VIII.
Jok'ainoa aamu oli neiti Thorsen tervehtinyt herra Jesseniä hänen tullessaan puotiin katseella, joka — vaikkakaan herra Jessen ei usein siitä suuresti välittänyt — kuitenkin vakuutti häntä siitä, että hän niin hyvin täällä kuin kotonaankin äidin luona oli hemmoteltu suosikki.
Mutta seuraavana päivänä, kun Törres yöllä oli ollut hänen luonaan, sanoi neiti Thorsen: hyvää huomenta! katsahtamatta Jesseniin kun tämä tuli puotiin.
Ja samassa silmänräpäyksessä näytti hänestä että salainen liiton kipinä lensi noiden kahden toisen välillä; se oli ainoastaan pikainen värähdys Törresin kasvoissa, kun tämä seisoi puodin pimeämmässä osassa ja teki kauppaa muutamien maalaisten kanssa.
Ja kuta enemmän päivä kului, sitä varmemmin tunsi herra Jessen, että tässä oli jotain kätkettynä. Ei koskaan ollut hän ollut puoleksikaan niin ystävällinen kuin nyt. Mutta kun hän ennen yhdellä ainoalla silmän luonnilla tai käden hivelyllä oli saanut hänet punastumaan ja onnesta loistamaan, niin ei se näyttänyt tänä päivänä ollenkaan häntä ymmärtävän.
Lopuksi — vähää ennen kuin kaasu sytytettiin iltapäivällä — uskalsi hän melkein epätoivoissaan neiti Thorsenin kylmyydestä mennä pidemmälle kuin koskaan ennen, ja aikoi suudella häntä takaapäin poskelle.
Mutta silloin kääntyi neiti Thorsen päin ja sanoi loukatun neitseellisyytensä ankaralla äänellä: "Mutta herra Jessen! — oletteko te tullut hulluksi?"
Jessen'in polvinivelet vapisivat ja hän tunsi kylmiä hikipisaroita silmäinsä alla. Eilen, toispäivänä ja kaikkina muina päivinä oli hänellä ollut tyttö hallussaan — ja nyt se oli yhtäkkiä pujahtanut tiehensä. Mutta juuri se, että hän sisällisesti oli vakuutettu siitä, että hänellä ei ennen olisi ollut rohkeutta ottamaan häntä, se vuodatti hänen suruunsa sietämätöntä katkeruutta, jonka kivut häntä sanomattomasti kirvelivät, sillaikaa kuin tuo suuri viekas talonpojan tallukka siinä iloitsi ja riemuitsi.
Ja neiti Thorsen, joka ei voinut selittää hänen rohkeuttaan tänä päivänä, oli pahasti hämillään. Jos se olisi tapahtunut eilen, olisi hänen sydämmensä ollut kokonaan herra Jessenin oma; mutta tänäpäivänä oli todistettava herra Törres Voldille, että hän oli puhunut totta sanoessaan ett'ei hänen ja herra Jessenin välillä ollut mitään salaista liittoa.
— Kun hänen poikansa illalla tuli kotiin hajamielisenä ja hermostuneena ja teki hämäriä viittauksia, ei rouva Jessen enää voinut pidättäytyä sanomasta:
"Sinun pitäisi varoa itseäsi, Anton! se saattaa tulla sinulle liika rasittavaksi — tuo naisseura."
"Mitä tarkoitat?" kysyi hän, saattaakseen hänet hämmilleen.
Hän sekautuikin aivan, eikä saanut sanotuksi muuta kuin että häneltä kului siinä aikaa niin paljon.
"Oh — jos ei siinä muuta kuluisi kuin aikaa", vastasi poika uupuneella äänellä ja kosketti kädellään takaraivoaan.
"Onko sinulla nyt taaskin pää kipeä, Anton?"
"Ei kuin vähän veltto — äiti! vähän veltto."
Rouva Jessenin huulet vapisivat, kun hän kokosi kaikki rohkeutensa:
"Sinä — olet kai sinä vaan — varovainen, Anton?"
"Hm — äiti — sinä kyllä tiedät: nuori mies — minun asemassani —" hän kiersi pienet viiksensä ylös ilmaan ja hyräili jotain, jonka oli tarkoitus kuulua hyvin kevytmieliseltä.
Tuo vahvisti häntä koko lailla tänä päivänä kärsityn nöyryytyksen jälkeen, että hän oli saanut äitinsä näin pelästymään; ja vähitellen kun oli syönyt hyvää ruokaa ja juonut lasin hienoa konjakkia, jota hän äidin mielestä välttämättömästi tarvitsi, kasvoi hän taas omissa silmissään niin korkealle, että neiti Thorsen oikeastaan oli liika halpa hänelle.
Hän meni huoneesensa ja otti kasvot ankaroina hänen kuvansa albumistaan, jossa se oli ollut heti äidin kuvan vieressä ja muutti sen kauvaksi loppulehdille ostettujen näyttelijättärien ja alastomien naiskuvien joukkoon.
Mutta tuolle tyhjälle paikalle asetti hän rouva Knudsenin, ja kun hän hetken aikaa oli katsellut tämän hienoja, totisia piirteitä ja tuota mustaa tukkaa, niin häntä melkein hävetti, että tuolla pienellä pörriäisellä neiti Thorsenilla oli koskaan ollut hänelle mitään merkitystä.
Mutta äiti lepäsi kauvan valveillaan ja hautoi huoliaan Antonista, joka siis kaikista huolimatta oli joutunut tuohon suureen vaaraan. Ja kun hän ajatteli poikansa kauheata elämää, niin tuli hän ajatelleeksi, etteiköhän sittenkin olisi parasta, että hän menisi naimisiin, vaikka olikin niin nuori.
Ennen oli hän aina pannut vastaan, kun joku viittaili Antonin suhteesta rouva Knudseniin. Mutta nyt alkoi se näyttää hänestä pelastukselta. Rouva Knudsen oli ollut ennen naimisissa — ja vielä vanhan miehen kanssa; hän kyllä ymmärtäisi, ja hänen kanssaan voisi äiti puhua; molemmat he yhdessä pitäisivät huolta hänen Antonistaan ja tekisivät hänet onnelliseksi.
Mutta seuraava päivä oli vielä vaikeampi herra Jessenille. Sillä tänäkin yönä oli Törres hiipinyt neiti Thorsenin luo, joka kyllä oli aikonut lukita oven, mutta joku oli ottanut avaimen pois ja häntä hävetti mennä sitä kyselemään.
Hän oli muuten ollut yhtä rauhallinen ja tottelevainen kuin eilenkin, mutta leikillisempi, niin että neiti Thorsenin oli pitänyt nauraakin pari kertaa, vaikka pelkäsi kovasti.
Hän tulee — oli hän sanonut — pyytämään anteeksi ilkeää epäluuloaan, ja tuo oli kauniisti tehty.
Ja sentähden oli heidän välillään tänäpäivänä tuollainen rauhallinen sopu, joka kiusasi herra Jesseniä enemmän kuin avonaisin pilkka. Hän poistui konttoriin ja alkoi työskennellä kirjain kanssa; mutta hän oli niin hajamielisen näköinen, että rouva Knudsen hyvin osanottavaisesti ja ystävällisesti kysyi, oliko hän sairas.
Nykyisessä mielentilassaan liikutti tämä ystävällisyys häntä niin, että hän katsoi rouva Knudsenia lämpimästi silmiin; ja rouva Knudsen punastui.
Ei ollut muuten ensi kerta kuin hänen ensimmäinen puotilaisensa uskalsi katsoa häntä tuolla tavalla; eikä hän siitä ehkä nytkään olisi sen enempää välittänyt. Mutta sittenkun hän oli tullut leskeksi, niin viittaili koko maailma tähän asiaan — Kröger myöskin. Jos olisi saanut elää rauhassa, ei hänen mieleensä kenties olisi johtunutkaan mennä uusiin naimisiin. Vanha Cornelius Knudsen oli ottanut hänet silloin kuin hän oli hänellä puotinaisena; oli helpoitus, kun hän kuoli, ja häneen jäi siitä jonkunlainen vastenmielisyys miehiä kohtaan.
Mutta nyt ne suhisivat lakkaamatta hänen korvissaan, aina oli hänellä nämä miehet kintereillään, ensiksi herra Jessen lämpimine silmineen, sitten Gustaf Krögerin avosydäminen leikinteko —, ja kaikki tuo saattoi hänet epävarmaksi, niinkuin olisi se ollut jotain ihan välttämätöntä.
Mennessään sisähuoneisinsa, joihin vei ovi konttoorista, sanoi hän niin kylmästi kuin suinkin voi:
"Jos ette ole oikein terve, herra Jessen, voitte aivan hyvin olla kotonanne pari päivää."
Jessen kiitti ja aikoi sanoa enemmän; mutta rouva sulki oven jälkeensä.
Niinpiankuin Törres sai kuulla, että herra Jessen oli sairas, alkoivat kaikki hänen aikomuksensa kuohua hänen aivoissaan.
Jo kauvan oli hänestä tuntunut että kauppa ei käynyt niin reippaasti kuin olisi pitänyt. Hän huomasi, että hyvät ostajat eivät useinkaan joutaneet viipymään niin kauvan, että hyllyiltä ja laatikoista olisi ehditty saada esille kaikkia mitä oli olemassa noista pyydetyistä tavaroista. Ja päinvastoin tapahtui usein, että jotkut hienot naiset parhaina kaupankäyntitunteina edeltä puolen päivän vedättivät alas tiskille loppumattomat pakat kankaita, joita vaan sitten katselivat.
Sen lisäksi oli Cornelius Knudsenin tavaravarasto vanhastaan niin moninainen, että siinä olisi pitänyt olla ostamista puolta suuremmalle yleisölle. Mutta nyt oli niin kuin olisi yksi tavaralaji ollut toisensa jaloissa eikä yksikään oikein viihtynyt.
Tuo pitkä vanhanaikuinen puoti, johon mahtui kaikellaista tavaraa paperikukkaisista aina tervaan ja suolaan saakka, ei ollut sen paremmin järjestetty kuin että hienommat tavarat olivat suuressa katuikkunassa; jota vastoin karkeammat löytyivät rantamakasiinien puoleisesta päästä.
Törres oli usein miettinyt, mikä olisi viisaampaa, sekö että luovuttaisiin muutamista tavaroista ja pidettäisiin vaan erityisiä kaupaksi? vaiko että yhdestä puodista tehtäisiin kaksi?
Lopuksi oli hän tullut siihen päätökseen, ettei kumpaakaan tarvittaisi. Koko konsti on siinä, että samallaiset tavarat kootaan samaan paikkaan ja että jos mahdollista kaikki asetetaan esille, niin että yleisö heti saa sen käsityksen, että täältä voi saada mitä tahansa.
Ja tuo vanha järjestys, että hienot tavarat olivat yhdessä päässä ja karkeat toisessa — se olisi välttämättä muutettava. Se oli hullua se, että naiset valtasivat valoisan ikkunan, josta he ikäänkuin peloittivat pois huonomman väen ja palveluspiiat, jotka eivät aina voineet olla niin hyvin puettuina juostessaan ostamaan jotakin kiireellistä.
Ostajat olisivat sekoitettavat. Heihin olisi saatava se että tässä sattuvat kaikki tiet yhteen ja että täällä voivat kaikki toisiaan tavata. Kaikki pitäisi olla avonaisesti näytteillä, niin että ostajat viipyisivät kauvan puodissa ja täyttäisivät sen aamusta iltaan.
Näitä aatteitaan esitteli Törres rouva Knudsenille, kun oli ruualla hänen kanssaan, — niin pitkälle oli hän jo edistynyt. Hän tuli nyt yhä vilkkaammaksi, puhui sujuvasti ja sattuvasti, niin että rouva kuunteli häntä hämmästyksellä. Tämä talonpoikaispoika ei ollut ainoastaan näppärä ja väkevä; hänellä oli myöskin ajatuksia ja se kuului järkevältä, mitä hän sanoi.
"Minun haluttaisi hyvin puhua Gustaf Krögerille tästä", sanoi hän.
"Krögerillekö, rouva?" huudahti Törres pelästyen.
"Miksei?"
"Meidän pahimmalle kilpailijallemme!"
"Tässä ei ole koskaan ollut kysymystä mistään kilpailusta meidän välillämme", vastasi rouva Knudsen.
Törres hymyili kierosti: "Kröger sanoisi tietysti että se on typerätä kaikki tyyni, ja sitten hän tekisi sen itse."
Rouva Knudsen näki tuon ilkeän piirteen hänen kasvoissaan ja ajatteli Krögerin varoitusta; mutta kun Törres pyysi saadakseen hiukan järjestää puotia herra Jessenin poissa ollessa, niin ei hän voinut kieltää; ikäänkuin ei oikein uskaltanut.
Tulisella kiireellä selitti Törres neiti Thorsenille, mitä hän aikoi tehdä; hän kumartui aivan lähelle häntä ja neiti Thorsen katsoi häntä silmiin uskollisesti ja ihaillen; nyt oli hänen sydämmensä taas ehyt, se oli Törresin, kokonaan Törresin, hän olisi voinut ehdottaa, että sytytettäisiin puoti tuleen ja neiti Thorsenista olisi se ollut niin mainio keksintö, että hän itse olisi sitä varten raapaissut tulta tikkuun.
Sitten ajoi Törres makasiinirengin ja juoksupojan liikkeelle, he saivat vielä vaiteliaan Halvor Röidevaaginkin avukseen, ja itse tarttui hän tähän käsiksi heränneen intonsa koko voimalla. Koko iltapäivä jo laiteltiin, vaikka ihmisiä tuli ja meni; mutta vasta illalla, kun puoti oli suljettu ja luukut ikkunain edessä, alkoi muutos näyttäytyä mitä kauneimpana epäjärjestyksenä.
Makasiinirenki Simon Varhoug mutisi hikoillessaan: piru sitä riivaa tuota. Sillä kaikki vanhat laarit ja suolatynnörit, jotka olivat olleet puodissa siitä alkaen kuin se avattiin, ne olivat nyt lyötävät irti ja muutettavat rantamakasiiniin. Ja tuolla makasiinissa, missä Simon oli tottunut nuuskimaan pienen lyhdyn kanssa, sinne tuli nyt mies kaasu laitoksesta ja laittoi kaksi liekkiä, jotka valaisivat niin että makasiini näytti oikealta puodilta.
Halvor Röidevaag olisi myöskin sanonut jotain, mutta hän oli niin hämmästyksissään ett'ei muuta kuin pudisteli päätään.
Kuta kauvemmaksi ilta kului sitä rohkeammaksi tuli Törres ja keksi aina jotain uutta. Kaikista karkeammista makasiini-tavaroista keräsi hän näytteitä ja suuret köysirullat, jotka haisivat tervalle, muutatti hän makasiiniin. Sitävastoin laittoi hän kokonaisen koristeen verkkorihmoista, koukuista, nauloista, tupakista ja pulloihin pannuista jyvä-, suola-, kahvi- ja hernenäytteistä. Kaikki hänelle kelpasi ja kaikkea osasi hän käyttää. Hän ei pitänyt mitään lukua väreistä ja suhteista; hänen ainoa tarkoituksensa oli saada kaikki niin runsaasti esille, että silmä kaikkialla näki mitä erilaisimpia tavaroita, mutta että samankaltaiset tavarat kuitenkin olisivat jotakuinkin koolla.
Vasta kun kello oli yli puoliyön, saivat apumiehet mennä; alapää puotia oli jo puhdistettu; ja neiti Thorsen ja Törres alkoivat nyt järjestää kaikkea hänen suunnitelmansa mukaan.
Rouva Knudsen oli mennyt tyytymätönnä levolle; hän toivoi vaan, että herra Jessen tulisi huomenna ja panisi taas kaikki paikoilleen.
Oli tullut kaksi vaimoa puhdistamaan puotia kaikista niistä papereista ja roskista, joita sinne oli kokoontunut, sekä pölyyttämään ja pesemään lattiata.
"Mutta tiski!" huudahti yhtäkkiä neiti Thorsen ja löi kätensä yhteen.
Koko tuo pitkä, kiiltävä tiski oli ihan täynnä kaiken maailman tavaroita. Siellä oli pinottain hamevaatteita, silkkiä, flanellia, harsoja, saippuata, korutavaroita — kaikki siinä tilassa jossa ne oli hyllyltä nostettu.
"Ne saavat olla niinkuin ne ovat — kaikki tyyni!" sanoi Törres nauraen.
Ensi kerran katsahti neiti Thorsen häntä epäillen.
"Niin — tietysti täytyy niitä vähän järjestää, jos ette ole ihan uuvuksissa?"
Ei hän ollut ollenkaan uuvuksissa ja hän tarttui hetipaikalla työhön käsiksi pienillä näppärillä käsillään. Mutta silloin otti Törres hänen valkosen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä huulille. Tyttö tarttui häntä kalvosiin ja katsoi säikähtyneenä pesuvaimojen puoleen; mutta kun ne eivät voineet mitään nähdä, päästi hän hänet ja jatkoi työtään pää kumarassa.
Törresin tarkoitus oli, että tiskikin olisi suuri näyttely ja järjestys oli etupäässä siinä, että vaatteet levitettäisiin niin, että ne näkyisivät edullisissa poimuissa ja laskoksissa; ja kun he nyt vihdoinkin olivat saaneet tämän valmiiksi, sanoi Törres hänelle kiitokset tästä päivästä ja että hän kyllä itse järjestäisi ikkunat.
Törres seurasi häntä pimeään porstuaan rappujen edessä, johon puotiväki ripusti vaatteensa; täällä tarttui hän häneen kiinni, nosti hänet ylös lattiasta ja kuiskasi: saanko tulla tänä iltana?
Toinen ei vastannut mitään; Törres kysyi uudelleen; mutta ei sittenkään sanonut hän mitään, pujahti vaan hiljaa ja vikkelästi ylös rappusista. Hän oli niin onnellinen ja samalla tuntui kummallinen ahdistus.
Millainen päivä tämä oli ollut! —
Kuinka hän oli ollut kaunis tuo poika — ja niin väkevä — ajatteli hän, avatessaan vapisevalla kädellä korsettiaan.
Kun Törres tuli takaisin puotiin, aikoi hän hetikohta ruveta laittelemaan ikkunoita; mutta hän jäi seisomaan ja vaipui ajatuksiinsa tämän ylellisyyden edessä, joka ennen oli ollut rauhallisesti suljettuna hyllyihin ja laatikoihin ja jonka hän nyt yhdellä käden käänteellä oli lyönyt levälleen.
Oikeastaan oli tämä teko vastoin hänen varovaista talonpoikaisluonnettaan. Mutta hänen mielessään kuvitteli jotain samanlaista kuin nuo kirjavat kepit, joita hän nuoruudessaan oli niin paljon ajatellut, kunnes sitten yhtäkkiä oli hänet vallannut se, että näin juuri pitää laittaa kaupunkilaisille, noille hulluille ihmisille, joilla on rahaa kuin roskaa ja jotka ostavat kaikkea, mitä näkevät.
Mutta kun hän aikoi ryhtyä uudelleen työhön, tunsi hän, ett'ei hän nyt enää onnistuisi, kun tuo tyttö ei ollut läsnä. Ainoastaan hänen silmäinsä alla sai hän kätensä tottelemaan.
Häneen tuli kirpeloiva kaipaus koko ruumiisen; hän ei voinut kestää kauvemmin. Sammutettuaan liiat kaasuliekit ja kehoitettuaan pesuvaimoja hyvin lämmittämään isoa uunia, että lattia olisi huomenna kuiva, veti hän saappaat jalastaan ja hiipi ylisille.