PYHÄ HUNTU.
Hurskaat antajat olivat kylmentyneet, tulot almulippailla ehtyneet Vanhemmat laupeuden sisaret olivat murheellisia, syyttivät itseään ja rukoilivat. Mutta asia ei korjaantunut. Abbedissa itse oli aivan kärtyinen ja helisteli tuimasti avainnippuansa. Vihdoin päätti hän lähettää matkaan sisarista nuorimman ja kauneimman.
— Pieni hairahduskaan pyhän asian eteen ei ole synti! kuiskasi hän tälle korvaan, antoi siunauksensa ja työnsi lempeästi matkalle.
Ja nuori laupeudensisar lähti, puhtaana kuin itse Neitsy-Maria kuvissa. Ei ollut tahrapilkkua lumivalkeassa otsahunnussa, eikä hienohipiäisillä kasvoilla, eikä vaaleansinisissä silmissä.
Pieni hairahduskaan!… Se oli niin epämääräinen ja salaperäinen, niin höllentävä ja vapauttava, melkein kuin käsky. Mitä se oikein suoraan tarkoitti, sitä ei hän ymmärtänyt, mutta hän ikäänkuin tunsi sen veressään ja se synnytti heleämmän punan hänen poskipäilleen.
Oli hetkiä, jolloin tuntui nautinnolta olla yksin kammiossaan tai polvistuneena jonkun pyhän kuvan eteen, kiduttaen itseänsä, kuvitellen itsellensä olemattomia syntejä ja valkaisten sieluansa yhä uudistuvilla rukouksilla ja kyynelillä, tullaksensa otolliseksi sinne missä häntäkin oli odottamassa hohtavan valkoiset siivet ja iäinen riemu. Silloin oli hänelle kauhistus jokainen lihallinen ajatus ja viattomin inhimillinen ilokin ilman tätä pyhyyttä, ja silloin tunsi hän olevansa niin vahva että voisi kestää hirveimmätkin kidutukset pyhän asiansa, vakaumuksensa puolesta. Mutta taas oli hetkiä, ja ne tulivat aivan välittömästi ja vastustamattomasti, jolloin koko olemuksen valtasi sanomaton ikävä ja jolloin hänen yksinäinen kammionsa tuntui kolkolta vankikopilta, josta teki mieli pakenemaan — maailmaan, sen elämään, sen rientoihin ja riemuihin. Ja ah kuinka suloiselta silloin tuntui jokin pieni synti, hairahtuminenkin!… Nytkö voisi hän nuo molemmat tunteensa yhdistää: palvella pyhää asiaa, jolle hän sentään tahtoi uskollinen olla, uhraamalla jotakin puhtaudestansa, hairahtumalla… niin, jos hyvä työ olisi esimerkiksi kymmenen kertaa suurempi rikosta?…
Ja kun hänen silmiinsä aukeni alaalla edessänsä olevan kaupungin tuhannet kirkkaat tulet ja kuului sen kiihkeä elämän hurma, niin hänen olemuksensa tuntui kuin räjähtelevän ja leimahtelevan ja hänet tempasi epämääräinen hurmaannus.
— Minä tulen täyttämään lippaan kullalla ja ojennan sen hurskaalle äidille kynttilän ja Pyhän Marian kuvan edessä! mumisi hän ja joudutti askeleitansa, jotka olivat kevyet kuin synti.
Pyhän Antoniuksen kirkon edustalla hän epäröiden pysähtyi, asettui siinä puolihämärään ja ojensi lipastansa paremmin puetuille sisäänkävijöille. Mutta niiden selän taitse kurkotti köyhemmät pieniä rahojansa ja hurskaan tyytyväisinä pudottivat ne kilahtavaan rasiaan. Hän ei ollut oikein tyytyväinen. Lähellä loimotti yksi kadun kulmaus upeasti valaistuna. Sinne ohjasi hän askeleensa. Epäillen pysähtyi hän sen edustalle, sillä kaikesta päättäen se oli varakkaamman nautitsijaväen kapakka, jonka sisällys hänelle oli synnillisesti kauhistava salaisuus. Mutta tarkoitus viekotteli, ja hänelle muistui mieleen taas abbedissan sanat. Hän puisti ruumistansa, astui rohkeana sisään ja loi nopean yleissilmäyksen. Ensimäiseen hän vaan hurskaasti katsahti ja ojensi lipasta: putosi pieni hopearaha. Toiselle hän hiukan hymyili: helähti suurempi raha. Kolmanteen hän loi suuret kirkkaat silmänsä, antoi niiden hymyillä, antoi sen väreillä kasvoissakin: helähti kaksi hopeata. Neljännelle hän antoi jo huultensakin hymyillä, että kirkkaan valkeat hampaat välkkyivät punaisten huulten takaa: helähti lippaaseen kultaraha. Hän punastui ja hymyili vielä kiitokseksikin.
Nyt oli hän keksinyt salaisuuden, joka innosti ja hurmasi, ja teki yhä rohkeammaksi. Ja niin hän jatkoi ovi ovelta paikoissa jotka hän valitsi.
Eräässä kilvessä seisoi: »Iloisten Veikkojen Klupi.» Se ikäänkuin kutsui häntä, sillä hänkin tunsi haluavansa olla iloinen. Täällä hänen lippaaseensa varistettiin kultaa, että se nyt oli aivan täysi, sillä hän hymyili niin, että se miellytti »iloisia veikkoja». Ja täällä hän viivähti, tänne hän aivan unohtui, koska ystävälliset »iloiset veikot» niin tahtoivat…
Aamupuolella hän löysi itsensä paluutieltä. Kaikkialla tuntui olevan sakeata sumua, hänen ulkopuolellansa ja hänen sisällänsä. Hänen aivonsa epäsivät ajattelemasta, hänen tunteensa olivat sekaisin ja jalkansa eivät tahtoneet kannattaa. Horjuen hän eteni ja puristi suonenvedon tapaisesti hopealla ja kullalla täytettyä lipasta sekä hunnun kulmaa johon ylijäämä oli kätkettynä.
— Pieni hairahduskaan pyhän asian eteen ei ole synti… hän sopersi.
Nyt oli hän uhrannut sen eteen kaikki!
Mutta kun hän tuli luostarin muurin eteen ja kolkutti sen raskaalle portille, rupesi häntä itkettämään.
— Mitä? Etkö onnistunutkaan? sähisi vanha ovenvartija.
Hän ei vastannut, mutta lipas helähti täysinäisen raskaana ja vartija ehätti:
— Ka, olethan onnistunut! Mitä sinä joutavia! Mene kammioosi ja nuku.
Nuori nunna syöksyi abbedissan kammion ovelle. Hurskas äiti oli häntä vastassa kynttilä kädessä, hiukset hajallaan ja jännittyneenä.
— Lapsikulta, olen valvonut ja odottanut…
Mutta nuori laupeudensisar varisti saaliinsa nopeasti niinkuin se olisi häntä polttanut abbedissan jalkain juureen, vaipui maahan ja tyrskähti äänekkääseen voivotukseen:
— Minä olen hairahtunut!…
— Sst! keskeytti hänet abbedissa lujasti, puoleksi äidillisesti, puoleksi käskevästi: Rukous puhdistaa, rukous puhdistaa, lapseni. Polvistu kappeliin ja tyhjennä sydämesi, mene sitte kammioosi ja rukoile kunnes olet väsynyt, nuku sitte pyhän Äitimme nimeen. Minä annan siunaukseni. Mene!…
Nuori nunna nousi ja lähti, kumarassa ja horjuen.