IX.
Törres oli varmasti laskenut saavansa auringon paistetta tuoksi suureksi päiväkseen; sentähden tuli hän hiukan alakuloiseksi, kun aamulla varhain haparoi puolipimeän puotinsa läpi ottaakseen luukut pois ikkunoista: ulkona oli raaka, kylmä ja pilvinen syyssää.
Hän alkoi työskennellä ikkunoissa; mutta kaikki oli muuttunut toiseksi, kuin eilen illalla iloisen kaasun valaistessa; tuo kylmä harmaa valo, joka imi pois heleyden kaikista väreistä, vei häneltä rohkeuden.
Hän seisahtui ja alkoi epäillä omaa itseään. Tokkohan tämä mihinkään kelpaisi? Eiköhän kaikki ollut ihan hullua?
Mutta sitten kuuli hän neiti Thorsenin keveät askeleet ylhäällä rapuissa. Hän juoksi häntä vastaan tuohon pimeään porstuaan; he syleilivät toisiaan — onnellisina kuin vastanaineet ja kaikki epäilys oli samassa kuin pois puhallettu.
Mutta valoisassa puodissa ujostutti neiti Thorsenia, hän punastui ja änkytti, kun Törres hyvin totisesti sanoi: "Tahdotteko auttaa minua — neiti?"
Tämä oli sellaista ilveilyä; he olivat loistavan onnellisia, eikä kukaan tiennyt siitä mitään.
Tuli sana herra Jesseniltä, ett'ei hän voi tulla vielä tänään; ja nyt odottivat he jännityksellä rouva Knudsenia.
Hän seisahtui konttoorin ovelle — aivan huumautuneena. Ensimmäinen tunne, joka hänet valtasi, oli huoli kaikista noista tavaroista, jotka olivat hänen ja jotka piti saada myydyiksi ja maksetuiksi.
"Mutta Herra Jumala tätä saippuan paljoutta!" huudahti hän ja seisattui korkean kirjavan saippuatornin eteen, jonka Törres oli rakentanut keskelle tiskiä; "meillä on aivan liika paljon saippuata!"
Törres näytti hänelle hymyillen, että torni oli ontto.
"Mutta varastossa!" — sanoi rouva.
"Ei ole enempää kuin tämä", nauroi Törres.
"Te olette panneet kaikki esille?" — hän ei ollut koskaan voinut ajatella, että esillä pidettäisiin muuta kuin pikkunen näyte; "mutta käykö tämä päinsä?"
Törres otti — yhäkin hymyillen — suuren paperirasian hyllyltä, jossa oli koko rivi samanlaisia rasioita, avasi sen ja näytti rouvalle, että se oli aivan tyhjä.
"Katsokaa — rouva! Ihmisiin on saatava se luulo, että Cornelius Knudsenin puoti on niin täpösen täynnä kaiken maailman mainioita tavaroita, että ne ihan vuotavat yli omaa yltäkylläisyyttään."
Päivä alkoi ja rouva jäi puotiin. Häntä huvitti nähdä noita hämmästyneitä kasvoja ja kuulla mitä ihmiset sanoivat, kun tulivat sisään ja saivat nähdä muutoksen. Kaikki luulivat, että puotia oli isonnettu, kun siinä katosta lattiaan oli vaan silmään pistäviä värejä ja valkeita vaatteita.
Ja tuo uusi näytteille pano ikkunoissa, jonka Törres oli keksinyt, veti väkeä puotiin; niitä lisäytyi vaan päivän kuluessa; mutta vasta iltapäivällä, kun kaasu oli sytytetty, näyttäytyi puoti uutuutensa koko komeudessa.
Yläpäässä, missä ennen oli ollut vaan hienompia naisten koristeita, oli nyt näytteillä villalankoja ja valmiita villavaatteita yli koko tiskin ja ylhäällä hyllyillä, jotka näyttivät olevan täynnä kaiken karvaista ja kaiken hienoista villatavaraa.
Mutta suurin muutos oli kuitenkin tapahtunut alapäässä puotia, joka ennen oli ollut puolipimeä. Siellä loisti nyt uusia kaasuliekkejä ja koko osasto oli laesta lattiaan häikäsevän valkonen. Tänne olivat Törres ja neiti Thorsen koonneet kaikki valkoset tavarat.
Hyllyiltä, jotka olivat täynnä serviettejä, riippui isoissa laskoksissa leveitä damaskihuiveja aivan lattiaan saakka — niinkuin jäävirtoja; teehuiveja suurine kukkineen ja leveine reunuksineen, rimsuniekkaserviettejä, jotka olivat silkkinauhoilla kiinni sidotut; tiski oli peitetty hehkuvan valkosilla naisten ja lasten alusvaatteilla; paitapitsejä, virkkauksia; nenäliinoja, valkeita paitoja, — yksi ainoa puhallus oli muuttanut tämän takanurkan mitä mieluisimmaksi olopaikaksi naisille; ja puodin vanha kahtiajako oli yhdellä ainoalla iskulla poistettu.
Siitä syntyi kieltämättä hiukan hämmennystä; mutta se oli Törresistä mieleen; hän tahtoi juuri sitä, että ihmiset vähän aikaa pyörästelisivät toistensa keskessä, ennenkun löytäisivät sitä, mitä hakisivat; ja vähitellen tulikin yleisö lämpöseksi ja hyvälle tuulelle, nuoret tytöt nauroivat ja juttelivat ääneensä, samalla kuin totiset miehet, joiden piti ostaa totisia tavaroita, seisoivat naisten ympäröiminä eivätkä oikein näyttäneet tietävän, hyväksyisivätkö vai ei.
Mutta olihan täällä Simon Varhoug — niinkuin ennenkin; ja näytteitä kaikesta, mitä halusivat, voivat he löytää edestään tiskiltä, valoisaa oli täällä myös, niin että kyllähän tämä menetteli; oli vaan vähän outoa liikkua täällä noiden hienojen naisten keskessä.
Rouva Knudsenin täytyi seisoa rahalaatikon ääressä koko kiireinen päivä ja ottaa vastaan onnitteluja tuttavilta; ja illalla olivat sekä hän että hänen palvelijansa aivan uupuneita.
Törres näytti hänelle riemuiten saippuatornin rauniot. "Mutta mitähän herra Jessen on sanova?" arveli yhtäkkiä rouva Knudsen.
Pieni neiti Thorsen tuli yhtäkkiä totiseksi ja katsahti Törresiin, mutta tämä vastasi aivan rauhallisesti:
"Minä soisin että Jessen tulisi huomenna, täällä tulee kyllä olemaan tekemistä."
Kun päivä kului tällä tavalla Cornelius Knudsenin kaupassa, oli seinän takana, Brandtin suuressa puodissa, hyvin hiljaista ja rauhallista. Kauppapalvelijat joutivat juoksemaan kadulle tai tekivät he asiata saadakseen katsoa naapurin uusia laitoksia ja väen tungosta siellä.
Mutta Gustaf Kröger itse ei huomannut mitään, ja kun Julia päivällispöydässä rupesi kertomaan, että hän ja rouva Steiner olivat käyneet katsomassa herra Voldin tekemiä muutoksia, katkasi hän puheen eikä tahtonut kuulla enempää.
Kun hän sitten kuitenkin ruokalevon nukuttuaan laskeusi alas puotiinsa, hämmästyi hän siitä, että oli näin vähän väkeä.
"Ilkeä ilma tänään; ihmiset pysytteleivät kotonaan", sanoi hän sivumennen ensimäiselle konttoristilleen.
"Ihmiset kulkevat toista tietä tänään", vastasi tämä.
Kröger otti hattunsa ja meni ulos.
Näytteille pano ikkunoissa oli hänen mielestään kauhean ruma; mutta kun hän aikoi mennä sisään tervehtimään rouvaa, näki hän lasiovesta, että puoti oli täynnä väkeä ja että rouva itse oli siellä punakkana ja tyytyväisenä rahalaatikkonsa ääressä. Hän päästi oven rivan ja meni kotiinsa jälleen.
Mutta kun hän taas astui suureen ja hyvin järjestettyyn kauppapuotiinsa, jossa ei ollut yhtä ainoata ihmistä, tuli hänen mieleensä väkisinkin ajatus siitä, että tässä nyt alkaa kilpailu elämästä ja kuolemasta; ja hän tiesi kyllä, kenen on syy siihen. —
— Anton Jessen oli saanut tietää suuresta mullistuksesta puodissa ystäviltä, jotka olivat käyneet hänen luonaan iltasilla. Hän tuli sentähden seuraavana aamuna hyvin varustettuna saapuville, aikoi kohdella tuota uudistusta hyvin ylenkatseellisesti ja oli varma saavansa rouvan vakuutetuksi siitä, että tuollainen typerä tapa sirottaa kaikki ympäri puotia, on hienon kauppaliikkeen häviö.
Hänen periaatteensa oli päinvastoin se, että rasiat ja tavarapakat ovat otettavat alas hyllyltä sellaisella katseella, että myyjä tällä kertaa tekee erityisen kunnian ostajalle näyttäessään hänelle tavarata, joka on jotain aivan erikoista. Tuolla tavalla oli hän voittanut monta voittoa Brandtistakin, jonka tavaroista muuten oli se maine, että ne ovat mitä hienoimpia.
Hän tuli niin varhain puotiin, että kauppa ei vielä ollut oikein alkanut; mutta Törresillä ja muilla oli täysi työ järjestäessään eilisen liikkeen tuottamaa sekasortoa.
Keskelle puotia jäi hän seisomaan hattu päässään, ja katseli pilkallisesti pitkää tiskiä pitkin: sitten sanoi hän äänenpainolla, johon oli jo harjoitellut matkalla:
"Pankaa paikoilleen kaikki; — tiski puhtaaksi!"
Neiti Thorsen oli saanut ikäänkuin lyönnin rintaansa, kun hän tuli sisään; hra Jessenillä oli vielä suuri vaikutus häneen ja hän seisoi nyt kalpeana ja liikahtamatta paikaltaan; eivät muutkaan näyttäneet aikovan totella.
Herra Jessen'in kasvot alkoivat värähdellä ja suupielet vapisivat; hän nosti pienen hienon keppinsä ilmaan ja löi sillä tiskiin:
"Täällä on siivottava, sanon minä. Kuka täällä käskee — te vai minä?" hän katsoi Törresiä suoraan silmiin.
Mutta Vold tekeytyi ihan rauhalliseksi ja hymyili pilkallisesti:
"Minä luulen, ett'ei meistä täällä käske kumpainenkaan."
"Sepähän nähdään!" huusi herra Jessen ja juoksi konttooriin. Puotiin tuli väkeä ja kauppa kävi; mutta joka kerta kuin kuului ääniä konttoorista, katsahti neiti Thorsen Voldiin; hän tunsi, että nämä hetket ratkaisisivat hänen kohtalonsa; mutta ei hän voinut mitään arvata Voldin kasvoista; hän teki työtä iloisesti ja reippaasti, niinkuin ei olisi mitään tulossa.
— Niinpiankun herra Jessen tapasi rouvan, alkoi hän puhua nopeasti ja kiivaasti, silmät kiihkeinä.
Rouva Knudsen keskeytti hänet:
"Niin, se oli hullusti — herra Jessen! minä myönnän, että minun olisi pitänyt puhua teidän kanssanne, ennenkun minä —"
"Ei — se ei ole kaikista pahinta — rouva! mutta" —
— "Mutta" — jatkoi rouva — "minä en itsekään aavistanut, että muutos —"
"En minä nyt puhu muutoksesta, minä tahtoisin puhua —-" sanoi hän synkästi.
"Mutta minun täytyy kuitenkin myöntää", sanoi taas rouva, "että se tähän saakka näkyy menevän" —
"Minä olen puhunut paljon äitini kanssa — viime aikoina — tulevaisuudestani —"
Rouva Knudsen koetti vielä torjua sitä, jonka hän tunsi olevan tulossa; mutta toisen sisällinen mielen kuohu tulvasi nyt yli reunojensa. Herra Jessen unohti arkuutensa tuntiessaan ainoastaan sen, että kaikki riippui nyt vaan tästä hetkestä ja että hänen täytyi voittaa. Ja kun nyt kaikki asianhaarat pakoittivat saavuttamaan häntä, kuvasi hän vapisevalla kiihkolla, kuinka kaikki hänen unelmansa aina olivat harhailleet rouvan ympärillään, kuinka hän rakasti häntä, ja kuinka hänen vanha äitinsä siunaisi sitä päivää, jolloin hän tällä tavalla tekisi hänen poikansa onnelliseksi.
Rouva Knudsen oli monta kertaa ajatellut, kuinka hänen kävisi, jos hän vielä tapaisi miehen, joka huumaisi hänet rakkautensa koko kiihkolla; mutta vaikka tämän sanoissa olikin intohimoa, tunsi rouva kuitenkin — melkein omaksi ihmeekseen, että hän yhä enemmin kylmeni kuta enemmän toinen puhui.
Loukattu itserakkaus ja hiukan sairas mielensä antoivat herra Jessenin sanoille väärän soinnun; se oli kovaa kuohua, se oli palavaa rukousta; mutta se ei ollut tuo rakastunut mies, — jonka rouva Knudsen huomasi melkein mieliharmikseen.
Hän nousi pulpettinsa äärestä, meni sisähuoneen ovelle ja sanoi kuivasti ja arvokkaasti:
"Herra Jessen! minä kiellän teitä puhumasta minulle tällä tavalla — muuten täytyy meidän erota."
"Hyvä!" huudahti tämä yhtäkkiä jonkunlaisella naurulla, "erotaan sitten heti, — jos te sallitte."
"Olkaamme nyt järkeviä — herra Jessen!"
Mutta nyt oli Jessen yhtäkkiä muuttunut tuoksi hemmotelluksi lapseksi, joka kuolemakseenkin tahtoo ajaa kaikki äärimmäiseen huippuunsa; hän tahtoo olla tuo hyljätty ja pilkattu; hän tahtoo sälyttää selkäänsä kaikki — kuta enempi sen parempi; kerran koittaa kai sekin päivä, jolloin huomataan, mihin Anton Jessenkin kelpaa!
Ja samassa syöksyi hän ulos konttoorista, läpi puodin, tervehtimättä ja hyvästiä sanomatta, äidin luo, saamaan lohdutusta suruunsa. —
— Muutaman ajan kuluttua istui pankinjohtaja Christensen johtokunnan peremmässä huoneessa ja hieroi isoa paksua nenäänsä odottaessaan erästä, jota hän oli lähettänyt kutsumaan luokseen.
Kun nyt Törres tuli sisään, katsoi Christensen häntä kätensä alta ja merkitsi mieleensä, että tuo nuori mies oli kalpea ja hänen katseensa epävarma. Sitten osoitti hän Törresille paikan lähellä omaa nojatuoliaan; mutta Törres istuutui vähän pelonalaisesti hymyillen ovensuutuolin äärimmäiselle huipulle.
"Olen usein nähnyt teidän käyvän pankissa — herra Törres Vold! varsinkin viime aikoina —"
"Niin, meillähän on useita papereita täällä kulkemassa —"
"Minä en nyt puhu Cornelius Knudsenin papereista", keskeytti pankinjohtaja kuivasti, "olen seurannut teidän omia sisäänpanojanne suurella mielihyvällä."
"Ne ovat — herra pankinjohtaja! — ne ovat kovin vähäpätöisiä", vastasi Törres ja vääntelihe tuolillaan.
"Jaa, ei ne ole niinkään vähäisiä summia, joita kauttanne on pantu pankkiin viimeisten —"
"Mutta ne eivät ole minun rahojani", alkoi Törres innokkaasti ja pyyhki hikeä otsaltaan.
— "Viimeisten kuukausien kuluessa", jatkoi pankinjohtaja rauhallisesti.
"Mutta ne eivät ole minun rahojani — herra pankinjohtaja!" huudahti
Törres, "minä olen vaan muiden asiamies" —
"Tietysti ne eivät ole teidän rahojanne — kaikki", sanoi Christensen, ikäänkuin olisi hän kummastellut tuota intoa, "minähän kyllä ymmärrän, että nuori mies teidän asemassanne ei ole voinut koota niin paljoa, vaikka hän olisi kuinkakin — hm! — kuinkakin säästäväinen."
Taas hieroi hän nenäänsä, samalla kuin salaa tarkasteli Törresiä kätensä alta.
Törresin sisuksissa nytkähti; tuo mies tietää kaikki ja minä olen kokonaan hänen vallassaan.
Oli näet käynyt siten, että hän sittenkun oli tullut ensimmäiseksi mieheksi puodissa, oli pääomaansa kartuttaakseen sijoittanut koko joukon pikkusummia Christensenin pankkiin ja keksityille nimille. Hän valitsi kernaimmin kotipaikkansa Snörtevoldin läheiset talot ja laittoi omasta päästään etunimiä, joita siellä ei löytynyt. Siten oli hänellä jo monet vastakirjat pankissa, vaikka hänen omaa nimeään ei näkynyt missään.
Mutta pankinjohtajan nenä oli kyllä jo haistanut, mistä laatikosta ne nuo rahat tulivat, se selvisi Törresille samassa, — hän istui tuolin äärimmäisellä huipulla — valmiina juoksemaan tiehensä tai heittäytymään maahan ja pyytämään armoa, — hän ei itsekään tiennyt mitä tekisi.
"Teillä lienee hyvä nimi kotipuolessanne, kun niin monet eri henkilöt uskovat säästönsä teidän haltuunne", sanoi johtaja hetken äänettömyyden kuluttua.
Törres ei saanut sanaa suustaan vastaukseksi.
"Se on aina hyvä merkki, kun nuori mies nauttii omaistensa luottamusta.
Minä harrastan hyvin nuorten voimain kehittymistä kaupungissamme."
Ei koskaan elämässään ollut Törres ollut niin epävarma. Leikkiikö se tuo suuri mies hänen kanssaan ennenkun musertaa? — eli mitä ihmettä hän tarkoittaa?
"Minä näen", sanoi pankinjohtaja hymyillen, "että istutte siinä ja ajattelette, mitä tarkoitusta varten olen kutsunut teidät tänne yksityiseen huoneeseni — vai kuinka? — Te olette epävarma?"
Tätä kidutusta ei Törres voinut kauvemmin kestää; tuo hieno verkko, johon hän tunsi olevansa kiedottu, suututti häntä, hänen luontoperäinen uhkamielisyytensä puhkesi esiin ja asettuessaan päättäväisesti tuolin koko istuimelle, kysäsi hän pankinjohtajalta vasten naamaa:
"Onko teillä ehkä jotain epäilystä?"
"Epäilystä! —" huudahti pankinjohtaja ja hypähti vähän tuolillaan; "minä en ymmärrä mitä tarkoitatte? — epäilystä minkä johdosta? — vai niin! te ajattelette noita vekseleitä; mutta minä vakuutan teille, minä uskon, että Cornelius Knudsenin liike on aivan varma, varsinkin kuin se on yhteydessä G. Krögerin endossementin kanssa; mutta kun olette ensimmäinen mies leskirouva Knudsenin luona, pitäisi olla teidänkin etunne saada tuo velka vähenemään; se on suuri kyllä; mutta minulla ei suinkaan ole mitään pelkoa — tai epäilystä — niinkuin te sanoitte."
Puhuessaan oli pankinjohtaja noussut ja mennyt ikkunan luo. Mitään noin kömpelöä ei hän ollut koskaan tavannut, ja hän sai paljoa huonommat ajatukset tuosta "nuoresta voimasta". Hänen tapansa oli muutoin se, että kun hän näki jonkun nuoren miehen edistyvän, tuli hän sille avuksi neuvoillaan, joista hän sittemmin otti moninkertaisen maksun, mutta niiden piti toki olla viisaampia kuin tuo tuossa.
Törres taas käytti sitä aikaa kuin tuo toinen katsoi ulos kadulle kootakseen ajatuksiaan. Hänhän oli ollut ihan perikatonsa partaalla, yksi sana lisäksi ja hän olisi paljastanut sekä itsensä että salaisuutensa. Niin hullusti ei kuitenkaan ollut käynyt; tiesipä taikka aavisti pankinjohtaja kuinka paljon tahansa, ei hän ainakaan tahtonut häntä tilille siitä, mistä hän oli saanut nuo rahansa. Ja kaikkeen muuhun oli Törres kyllä valmis vastaamaan.
"Ei — katsokaas! miksi olen teidät kutsuttanut tänne", alkoi nyt pankinjohtaja uudelleen ystävällisellä äänellä, "minä näet — niinkuin jo sanoin — harrastan nuorien voimien edistymistä kaupungissamme; ja kun teillä jo on niin suuri luottamus omaistenne kesken, niin saatte varmaankin tulevaisuudessa yhä enemmän varoja käytettäväksenne."
"Minä toivon sen — herra pankinjohtaja."
"Ja sentähden tahtoisin tarjota teille apuani ja neuvojani."
"Minä en voi kyllin kiittää —"
"Ei, ei — minä hyvin mielelläni autan eteenpäin nuoria voimia", sanoi pankinjohtaja, istuutui taas nojatuoliin ja selitti herra Voldille, kuinka säästöön pano kyllä saattaa olla hyvä keino vanhoille piioille, mutta että nuorten voimain, jotka tahtovat vaikuttaa kaupungin kohottamiseen, tulisi panna pääomansa myöskin kaupungin kauppayrityksiin, laivoihin, teollisuuslaitoksiin ynnä muihin semmoisiin.
Nyt oli Törres kokonaan mukana ja huokasi helpoituksesta. Hän tunsi hyvin kyllä pankinjohtajan vanhan kepposen: houkutella kokemattomia ystäviä ostamaan epäedullisia laivain osuuksia ja arveluttavia osakkeita. Hän oli valmistunut olemaan varuillaan tämän vaarallisen miehen houkutuksia vastaan, joka nähtävästi oli arvannut noiden keksittyjen nimien oikean laidan ja aavisti hänen salaisuutensa; mutta hän pitäisi kyllä varansa.
Sentähden oli hän olevinaan hyvin halukas ja taipuvainen ja kiitti lupauksesta saada rahansa hyvin sijoitetuiksi; mutta hän ei tarttunut mihinkään varmaan tarjoukseen, kun hän yhäkin väitti ettei hänellä itsellään ole mitään pääomaa; mutta jos hän saisi rahoja käsiinsä, ei hän suinkaan olisi jättävä käyttämättä pankinjohtajan ystävällistä avuntarjousta. Sillä puheella erosivat he toisistaan tällä kertaa.
Pankinjohtaja istui hetkisen ja mietti. Hän oli huomannut, kuinka viekkaasti tuo nuori mies sijoitti rahansa, mistä hän oli ne saanut, sitä ei Christensen'in tarvinnut kauvan tuumia; olihan hän itsekin kohonnut tyhjästä. Sentähden oli hän hämmästynyt Törresin kömpelyyttä, jota oli ollut melkein mahdoton olla ymmärtämättä. Tuo "nuori voima" voisi mahdollisesti tulla rikkaaksi; mutta ei hän koskaan tulisi kohoamaan niille kukkuloille, joilla pankinjohtaja oli ja hallitsi.
Mutta Törres Voldille oli tämä kohtaus tärkeä tapaus, joka kohotti hänet yhdellä kertaa monta askelta entistään ylemmäksi. Että hänet oli kutsuttu yksityiseen keskusteluun kaupungin ensimmäisen rahamiehen kanssa, se oli äärettömän suuri kunnia hänenlaiselleen puotipojalle; ja se vahvisti ensiksikin hänen asemansa Knudsenilla.
Hän oli kyllä herra Jessenin yhtäkkiä erottua tullut liikkeen johtajaksi, kun ei ollut muitakaan saatavana. Mutta rouva ei ollut ollenkaan varma, että hän täysin kykenisi tähän tehtäväänsä. Siihen tuli lisäksi, että Gustaf Krögerillä aina oli jotain pahaa sanottavaa Törresistä.
Ainoastaan harvoin pistäytyi Kröger enää hänen konttoorissaan; ja kun hän viimeisen kerran oli siellä, oli hän ilmoittanut, että Jessen oli otettu Brandtille, — hän ei ollut voinut tehdä muuten — sanoi Kröger, näinä aikoina, kun kaikki näkyy muuttuvan kilpailuksi.
Sen rouva Knudsen kyllä näki, että Törres Vold oli mainio myymään, ja tavarain vaihto lisääntyikin suuresti syksypuoleen; mutta käsittäisikö hän noita kirjoja? ja kaikkia noita vekseleitä, joita rouva ei koskaan ymmärtänyt muuten kuin että hän aina epäili, olisiko tehtävä niin taikka näin? ja silloin ei hän tullut avutta toimeen.
Mutta keskustelu pankinjohtajan ja Törresin välillä, niinkuin tämä sen kertoi, rauhoitti häntä suuresti. Tuo suuri mieshän oli neuvotellut hänen kauppapalvelijansa kanssa niinkuin nuoremman liikemiehen kanssa, jonka mielipiteille hän pani arvoa.
Myöskin muut ihmiset alkoivat jonkunlaisella uteliaisuudella katsella nuorta Voldia. Ne, jotka tunsivat hänet, ja jotka tähän saakka olivat pitäneet häntä vaan tavallisen näppäränä talonpoikaispoikana, ne rupesivat nyt arvelemaan, eikö hänessä kuitenkin olisi jotain merkillistä, koska suuri pankinjohtajakin oli suvainnut hänet huomata.
Ja vähitellen alkoi tuo nuori mies syrjäisessä asemassaan tulla tunnetuksi; hänen nimeään mainittiin, ja niin kuin aavistuksena keräytyi tämän uuden nimen ympärille jotain siitä kunnioituksesta, joka kasvaa ihailuksi, ja päättyy nöyrimpään palvelukseen, kun tuollainen n.s. omatekoinen mies nousee tyhjästä ja yhtäkkiä näyttää nuo kaksi tyhjää kättä, joilla hän tietenkin oli aloittanut, täynnä käsittämättömällä tavalla hankittua kultaa.
Kaikki tämä taas puolestaan vaikutti vapauttavasti Törres Voldin tähän saakka vähäiseen toimintaan. Nyt ei hänen enää tarvinnut niin huolellisesti salata rahojaan kuin ennen ja sijoittaa niitä epävarmoihin yrityksiin; hän voi laajentaa lainausliikettään ja turvata asemansa joka taholta, kun hän aina esiintyi muiden asiamiehenä.
Sillä kadottaa rahoja, sitä hän ei voinut, s.o. hän tuli aivan sairaaksi siitä. Oli tapahtunut pari kertaa, että hän ei voinut saada takaisin omiaan; ja silloin tuli hän aivan epätoivoihinsa, ei käynyt syönti eikä saanut unta silmiinsä. Vasta sitten kun hän oli aivan varma siitä, ettei hän enää saisi penniäkään velkamieheltään, rauhoittui hän jotakuinkin; mutta hän pani tappiot tarkasti mieleensä ja laski niitä usein päässään yhteen pitääkseen varovaisuuttaan valveilla.
Kun nyt jotkut — ja niitä oli merkillisen monta — tarvitsivat pari sataa kruunua, niin voi Törres Vold epäluuloa herättämättä hankkia rahat kolmen kuukauden vekseliä vastaan, samalla kuin molemmin puolin oletettiin, että nämä rahat oli hän saanut hoitaakseen joltain kaukana asuvalta tuttavalta.
Silloin tällöin saattoivat kuitenkin jotkut toverit, joiden kesken tällaiset salaisuudet eivät olleet niin salaisia, totipöydän ääressä viitata rouva Knudsenin rahalaatikkoon.
Mutta Törres nauroi itse muiden mukana; hän tiesi, ettei täällä ollut ketään, joka todenteolla olisi uskaltanut heittää ensimmäisen kiven. Mutta muualla ei kuulunut minkäänlaista epäilystä; ja jos joku ymmärtämätön perheen emäntä kysyikin mieheltään: "Mutta mistä ihmeestä saa tuollainen puotipoika rahoja?" — niin vastattiin viranomaisella äänellä:
"Nuori T. Vold on tavattoman teräväpäinen, pankinjohtajakin suosii häntä."
— Sitäpaitse ei Törres ollut yhtenäkään päivänä laiminlyönyt kastelemasta kättään rahalaatikossa. Hän ymmärsi, että kaikista varminta on ottaa aina ja yhtä tasaisesti; ja kun hän eroitti pois oman osansa, otti hän aina lukuun sen päivän menekin ja mukautui sen mukaan.
Mutta tuon suuren voiton jälkeen ei hän ainoastaan ottanut omaa osaansa mutta pidätti myöskin sen määrän, minkä hän laski herra Jessenin entiseksi osaksi ja siten syntynyt summa lisääntyneen kaupan aikana, jonka hän luki omaksi ansiokseen, ei ollut niinkään pieni.
Hän työskenteli innokkaammin kuin koskaan ennen ja melkein huumautuneena omasta onnestaan kaikilla tahoilla. Kaikki, mitä hän oli uneksinut, hän saavutti; hänellä ei ollut enää juuri mitään aikomuksia, sillä kaikki kävi niin nopeasti; hänen rahansa kasvoivat joka päivä ja hän oli ihastuksissaan sievästä leikkikalustaan. Myöskin neiti Thorsen, joka loisti onnesta, veti väkeä puotiin; täytyi lisätä palvelusväkeä ja tilata uusia tavaroita.
Kilpailu Voldin ja Knudsenin välillä huvitti pian koko pitäjää; ja naiset väittelivät missä vaan tulivat yhteen, näistä kahdesta liikkeestä.
Tuosta kömpelöstä talonpoikaispojasta, joka oli tullut kaupunkiin kaksi vuotta sitten, ei nyt ollut muuta jälellä kuin leveä ja voimakas vartalo ja leveä maalaismurre. Elämä oli nyt auki hänen edessään, kaupunki oli jo kuin puoleksi valloitettu ja kaikki se menestys, joka hänellä oli ollut, huimasi hänen päätään; eikä hän uskonut enää oleviksi niitä aukkoja, jotka erottavat ihmiset toisistaan.
Törres Vold antoi tänä syksynä ehdottaa itsensä klubbinkin jäseneksi ja tulikin valituksi Gustaf Krögerin suureksi harmiksi.
Pelotti häntä kuitenkin hiukan, kun hän ilmaantui ensimmäisiin klubbin toimeen panemiin tanssiaisiin. Hän oli kyllä käynyt tanssikoulun ja kunnostanut itsensä loppiaisissa. Mutta naisia oli siellä vaan neiti Thorsen ja hänen laisiaan.
Mutta täällä esitettiin hänet yhtäkkiä vanhalle piispanrouva Hagerupille, jonka hän tähän saakka oli nähnyt ajavan omassa vaunussaan hienoihin turkiksiin käärittynä; ja toinen emännistä oli itse kuuro, tuomarin rouva, jonka irtohampaisiin piti olla tottunut jos mieli pysyä totisena. Siellä oli pormestari ja sotakomisarius univormussaan; luutnantit tarkastivat häntä kiireestä kantapäähän ja ylioppilaat painoivat vaaleat päänsä yhteen kuiskaillen pilkallisesti!
Törres alkoi taas uskoa aukkoja oleviksi; mutta hän liikkui taitavasti juuri rajalla, pysyttelihe alussa aivan syrjässä ja tanssi ainoastaan niiden kanssa, joita muut eivät tanssittaneet. Vanhat naiset antoivat hänestä sen arvolauseen, että oli hän aika somannäköinen talonpoikaispojaksi.
"Herra Vold — rouva Steiner" — eräs isännistä esitti heidät toisilleen.
"Minä olen päättämällä päättänyt, että minun täytyy saada tutustua teihin", sanoi rouva ja tarjosi Törresille kätensä.
Törres ei voinut muuta kuin hymyillä ja kumartaa.
"Tule tänne — Julia! — salli minun esitellä, minä olen tunkeutunut herra Voldin tuttavuuteen."
Julia Kröger lähestyi — kauniimpana kuin miksi hän luuli hänen voivan tulla — punottavana ja ystävällinen hymyily noilla vähän kuivahkoilla kasvoilla. Jolla Blomkin yhtyi seuraan; ja Törres oli yhtäkkiä kaupungin hienoimpien naisten keskessä: Tulla Arentzin, Dalia Within, Assen ja Brassen ja Trutta Maribon sekä Dada ja Didi Brunin; rouva Steiner esitteli hänet heille kaikille; nimittäen häntä:
"Minun löytöni — herra Vold!"
Soitettiin franseesiin ja herrat juoksivat noutamaan naisiaan.
"Onko teillä naista, herra Vold? — Eikö? — Mainiota! Kas tässä, Julia! Korvaukseksi onnettomasta luutnantistasi" ja tuossa tuokiossa sai rouva Steiner heidät käsikäteen, samalla kuin hän itse asettui vastapäätä oman kavaljeerinsa luutnantti Filtvadtin kanssa. Tämän eroittamaton ystävä ja sotatoveri luutnantti Toftema oli juuri määrätty saattamaan sotakomisariusta kotiansa, joka aina oli nuorimman luutnantin tehtävä.
Kun he seisoivat paikoillaan, sanoi Törres hyvin hämillään: "Suokaa anteeksi — neiti Kröger! — minulla ei olisi koskaan ollut rohkeutta tulla teitä pyytämään".
"Olenko minä sitten niin peloittava teidän mielestänne?" vastasi Julia.
"Ei, mutta minä olen semmoinen kömpelö", sanoi Törres.
"Senpähän saamme nähdä", vastasi hän hymyillen ja tanssi alkoi.
"Sehän menee hyvin", sanoi Julia ystävällisesti; hän ei voinut sietää sitä, että hänen ystävättärensä kohteli herra Voldia noin ylenkatseellisesti — niinkuin hän nytkin teki tuolla pilkkaa luutnanttinsa kanssa.
"Hän on varmaankin kaunis teidänkin mielestänne?" kysäsi Julia hetken kuluttua.
"Kuka?" kysyi Törres varovaisesti ja käänsi silmänsä toisaanne.
"Minä luulin, että te tarkastelitte ystävääni — rouva Steineriä.
Kaikki herrathan ovat häneen rakastuneita", sanoi Julia lyhyesti.
Mutta Törres oli liika viisas mennäksensä ansaan; hän vastasi huolettomasti:
"Niin no — jokaisella on oma makunsa! — olen minä nähnyt muitakin yhtä kauniita naisia."
Julia ihaili itse ystävätärtään, niin ett'ei hän sietänyt — niin, hän melkein vaati, että kaikki herrat olisivat ihastuneet nuoreen rouvaan. Kuitenkaan ei hänellä ollut nyt mitään sitä vastaan, että tämä nuori, pulska poika, jota Lulli noin olkansa takaisesti kutsui löydökseen, ei ollut sen enempää hurmautunut.
Tanssin kuluessa antautui hän sentähden vilkkaampaan keskusteluun, sai hänet puhumaan ja kertomaan ja kun he erosivat, olivat he jo hyviä ystäviä.
"Sinä näyt tahtovan viedä minulta minun keksintöni — mutta varo itseäsi!" uhkasi Lulli hymyillen.
— Mutta Törres meni yöllä kotiinsa aivan huumautuneena, ei siitä, mitä oli juonut, vaan siitä, mitä oli kokenut. Rouva Steiner oli hänen mielestään ihmeolento; loistavampaa naista ei hän olisi voinut ajatella.
Mutta hänellä oli järkeä tarpeeksi, ettei kuitenkaan pyrkisi noin korkealla. Julia Krögerkin oli jo huimaavalla huipulla. Kaikki oli tähän saakka onnistunut hänelle; hyvää apua sai hän kaikkialta; ehkä hän tällä tavalla saisi kostetuksi Krögerille.