkaa hänestä kauppasi kädetön mies kengännauhoja… Mutta ihmiset kulkivat heidän ohitsensa kahisevin pukimin ja väistivät…
Mitä ne ajattelivat?…
Oli jo myöhä, mutta oli valoisata, sillä sadattuhannet tulet loimottivat. Mutta kapeilla kujilla lainehti loasta kohoava usva sakeana kuin savu eikä tulia tuikkanut. Mutta pimeämpätä oli mustien muurien takapuolella, kopeissa, joissa sadat kuuntelivat vartijain yksitoikkoista astuntaa käytävillä ja tuulen humahtelua ristikkoikkunain ulkopuolella.
Mitä ne ajattelivat?…
Oli jo myöhä Mutta äiti, eräskin, jolta kone oli ruhjonut miehen, ei ollut saanut unta, vaan oli lukinnut lapsensa hökkeliin ja hiipinyt ihmisten pihoilla löytyville roskatynnyreille… kuin varkain, sillä häntä hävetti — hävetti, että tunsi olevansa tulipunainen, vaikka oli pimeä — mutta hän penkoi kuitenkin ja kevyempänä palasi kuin meni. Mutta lapsukainen oli herännyt ja nuoleskeli ahnaasti astiaa, jossa oli jolloinkin ollut maitoa… Ja äiti ojensi palasen leipää ja lapsukaisen silmät välähtivät… Mutta viereisestä hökkelistä kuului vaimon voivotus, jolta oli kuollut lapsi…
Mitä ne ajattelivat?
Se oli rikas kaupunki, valoisa kaupunki, iloinen ja onnellinen kaupunki, maan ylpeys ja mahtavuuden kyltti. Oli jo myöhä, ylin ilotulitus sammunut, kiihkoisa katuelämä vaiennut ja neljä viidennestä jo nukkui. Mutta »Merry Gardenissa», ja sadoissa samanlaisissa, ja tuhansissa yksityispalatseissa yhä vielä ilotulitus jatkui ja elämän kiihko kuohui, oli ehkä vasta ylimmillään. Ne olivat iloisia ja hyvinvoipia, ne olivat »onnellisia» ihmisiä — ja niin väsymättömiä… kuinka ne niin jaksoivatkaan!… Ja mitä ne ajattelivat?…
Mutta vihdoin nekin sammahtivat, ja kaupunki oli hetken kuin kuollut. Mutta vaan hetken — taas alkoi liike, ensin uninen ja väsynyt, nariseva ja kolahteleva. Se alkoi laitavieriltä ja laaksoista, missä kujat ovat kapeat ja ilma ainiaan sumusta samea. Ja se alkoi yhden näköisenä — ryysyisenä ja rumana. Nokinaamainen, raaka, ruma, ruhjova työ heräsi. Se kohotti päänsä satoina mustina savupatsaina aamusarastuksessa avartuvaan ilmaan ja satoina yht'aikaisina ja toinen toistaan seuraavina hirveinä vihellyksinä, joitten ääni upposi värisyttäen luihin ja ytimiin ja jonka voimasta olisi luullut kuolleenkin haudassansa heräävän… Mutta »Merry Garden» ei herännyt, eivätkä toiset samanlaiset, eivätkä palatsit; niitä nukutti vielä, sillä ne olivat kovin väsyneet; ainoastaan piharengit ilmestyivät luutineen ja lapioineen käytäville… Ja likaiset, ryysyiset työnorjat kiiruhtivat kolisevine kenkineen, yksitellen ja kaksitellen, mutta yhä jatkuvana virtana, autioina kajahtelevia katuja pilkin savupatsaita kohden…
Mitä ne ajattelivat?…