Hiiliä

by Aku Päiviö

RAKASTETUN HAUDALLA.

He olivat vielä nuoria. Muutamia vuosia sitte olivat he sitoneet kohtalonsa yhteen ja se side oli lujittunut parilla kauniita lapsia. Mutta onnellisia he eivät olleet, sillä elämä oli näyttänyt heille vain ankaran arkipuolensa, joka sisälsi huolia ja kärsimystä. Syy oli ehkä miehen, joka oli taloudellisesti epäkäytännöllinen: ei osannut antaa hopeapyörylöille niille kuuluvaa arvoa ja kunniaa, ei osannut pienillä tuloillansa pitää yllä »onnellista kotia», eipä edes asioitansa vakavassa tasapainossa, säästämisen ihanasta taidosta puhumattakaan. Mutta hän oli epäkäytännöllinen tänajan eläjäksi vielä toisellakin tavalla ja siinä ehkä olikin varsinainen syy: hän antoi arvoa ihmistunteille, omillensa ja muiden, ja pyrki asettautumaan niiden mukaan. Niinpä valitsi hän työalansakin. Hänelle näet oli »laulun lahjoja» suotu ja niinpä hän tahtoi ne käyttää hyvän palvelukseen: niillä herätellä ja kohottaa, kehotella ja kiihottaa henkisesti nukutettuja, uupumukseen asti työllä vaivattuja ja murheella raskautettuja ihmisiä, ja siten ansaita jokapäiväisen leipänsä. Se oli erehdys hänelle, se oli merkki hänen epäkäytännöllisyydestänsä, sillä jos sitä mielisi, täytyisi laulaa toisenlaisessa äänilajissa ja vielä ennen sitä saada lauluillensa hyväksymisleima, patentti yhteiskuntaa hallitsevan luokan patenttivirastosta. Siihen hänessä ei ollut miestä.

He olivat muuttaneet asuntokaupunkia, uusin elämäntoivein tietysti, mutta tässä uudessa joutuneet vuokrakasarmiin, jonka ympäristö oli saastutettu epäsiistien asujanten, juutalaisten, turkkilaisten ja sensemmoisten lialla.

Oli kesä, lämmin, ihana kesä. Oli aurinkoista ja viileyttä — muualla, jossakin etempänä, mutta tässä, johon he olivat kuin sidotut, ainaista hämärää, likaista, haisevaa ja rumaa. Se oli surullinen koti, ja surullinen kesä. Mutta pahinta ei ollut se, vaan se, että siellä painoi aamusta iltaan ja päivästä toiseen kiduttava toimeentulon huoli, senkin kurjuuden kammottava uhka.

Turhaan istui mies pöytänsä ääreen. Tuhannet ajatukset saivat tulla ja mennä, paperille ei syntynyt mitään ehjää, sillä häneltä puuttui mielenrauha. Ympäristö, huutava elämänhuoli ja kokemus — ensin hämmästyttävä ja yhäkin katkeroittava kokemus — ettei ollut toveria jonka auttavaan käteen voisi hädässä turvautua, oli vienyt mielenrauhan siihen asteeseen. Turhaan etsi kalpea mies sitä kaupungin kaduilta; loiston ja kylläisten laiskurien näkeminen herätti hänessä vaan repelevää katkeruutta. Turhaan etsi hän sitä puistoista ja luonnonhelmasta, missä puut humisivat, ruoho vihersi ja vedet välkkyivät: siellä oli liian voimakas muistuttaja luonnollisen ihmiselämän onnesta ja vapaudesta, että hän sieltä aina palasi tyhjin toimin ja onnettomampana kuin sinne mennyt oli. Järjellisesti hän kyllä tajusi tämän sairaloisen, luonnottoman tilansa, vaan ei voinut siitä itseänsä irti riuhtaista; hän oli kuin verkossa, johon sitä lujempaan kietoutui mitä enemmän siitä pois potki. Ja kurjuus lepäsi povessa kuin raskas kivi.

Heillä oli kaksi kaunista lasta, kuten sanottu, poika ja tyttö, pieniä vielä molemmat. Jokainen rakastaa lastansa ja useampi niin, että siihen keskittyy koko hänen elämänsä tarkoitus. Se on luonnon pyhä vietti ja jatkuvan kehityksen ehto. Niinpä hekin rakastivat, äiti kaikki uhraavalla äidinrakkaudellaan ja isä tavallaan. Hän, isä, näki lapsissansa oman elämänsä, ihanteittensa, pyrkimystensä jatkon, näki heissä itsensä korkeammalle kohonneena, näki heissä onnellisempia ihmisiä onnellisemmassa tulevassa ajassa, jolloin elämä on muutakin kuin pelkkää kärsimyksillä täytettyä taistelua. Siksi hänellä olisi pitänyt olla niille paljon antaa, jo nyt, ja siksi tunsi hän häpeätä ja tuskaa että niiden piti tällaisessa kurjuudessa kaunis elämänsä alkaa. Aina kun hän näki ne käsitysten tai leikin temmellyksessä inhottavalla kadulla, jonne ne sentään täytyi joskus laskea »raitista ilmaa» samaan, vihlasi hänen sydäntänsä raju syyttävä tunne, joka huusi: huono mies! kurja isä! Mutta taas toisin hetkin, kun hän katseli niiden kirkkaisiin silmiin, terveisiin hymyileviin kasvoihin, ja erittäinkin lempipoikansa — koska hän oli mies — viisasleikkiseen ilmeeseen, korkeaan otsaan ja jykevään runkoon, kirkastuivat hänenkin silmänsä ja povessa kuohahti uhmainen elämänluottamus. Silloin hänen kätensä jännittyivät nyrkkiin ja hän vannoi itsellensä: tämän kohtalon täytyy muuttua, tämä täytyy voittaa, teidän tähtenne!

Mutta pelko, jokin paha aavistus lasien suhteen oli heti tähän paikkaan tullessa iskenyt ja sitä ei saanut poistumaan. — Tästä ympäristöstä ei hyvä seuraa, toistelivat he usein. Ja niin se kävikin, ja se tapahtui äkkiä.

Eräänä aamuna herätti heidät unestansa outo äännähdys, ja kun siihen syy selveni, niin huomattiin toisen lapsista, luon lempipojan olevan taudin kourissa tunnottomana. Vaikka jotain sellaista oli kuin odotettu — tai juuriko siksi — löi tapaus niin musertavalla iskulla että se oli hätäännyttää tolkuttomaksi. Lähin käsillä oleva lääkäri siihen kuitenkin kohta saatiin ja hän sai hiukan hirveintä kouristusta vaimennetuksi, mutta sen enempää ei ymmärtänyt eikä voinut. Kun hän sen tunnusti, kutsuttiin toinen ja yhdessä he nyt katsoivat, neuvottelivat ja koettivat jotakin tehdäkin, kunnes vihdoin tunnustivat etteivät he ymmärrä, etteivät he voi mitään. Ei mitään! Ja koko sen ajan, minuutin minuutin perään, tunnin toisensa jälkeen oli isä seisonut vuoteen vierellä toivoen tieteen apua, seisonut ja voimattomana katsellut lapsensa hirveätä kamppailua: pienen sydämmen hätäistä jyskytystä, jonka saattoi korvin kuulla, äsken vielä ilakoineiden huulten tuskaista liikutusta ja silmien ilmettä, jotka olivat joskus luotuna häneen kuin rukoillen: auta isä! Miksi isä ei auta?… Silloin oli hänen kädet ojentuneet lapsen yli ja hänen sielunsa huutanut: tuskat, tulkaa minun ruumiiseeni, tulkaa vaikka tuhatkertaisena kun vain jätätte hänet! Se huuto, se tunne oli voimassaan hirmuinen ja kuitenkin niin kerrassaan voimaton.

Miehen koko tarmo kohdistui nyt lapsensa pelastamiseen. Ei tullut kysymykseen se, ettei ollut varoja, ettei ollut rahoja, vaan se, löytyikö mitään mahtia joka nyt auttaisi.

— Jos lääkäritaito voipi ihmishengen, eilen vielä voimakkaan, noin nuoren, noin kauniin ja ehdottomasti elämään tarkoitetun ihmishengen pelastaa, niin teidän, lääkärit, on nyt tehtävä se. Taikka jos te olette varmat että tuo elämä ei ole enää pelastettavissa, niin viipymättä lopettakaa nuo hänen hirvittävät kärsimyksensä, vapauttakaa hänet, sen te kuitenkin voitte tehdä, mies tiukasti pyysi ja vaati.

Lääkärit eivät edellistä voineet ja jälkimäistä he eivät tahtoneet, olivat neuvottomia ja toinen heistä ilmaisi kuin jotakin hätäilemistä.

— Ettekö mitään voi tehdä, tuossako hän silmäinne alla saapi avuttomana tuskansa riehua, kunnes katkeaa? Mies jännitti vaatimustaan.

Silloin, heidän neuvostansa, kutsuttiin kolmas lääkäri. Ja hänkin tuli, hiukan silmäili sairasta ja sitte he kolmen tollottivat. Hän näki, ettei viimeinen ollut edellisiä kummempi, vai eikö tahtonut. — Noinko mitättömiä, hän ajatteli, te ammattimiehet olettekin; noinko tyhjiin raukeaa, mykistyy kerrassaan nykyaikainen kehuttu lääkäritaito heti kun todellinen kysymys on edessä? — Ja häntä rupesi tuskastuttamaan.

— No, mitä nyt? Onko mitään toivoa? hän vihdoin kysyi.

— Hyvin sairas. Emme oikein ymmärrä, ei ole instrumentteja. Mutta jos tuotte hänet sairaalaan, niin tehdään koneellinen tutkimus. Täytyy ehkä leikata, avata, selitti viimeksi tullut ja alkoi poistua.

Leikata, avata — repiä! Tuo tuntui miehestä luonnottomalta ja ilkeältä. Se oli hänen mielestänsä uusi todistus noiden lääkärien kyvyttömyydestä, sillä mitään leikkelemisen syytä hän ei nähnyt, ei uskonut olevan, ja sitäpaitsi olihan lapsi jo aivan kuoleman ovella. Mitä tehdä? Eiköhän olisi parempi olla viemättä häntä luota pois? — He neuvottelivat ja heistä tuntui ensin siltä. Vaan ei sekään suonut rauhaa. Täytyihän koettaa jotakin tehdä ja mihinkäpä muuhunkaan osasi luottaa kuin lääkäriin, vaikka se nyt näytti turhalta jopa turmiolliseltakin. Päätettiin siis viedä, kun sairaalakin oli aivan siinä vierellä.

Niin, sairaala oli aivan vierellä. Pariin heidän ikkunaansa näkyi sen päärakennus ja hyvin hoidettu edusta kadun toiselta puolen. Sitä oli siitä usein ihailtu, sillä se oli ainoa silmää viehättävä ja kesäistä vihreyttä muistuttava paikka tässä ympäristössä, samalla kun sen luonne, sieltä usein silmiin pistävät sairas- ja ruumisvaunut, sairaanhoitajattaret ja sairaat, vaikutti omituisesti heidän mielialaansa, ikäänkuin liittyi siihen, täydentämään sen synkkää tunnelmataustaa.

Hellävaroin käärittiin pienokainen peitteeseen ja isä otti sen käsiensä päälle. Nyt, kun pienokaisen vuode oli tyhjä, nyt, kun hänet piti viedä pois — hyvin luultavasti iäksi, tyrskähti äiti kauan pidätettyyn itkuun ja heittäytyi kädet levitettyinä pienokaisen vuodetta vasten, kuin sitä syleilemään. Samalla toisessa lapsessa, sairaan siskossa, heräsi hirmuinen hätä.

— Miksi isä vie veikon?… Miksi isä vie… Veikko on sairas!… Miksi, miksi?… Minun velimieheni!… Ei saa, ei saa!… Isän ei saa viedä! Voi, voi!… huusi tyttönen kuin raivossa, pyrki perään ja taisteli pidättämään tointunutta äitiänsä vastaan kuin mielipuoli.

Isä kuuli tuon raivokkaan tuskanhuudon perässänsä, nieli kurkkuunsa kohoavaa palaa, vakaannutti vapisevia jäseniänsä ja koetti kiirehtiä. Kerran hän jo pysähtyi kääntyäksensä ympäri, sillä hänestä tuntui kuin olisi hän tekemässä raakaa rikosta, mutta ponnisti taas eteenpäin. Sairaalan edustalla tuuli irroitti liinan lievettä lapsen kasvoilta ja hän näki sen suusta kohoilevan verikuplasia, jotka särkyivät ja valahtivat valkealle liinalle. Häntä vihlasi raivokas syyttävä ajatus:

— Ne puoskarit rikkoivat minun lapseni sisuselimiä ja tulivat neuvottomiksi miten sen korjata ja miten tekonsa peittää! murhamiehet!

Se ajatus iski häneen kuin salama ja selveni todistamattomaksi varmuudeksi.

— Lapsi on hyvin, hyvin sairas! virkkoi osanottavalla äänellä ylisairaanhoitajatar, joka tuli lasta vastaanottamaan. Isä luki niiden sanojen merkitsevän: kyllä otamme vastaan lapsiraukan, mutta mitään toivoa ei enää ole! Ja hän luopuikin lapsestansa täysin toivotonna, tunteissansa viimehyvästit kuiskaten.

Lapsi laskettiin hiljaisille vaunuille ja vietiin pois. Isän silmät kostuivat. Hetken perästä tuotiin hänelle ne vaatteet, jotka olivat lapsen yllä olleet ja liina, joka oli vereen tahraantunut. Ja nyt sai hän lähteä.

Väkinäisesti jalat tottelivat. Edustalla hänen täytyi epäröiden pysähtyä ja ponnistaa tahdonvoimaansa voidakseen jatkaa malkaa, sillä häneen entistä ankarammin iski tuo syyttävä tunne.

— Ovathan nämä laitokset sairaita varten, parantoloita. Että sinne sairaan lapseni vein, sehän oli luonnollista, koetti hän itsellensä selvittää, mutta toinen, melkein sitä voimakkaampi tunne epäsi: Enkö sittenkin menetellyt väärin, raakamaisesti; aivan kuin hylkäisin hänet, jota niin kovin rakastin. Enköhän todellakin tehnyt rikosta — niin, ihmistunteita kohtaan — luopumalla hänestä tällä hetkellä, jättämällä hänet kylmiin, vieraisiin käsiin varmana siitä että hän kuolee kuitenkin. Eikö minun pitäisi palata, ottaa hänet vielä käsieni päälle ja hellävaroin kantaa hänet omaan rakkaaseen sänkyynsä, jossa hän, meidän kaikkien ympäröimänä, saisi kamppailunsa kamppailla ja silmänsä ummistaa?…

Tuo tunne hänet valtasi, siksi hän epäröiden pysähtyi ja siksi hänen täytyi tahdonvoimaansa ponnistaa jatkaaksensa paluutietä.

Kotona oli koetettu rauhottua, vallitsi synkkä äänettömyys. Hän hervahti istumaan ja huomaamattaan koleasti lausahti:

— Sinne minä Osmon vein, hänen vaatteensa minä kotia toin!

Hänen vaimonsa käänsi päänsä toisaalle ja pakeni sänkyhuoneeseen, josta kuului pidätetty nyyhkytys. Mutta tyttönen seisoi paikallaan ja katseli häneen, ja nyt vasta hän huomasi että siitä katseesta salamoi selittämätöntä vihaa — lapsen silmistä, joka ei ollut vielä täyttänyt kolmea vuotta, hänen lapsensa silmistä häntä, kurjaa isää kohtaan! Samalla kun se häntä hämmästytti, vihlasi se kipeästi ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta silloin tyttönen yhtäkkiä juoksi hänen luoksensa, painoi päänsä hänen polviansa vasten ja tyrskähti itkemään. Kummin tuntein otti isä lapsen syliinsä ja painoi rintaansa vasten.

Nyt alkoi pitkät ja jännittävät odotuksen hetket. Koetettiin herätellä toivoa, uskotella toisiaan, vaikka ei itsekään uskottu. Pysyteltiin niiden akkunain edessä joista saattoi nähdä sairaalan. Muisteltiin, kuinka Osmo oli leikkinyt tuossa ja tuossa, kuinka se oli joskus livistänyt tuonne sairaalan nurmikolle, josta se saatiin juosta pois noutamaan ja kuinka hän juuri muutamia päiviä sitte oli tarttunut siellä piikkipensaaseen, ettei päässyt siitä omin apunsa pois; kun itku kuultiin, niin mentiin häntä katsomaan, jolloin nähtiin että siellä mies vangittuna maassa maata vötkötti, palavasta punaisena, toinen jalka paljaana, sukka oksassa, kenkä toisessa, mielellä ylen apealla; multa kun siitä vapautettiin, päästi leveän hymyn ja lähti juosta taapertamaan. Koetettiin muistella tuota vaan hauskana tapauksena, mutta se luiskahtikin surulliseksi.

— Kyllä se sinne piikkipensaaseen Osmo jääpikin!… huokasi äiti.

— No, no, pelastettiinhan se siitä… lähtihän se juosta taapertamaan… voipihan se olla vertauskuva juuri siitä, koetti mies vakuutella ja löytää uusia mahdollisuuksia asian ratkaisuun sitä tietä.

Niin kului ilta ja alkoi yö. Oli pyydetty että sairaalasta annetaan heti tieto jos jotakin »odottamatonta» tapahtuu, tai nähdään tulevan tapahtumaan, ja se oli luvattu. Oltiin sen tiedon vuoksi vähän rauhallisempia, kun ei mitään kuulunut. Koetettiin nukkua.

Mutta uni ei tullut. Miehen silmäin edessä väikkyi poikansa kärsivä kuva ja hänen korviinsa oli avatun ikkunan kautta kuuluvinaan tuskainen liikutus. Hänen täytyi lähteä ulos, sairashuoneen lähettyville ja edelleen hiipien kiertää rakennuksia, koettaa nähdä niiden sisäpuolelle ja vähä väliä pysähtyä henkeänsä pidättäen kuuntelemaan eikö sieltä kuuluisi tuttua liikutusta, joka olisi ainakin merkki siitä että hän vielä eli ja siis oli jälellä toivon hituinen. Sisäpuolelle hän ei nähnyt, mutta liikutusta hän oli kuulevinaan joka ikkunan luona.

— Entisellään, saatiin seuraavana aamuna kuulla; ja vasta iltapuolella päästiin häntä katsomaan.

Kalvennut oli Osmo, pienentynyt, kutistunut, ainoastaan poskipäät olivat heleänpunaiset. Näytti, että hänet oli hetkeksi rauhotettu ja virkistetty. Ensin ei hän heitä huomannut, vaan kun he tulivat aivan vuoteen vierelle, huomasi hän, tunsi, koetti ojentaa kättään ja alkoi kovasti hätäilemään. Silloin sairaanhoitajatar pyysi heidän nopeasti poistumaan. Vielä ovelta katsoi mies jälkeensä ja voi sitä ilmettä, voi niitä silmiä jotka sinne täytyi jättää! Ei Osmo varmaan enää isää eikä äitiä eikä pikku siskoansa ymmärtänyt; miksi niistä oli tullut niin kylmiä, miksi ne hänet niin hyljäsivät, niin yksin jättivät, nyt juuri kun hän olisi heidän apuansa ja hellyyttänsä kaivannut!?…

— Olihan se Osmo nyt vähän parempi, tunsi edes! Ehkäpä hän sentään paranee.

— Ehkäpä, sanoi mies, mutta sisimmässään tunsi toista.

Ja seuraavana yönä kello kahden aikaan annettiin heille sairaalasta telefoonin kautta tieto, että jos tahtoivat niin tulisivat nyt nopeasti. He olivat heti valmiit, sillä he olivat siltä varalta olleet riisuutumatta. Mutta kun he ennättivät lapsensa vuoteen vierelle, veti hän juuri viimeisen henkäyksensä. Osmoa ei enää ollut…

Isän kasvot eivät värähtäneetkään, sillä hän oli kaiken jo kärsinyt ja tämä oli vaan vapauttava päätös, ja äitikin, vaikka kyynellähteensä vielä vuotivat, otti sen vastaan pitkällä huokauksella:

— Niinhän sen piti käydä!…

Ja selväähän tämä oli: tuo vielä tolkuton lapsukainen, joka ei ymmärtänyt missä vyöryi ja mitä suuhunsa pani, oli saanut tuosta saastaisesta ympäristöstä tartunnan, myrkytyksen, josta seurasi odottamattoman nopea ja raju sairastuminen. Luo kutsutut lääkärit, nuo alemman köyhälistön puoskarit, vähätietoiset ja kyvyttömät, eivät osanneet antaa apua aikanaan, kunnes se oli jo myöhäistä, niin, ja taitamattomuudessaan turmelivat vielä lapsen hentoja elimiä, josta yksin olisi ollut kuolema seurauksena, — seikka, joka selveni varmuudeksi kun sairaalasta ilmoiteltiin tutkimuksen perusteella kuoleman syy.

Mies oli nyt näennäisesti tyyni, mutta synkempi entistään, sillä hänen kärsimyksiinsä oli liittynyt synkeä viha, joka puhkesi esiin vasta seuraavana aamuna, kun tuli kysymys lapsen hautaamisesta: kykenikö sen »kunniallisten» ihmisten tavalla toimittamaan, vai pitikö se jättää kaupungin tehtäväksi. Silloin hän puhkesi melkein raivoon.

— Tuhannet ja tuhannet tämän maan pinnalla korttakaan ristiin panematta ja ainuttakaan hyödyllistä viirua vetämättä koko elämänsä aikana ovat ylenkylläiset aina, huomenesta huolettomat aina, työnä nautinto aina. Ja tuhannet kaikenlaiset komeljantit ja humpuukimestarit, silmänkääntäjät ja vatsaansapuhujat, nimiloistajat ja narrit, kurkkunsa kiruttajat ja balettitanssijat ja kaikenlaiset tuhertajat ja töhertäjät vetävät taiteellansa satumaisia summia ja elävät ruhtinaallisesti. Mutta minä, työväen alkava kirjailija, joka tahdon uhrata kykyni oikean ja suuren asia palvelukseen, joka pyrin siinä kehittymään edelleen ja jonka kynänpiirtoja ovat jo ehkä kymmenet tuhannet lukeneet, minä en saa leipää perheelleni, en asuntoa, joka vastaisi edes alhaisempiakaan vaatimuksia, en elämän takuuta sen vertaa että saisin mielenrauhaa työtäni jatkamaan ja vihdoin viimein, kun kurjat olosuhteet tappavat rakastetun lapseni, en minä häntä kykene ihmistunnetta omaavan isän ja ihmisen tavalla hautaan saattamaan! Kirottu olkoon koko maailma!…

Mutta kun hän oli katkerimman kuohunsa purkanut ja hetken aikaa ulos tuijottaen miettinyt, virkkoi hän tyyntyneenä:

— Niin, mitäs minä turhaa. Minähän olen vain yksi, meitä on miljoonia, millä oikeudella minä itselleni erikoisasemaa vaatisin!…

— Mutta tuntuu niin kovin pahalta ettemme kykenisi omaa lastamme hautaamaan, että joku toinen — että vaivaishoitolaitos sen tekisi, vaikeroi vaimo.

— Niin tuntuu, pahalta, katkeralta, häpeälliseltä, tunteita se loukkaa, sillä olemmehan me nuoria terveitä ihmisiä ja — ihmisiä. Kunniantunnettamme se loukkaa, ihmisyystunnettamme se loukkaa ja vielä yhtä: isän ja äidin tunnetta se loukkaa. Tekee sen vielä sittenkin vaikka ajattelemme ja tiedämme että kuollut on kuollut, ruumis on ruumis, maa on maata; että on yhden tekevää kuka sen hautaa, mihin se haudataan ja miten se haudataan — eihän se siitä mitään tiedä, ei se siitä sure eikä se siitä lohdutetuksi tule. Mutta me tiedämme, meidän tunteemme rakastettua lastamme kohtaan, sen muistoa kohtaan, jonka lähin välikappale tämä ruumis on … tämä ruumis, osa omasta itsestämme, joka elämän täyttämänä ja kaunistamana meissä ne tunteet synnytti…

Ja he päättivät säästää tunteitansa — oikeastaan pettää niitä. — Ehkäpä ei heti tarvitse puhua rahasta mitään, voipihan sitte sovitella ja maksaa vähin erin, he tuumivat. Ja kutsuttiin hautaantoimittaja.

Tuntui rauhoittavan hyvältä se tapa, jolla tuo synkän ammatin edustaja esiintyi, se hiljainen, tunteita ymmärtävä kohteliaisuus, jota hän kaikessa osoitti niin pettävästi että sitä huomaamatta rupesi pitämään todellisena osanottavaisuutena. Ja arkku tilattiin ja kaikki sovittiin, eikä rahasta puhuttu mitään. Yhtä osanottavaisena mustiin puettu asiamies poistui kuin oli tullutkin.

Tuohan oli ihminen, tämähän sentään näyttää käyvänkin hyvin, puhelivat he, hyvillään edes tuosta.

Ja kello kolme saapui umpivaunut, johon he kolmen astuivat, ottaaksensa sinne neljänneksi rakkaan Osmonsa ja saattaaksensa hänet viimeiseen majaansa.

Sairaalan ruumishuoneessa, ennen lähtöä, katsoivat he vainajaa. Kylmä oli Osmo ja muuttunut. Mutta siinä pisti heidän silmiinsä, että hän oli myöskin puettu parsittuihin, vanhoihin, vaikka muuten pestyihin ja silitettyihin ryysyihin. Tuokin tuntui pahalta, ilkeältä kosketukselta. Mitään siitä ei puhuttu, mutta selvästi mies huomasi että äiti itki sen jälkeen katkerammin eikä tahtonut lakata ja että hänen omaa poveansa kaiveli sanoiksi puhkeamaisillaan oleva tunne: — Hautaan asti sinä poikani, oi poikani, ryysyjä ylläsi kannat — toisten ryysyjä, et edes omiasi!…

Isä otti arkun polviensa päälle ja vaunut lähtivät äänettöminä vierimään. Pujottelivat ensin somia puistokatuja, joilla oli kesäisen kaunista ja hiljaista, tulivat valtakadulle, jossa oli liikettä ja räminää, erkaantuivat taas siitä ja pujottelivat ulos kaupungista; hetkinen vielä tietä ja oltiin hautausmaan portin sisäpuolella, oltiin haudan vierellä.

Hautaantoimittaja oli yhä osanottavaisen kohtelias, palveli, ohjaili ja odotti mitä tahdotaan, miten tahdotaan, aivan kuin punniten jokaisen liikkeensä ettei vaan häiritsisi eikä loukkaisi tunteita.

— Tapahtuuko mitään seremooneja? kysyi hän hiljaisesti.

Mies pudisti päätänsä, tarttui kantohihnoihin ja laski arkun hautaan; antoi nyyhkyttävän äidin ja pienen tyttösen sinne vielä katsahtaa, tarttui sitte lapioon ja loi haudan umpeen.

— Sinne peitin sinut, pehmeään multaan. Jos et elämää nauttiakaan saanut niin ei maailman myrskytkään sinua repineet — eivätkä revi!…

Ja he kääntyivät pois lähteäkseen, noustakseen vaunuihin joilla tulleetkin olivat. Silloin hautaan toimittaja ojensi paperin, se oli lasku. Mies hiukan hämmästyn ja sopersi:

— Eihän minulla nyt juuri ole, mutta kyllä minä tästä huolehdin, kyllä minä sen suoritan…

— Kuinka? Teillä ei ole?…

— Niin, ei ole — nyt, mutta…

— Kyllä lasku on suoritettava nyt heti sanoi hautaantoimittaja ja ääni oli nyt kylmä ja aivan toisenlainen kuin juuri äsken.

Mies tunsi joutuneensa kummaan asemaan. Hikikarpalot otsalla vakuutti hän vielä kerran melkein nöyrästi, ettei hän todellakaan voi nyt sitä tehdä, että se on mahdotonta, mutta hän koettaa hankkia rahat sen suorituksen mahdollisimman pian.

— Eikö teillä ole kahdeksaakaan dollaria, se on haudan hinta? Ellei, niin me nostamme arkun ylös ja panemme sen tuonne säilytyskellariin, kaupunki saa sitte tehdä sen kanssa mitä tahtoo.

Se sanottiin jo tylyllä, raa'an uhkaavalla äänellä.

Vaimo, joka oli nojannut miehen käsivarteen, lysähti hänen jalkainsa juureen multaan. Pää alas vaipuneena kamppaili kalpea mies muutamia silmänräpäyksiä ristiriitaisesti repivien tunteittensa kanssa, kohotti sitten ylpeänä päänsä, iski halveksivat silmänsä uhkaajaan ja lausui:

— Tehkää se!

Riuhtasi ylös maahan vaipuneen toverinsa, ravisti häntä ja kuiskasi:

— Ole ihminen!

Käsikädessä, pystyin päin, taakseen katsahtamatta astelivat he kolmen kalmiston portin ulkopuolelle, ja niin yhä edelleen, äänettöminä, kunnes olivat synkän asuntonsa ovella.

— Kirjota runo! sanoi silloin vaimo.

Se oli katkeraa elämän ivaa. Mutta mies aikoi sen todellakin tehdä. Tekemättä se häneltä kuitenkin jäi silloin kun »aihe» olisi ollut selvin ja voimakkain — ja ehkäpä juuri siksi — tähän hetkeen asti.