X.

Krögerin pidot joulun ja uudenvuoden välillä olivat niin vanhat, että niitä yhäkin vielä kutsuttiin Brandtin joulupidoiksi. Entisinä aikoina oli kaupunki ollut iloinen ja Brandtin varakkaassa talossa olivat virkamiehet ja porvarit laulaneet vanhoja lauluja ja pyöritelleet paljas kaulaisia naisia — somasti, hauskasti ja ilman turhaa kainoutta.

Julian äiti oli oikeastaan ollut ainoa tässä suvussa, johon tarttui tuo raskas uskonnollisuus, mikä viime vuosina oli tunkenut paikkakuntaan; ja niin kauan kuin hän eli, oli vanhoissa joulupidoissa vallinnut raskas mieliala.

Mutta nyt tahtoi Gustaf Kröger korvausta tästä ja monesta muusta, ja viime vuoden pidot olivat olleet suureksi suruksi ja harmiksi kaikille niille, joita ei oltu sinne kutsuttu. Ilo kesti myöhään yöhön ja se oli belzebubin juhla kaikille hengellisesti vaivatuille.

Jo valmistukset pitoihin huvittivat Krögeriä. Hän tahtoi yllä pitää vanhoja traditsiooneja. Mutta niinkauan kuin rouva eli, oli tämä pannut vastaan kaikkea, mitä toisen teki mieli, ja joka taholla koettanut vähentä juhlallisuutta. Nyt nautti hän oikein siitä, että sai tehdä kaikki suuremmoiseksi ja komeaksi hienon illallisen ja vanhojen viinien kanssa.

Tämä oli yksi niitä harvoja tilaisuuksia, jolloin Gustaf Kröger aivan unohti sen, mitä hän muuten alakuloisina hetkinään kutsui epäonnistuneeksi elämäkseen. Kun tuo vanha, arvokas talo oli täynnä valoa ja vieraita, kuvaili hän että sekä hän itse kuin myöskin kaikki muu oli oikella paikallaan; hän kuvaili, että naiset olivat comme il faut sekä pukuihin että käytökseen nähden, että nuoret herrat olivat sukkelia, että vanhat herrat korttipöytäin ääressä olivat mainioita miehiä, jotka virkistivät itseään hienossa seurassa.

Itse kulki hän tässä mainiossa seurassa iloisena isäntänä. Ja nyt, kun hän oli varma siitä, ettei hän missään, ei sisähuoneissa eikä kyökissä, kohtaisi vaimonsa hapanta naamaa, niin oli hän niin onnellinen kuin se, jonka on suotu tehdä kaikki nämä kunnon ihmiset iloisiksi ja tyytyväisiksi.

Mutta sen hän kernaasti tahtoi, että kaikki kävisi hienosti. Hän ei rakastanut tänä iltana kuulla ystävänsä yliopettajan huomautuksia. Eikä hän myöskään ollut huomaavinaan noita kauheita paikkakunnan synnynnäisiä nuorukaisia, joita täytyi kutsua mukaan saadakseen tanssia käymään. Kun hän ensi kerran huomasi Törres Voldin, jota hän ei ollut saanut pois jätetyksi, kääntyi hän hänestä inholla pois; mutta tällä kertaa harmitti häntä oikeastaan se, että tuo vastenmielinen mies ei näyttänyt pahemmalta kuin näytti.

Sittenkun hän juhlallisella poloneesilla tuomarin rouvan kanssa oli alkanut tanssin, ei Kröger enää juuri näyttäytynyt tanssisalissa; se asia kulki itsestään, kunhan vaan ei soitto lakannut janon tähden tai liiasta juomisesta, — tasapainon pito tässä se oli yksi hänen tehtäviään.

Hän käyskenteli yhtä mittaa ympäri ollen apuna kaikkialla, alkoi kyökistä, jossa hän joi portviinissä vanhan hehkuvan kyökkipiian maljan, joka yhtämittaa vakuutti hänelle, että herra oli ainoa koko kaupungissa ymmärtämään oikeita ruokia. Senjälkeen teki hän kierroksen kaikissa huoneissa — kaikkialla huomaten loppuun palaneet kynttilät ja tyhjät pullot; milloin lähetti hän palvelijan kellariin, milloin maistoi jonkun kanssa, joka hänen mielestään kaipasi kehoitusta, taikka kohotti hän lasinsa kortinpelaajain yhteiseksi maljaksi, jotka nousivat seisaalleen ja maistoivat totiaan.

Niin kuluivat pidot kuin voideltuina ja niin niiden Gustaf Krögerin mielestä piti kuluakin, että nuo ihmiset, murjottivatpahan kuinka murjottivatkin jokapäiväisessä elämässään, edes kerran vuodessa heräisivät huvittelemaan sydämmensä pohjasta ja hyvällä omalla tunnolla.

Mutta samalla oli hän hyvin tarkka siinä, ett'ei ilo menisi liika pitkälle. Hänen juhlatuulensa meni samassa pilalle, jos tapahtui jotain hullua, — jos esimerkiksi joku nuori mies rohkaistuna isännän vieraanvaraisuudesta tuli juoneeksi liika paljon ja alkoi meluta tai tehdä skandaalia tanssisalissa; silloin oli Kröger ihan onneton kunnes häiritsijä saattiin pois. Hän ei sietänyt sitä, että hänen untaan häirittiin, tuota unta, että tässä oli valittu seura varmoja, sivistyneitä ihmisiä, jotka osasivat huvitella perin pohjin — mutta maltillisesti.

— Viime aikain menestys oli antanut Törres Voldille rohkeutta ja itseluottamusta, jota hyvin olisi voinut luulla varmuudeksikin. Ei hän kuitenkaan läheskään tuntenut itseään sisällisesti varmaksi, kun hän muutamien muiden puotilaisten seurassa tuli näihin vanhoihin saleihin, joista kaupungissa niin suurella kunnioituksella puhuttiin.

Hän ei uskaltanut mennä tanssisaliin, mutta asettui erääsen sisähuoneista, jossa hän — yhdessä useiden muiden nuorempien ja yhtä rohkeiden herrain kanssa rohkasi sieluaan kaikenlaisilla juomatavaroilla.

Mutta juuri kun hän seisoi sikari suussa piirin keskessä ja puheli kaupungin pankkiliikkeestä sellaisen miehen varmuudella, jolla jo on jotain ja jota suuret jo ovat ottaneet suosiakseen — näkyi hänen edessään yhtäkkiä savupilven läpi: rouva Steiner — rinta ja olkapäät paljaina, hehkuvan valkoisena, posket tanssista punoittaen ja kiiluvin silmin.

Hänellä oli sileä liivi valkoisesta atlasvaatteesta, vaalean punaiset ruusut olkapäillä ja korallikäädyt kaulassa; helmat olivat hyvin lyhyet ja reunustetut samanlaisista ruusuista tehdyillä kukkaiskimpuilla, kengät olivat silkistä, kannat korkeat ja punaiset. Hän oli pukeutunut erään sevresporsliinista tehdyn paimentytön mukaan, jonka oli löytänyt Julian kammarista. Mutta hän oli pistänyt ruusun oksan tukkaan paimenhatun sijasta.

"Kas tuolla seisoo tuo pitkä ihminen ja savuaa kuin lamppu", huusi rouva Steiner ja ajoi pois savua esiliinallaan; "Eikö teillä ole vähääkään omaatuntoa? — Franseesi alkaa!"

Törres ei osannut muuta kuin tuijottaa häneen, kunnes rouva Steiner kääntyi pois; silloin syöksi hän jälkeen ja toverit jäivät katsomaan toisiinsa yksimielisellä kateudella.

Herätti yleistä huomiota salissa, että tämä nuori poika, jolta milloin tahansa voi ostaa 20 äyrin edestä rihmaa, että hänet täällä, missä oli kaupungin valikoiduin seura, oli huomannut kaupungin ensimmäinen nainen. Kateus iski alas luutnanttien ja ylioppilasten sydämmiin; mutta kunnioitusta heräsi tätä herra Voldia kohtaan niissä, joilla oli vähänkään järkeä ja jotka näkivät vähän tuonnemmaksi. Yksin vanhain herrainkin pöydässä häntä kortin lyönnin lomalla mainittiin, ja pankinjohtaja Christensen sanoi niin että kaikki sen kuulivat, että T. Vold on yksi kaupungin toivorikkaimpia nuoria voimia.

Törresin itsensä mielestä kävi nyt kaikki hyvin. Hän tuli yhtäkkiä tanssisalin häikäsevään valoon, väkevän punssin vahvistamana, ja hetkellä jolloin alkujäykkyys jo oli poissa ja mielet enemmän taipuvaisia huvittelemaan kuin arvostelemaan.

Rouva Steinerin suojelemana tarttui hän hetikohta ujostelematta tanssiin kiinni ja pyöriskeli hänen kanssaan niin vapaasti kuin ei hän koskaan olisi koskenut muihin naisiin kuin näihin hienoihin, puoli-alastomiin olennoihin, jotka lentivät kädestä käteen.

Ei kukaan tiennyt hänen suhteestaan isoon Berthaan eikä noihin muihin; itseään neiti Thorseniakin alkoi hän hiukan hävetä. Hänen hän oli määrä kohota paljoa korkeammalle.

Noiden klubbitanssiaisten jälkeen ei hän ollut saanut Julia Krögeriä mielestään. Jos hän voittaisi tyttären "ukosta" huolimatta! — silloin tarttuisi hän Brandtin liikkeesen, rouva Knudsen joutuisi pian häviölle, Gustaf Krögerin täytyisi taipua, ja hän näki jo nimen T. Vold suurilla kirjaimilla paistavan molempien kilpailevien kauppapuotien oven päällä!

Kaikista naisista asetti hän etusijaan rouva Steinerin. Häntä viehitti tämän kiihoittava kauneus, hänen vaihtelevainen luonteensa: milloin pysyttelihe hän kaukana niinkuin joku äärettömän hieno ulkomaalainen, milloin tuli hän luo niinkuin läheisin toveri; ja sitten: että hän, joka huomasi kaikki miehet ja hallitsi kaikkia naisia, että hän oli yksi noita erotettuja! hän oli jonkunlainen puolinainen leski, jonka mies oli elossa ja kummitteli kaikkialla; hän oli ikäänkuin merkitty raamatun tuomiolla, ja kuitenkin parveilivat kaikki miehet hänen ympärilleen. Kauan oli Törresille ollut käsittämätöntä, että vaimo voisi vapaaehtoisesti lähteä miehensä luota, joka omisti talon ja irtaimen. Mutta kun hän sai tietää, että hänellä oli mieheltään useita tuhansia vuodessa — vaikk'ei tehnyt työtä hänelle eikä ollut hänen vaimonsa, silloin muuttui tämä ihminen hänelle arvoitukseksi, jota hänen täytyi sokeasti ihailla.

Mutta hän ei kuluttanut aikaansa haaveksimalla kauvemmaksi kuin sinne missä, lukuun ottaen hyvää onnea ja viisaita laskuja, aina tuntuisi varma pohja jalkaan. Vetelille vesille ei hänen tehnyt mieli lähteä.

Sen hän kuitenkin heti oivalsi, kuinka suurta hyötyä hänellä tulisi olemaan rouva Steineristä Julian ystävänä; ja että hän tällä tavalla tuli näin pitkälle häntä vastaan se oli taas yksi rengas tuossa onnen kultaköydessä, joka niin lyhyessä ajassa oli hinannut hänet niistä ahtaista salmista, jotka vievät elämän aavalle ulapalle, missä kaikilla tahoilla ilmaantuu tuhansia mahdollisuuksia ja missä ei ole muita rajoja kuin taivas, johon purjehdus kerran on päättyvä.

Niin vankka uskossaan ei Törres Vold ollut koskaan ennen ollut, — uskossaan itseensä ja onneensa.

Rouva Steiner oli saanut päähänsä, että he tanssisivat franseesinsa niin, että hän tanssisi Voldin kanssa vastapäätä Juliaa ja luutnantti Filtveldiä.

Rouva Steiner ajatteli, että kun hän kerran oli "löytänyt" Törresin, hän samalla myöskin omisti hänet — niinkuin omisti kaikki muutkin herrat, jos vaan viitsi. Samaa mieltä oli Juliakin ollut tähän saakka. Ainoastaan leikin vuoksi rouva Steiner sentähden oli sanonut, että uusi löytö mahdollisesti voisi antaa aihetta mustasukkaisuuteen heidän välillään. Mutta jäi siitä kuitenkin jotain kangertamaan Julian mielessä. Hän oli jo tullut siitä syystä pitämään nuoren miehen puolta, että isä tuolla liioitetulla tavallaan puhui niin paljon pahaa hänestä. Ja sitten arveli hän että hänen ystävättärensä kernaasti leikitelköön luutnanttien ja muiden kanssa, jotka ovat tottuneet keikaileviin naisiin. Mutta hän ei voinut suvaita, että tuota nuorta, herkkäuskoista maalaispoikaa pidettäisiin narrina.

Rouva Steiner oli heti tuntenut tuulahduksen tästä mielentilasta, ja se oli hänen mielestään jotakin uhkarohkeaa, että tuo pikkunen pikkukaupungin neitinen, jota hän kunnioitti ystävyydellään, että tämä, — vaikkei toisekseen Törres Voldkaan! — ei se toden totta ollut mikään kadehdittava voitto —

Mietittyään sinne ja tänne oli hän saanut päähänsä että oli hupaista uskotella tuolle itserakkaalle talonpoikaiskavaljeerille, että neiti Kröger oli rakastunut häneen ja että hän vaan odotti; — siten saisi Juliakin rangaistuksensa ja oppisi olemaan varuillaan tuota naurettavaa ihailua vastaan; — hän kyllä pitäisi huolen siitä, että se tulisi naurettavaksi.

"Te ette ole ollenkaan tanssineet tänä iltana, herra Vold."

"Ei, minun on pitänyt jutella kauppa-asioista useiden kanssa."

"Ja te luulette, että se on tärkeämpää kuin tanssiminen."

Niin, hän luuli, että se oli tärkeämpää — ja nauroi.

"Te luulette voivanne tulla eteenpäin maailmassa ilman meitä —?" kysyi rouva ja katsoi ivallisesti Törresin silmiin.

Mutta Törres ei oikein ymmärtänyt ja katseli vaan naista tuolla vastapäätä, samalla kuin uusi vuoro alkoi.

Kuin he taas pääsivät paikoilleen, sanoi rouva:

"Oletteko nähneet miehen milloinkaan tulevan toimeen ilman naisen apua?"

Nyt ymmärsi Törres ja vastasi vakavasti:

"Minä olen tuntenut miehen, joka nai suuren talon; mutta hänestä ei tullut koskaan muuta kuin vanha akka. Se riippuu siitä nähkääs —"

"Oh! — Te käsitätte kaikki niin raasti", huudahti rouva; "tiedättekö sitten mitään, joka olisi mahtavampi kuin nainen?"

"Tiedän — mies, jolla on paljon rahaa", vastasi Törres ja nauroi, niin että kiiluivat hänen voimakkaat kellanvaaleat talonpoikaishampaansa.

Yhtäkkiä tuntui hän ihan peloittavalta tuo raakavoimainen mies, joka kulki täällä kuin susi lammasten vaatteissa näiden ajattelemattomien tyttösien, luutnanttien ja kukkaisten keskessä. Jumala varjelkoon häntä tästä löydöstä, Julia sai hyvin kernaasti ottaa hänet.

"Te ette ymmärrä naisia", sanoi hän kuivasti.

"Mutta te, rouva, te ymmärrätte miehiä."

Hänen äänessään ja katseessaan oli vilpitöntä ihailua.

"Tahdotteko, että annan teille hyvän neuvon?" kysyi rouva hiukan lauhtuneena.

"Jos tahdotte alentaa itsenne sitä tekemään."

"Tahdon kyllä alentaa itseni", vastasi hän nauraen; "mutta sanokaa minulle ensiksi, eivätkö talonpojat ole hirveän hitaita rakkauteen."

"Millä lailla hitaita?"

"Niin, että eivätkö mieti kauan, ennenkun —?"

"Tytötkö?"

"Kumpaisetkin."

"Mitäs ne pojat kauvan miettisivät?" huudahti Törres ja nauroi taas.

Rouva huomasi hänen katseensa, joka himokkaasti näytti ikäänkuin kiemurtautuvan hänen ympärilleen kiireestä kantapäähän, ja hän ymmärsi, että tämän miehen kanssa oli vaarallisempaa puhua näistä tällaisista asioista kuin luutnanttien.

Hän vastasi kuivasti:

"Minä luulin, että avioliitot maalla rakennettaisiin vasta molemmanpuolisen pitkän miettimisen jälkeen."

"Niin, avioliitot!" vastasi Törres ja laittautui heti totiseksi; "tarkoititteko sitä?"

"Mutta niin ei käy meidän kesken", sanoi rouva Steiner ja heitti nopean katseen Julian ja luutnantin puoleen, jotka juuri näkyivät puhelevan innokkaasti keskenään; "meidän kesken täytyy olla rohkea ja nopea tuumissaan, osata tehdä kaikki aikanaan! — — muuten —"

"Muuten?"

"Muuten tulee joku toinen väliin", vastasi hän ja alotti kuudennen vuoron.

Törresin silmät eivät eronneet Juliasta, ikäänkuin olisi hän pelännyt, että joku jo tämän tanssin aikana hänet vie.

Ei jäänyt sen enemmän aikaa keskusteluun. Törres seurasi naistaan pieneen kammariin, jossa rouva tahtoi levähtää. Törres olisi niin mielellään tahtonut kysyä; mutta hän seisoi vaan ja änkytti:

"Tahdottekos sitten neuvoa mi— minua —"

"Onni on aina rohkean puolella", sanoi rouva hymyillen ja meni.

Kello oli jo liki kaksitoista ja tanssi kuumimmillaan, ei mitään jäykkyyttä mutta ei uupumusta eikä lioitteluakaan. Kaikki huvittelivat yhdessä; samalla kuin jokaisella oli omat pienet vehkeensä, toiveensa ja pettymyksensä. Vaarallinen, hurmaava virtaus rakkautta ja viiniä tulvi edes takaisin salien ja huoneiden läpi.

Törres käyskenteli merkillisessä sisällisessä liikutuksessa ja mielen kuohussa, haluten kiihkeästi ryhtyä johonkin. Ei koskaan ollut hän ennen huomannut kuinka kaunis Julia voi olla. Tuo pieni pää oli niin hienosti pitkän kaulan päässä, hänen kaulansa ja olkapäänsä olivat paljaat, mutta kaulusta oli reunustettu kalliilla pitseillä, jotka hänen isänsä oli tuonut ulkomaalta, mutta joita hän ei koskaan saanut vaimoaan käyttämään.

Sen lisäksi punotti hän tanssista ja oli iloinen, ajattelematta nyt ollenkaan noita happamia ja piikkisiä — joita oli sekä täällä nurkissa että ulkona kaupungissa.

Ainoastaan ensimmäisen franseesin aikana oli Julia ollut hiukan pahalla tuulella. Sillä ensiksi oli hänen kavaljeerinsa luutnantti Filtveld koko ajan puhunut hänelle toivottomasta rakkaudestaan rouva Steineriin. Ja sitten oli hän tanssin kuluessa pitänyt silmällä vastapäätä seisovaa paria. Oli hävytöntä — Julian mielestä — että hänen ystävättärensä tuolla tavalla keikaili herra Voldin edessä, kun hän kuitenkin vaan piti häntä narrinaan; siihen oli tämä todellakin toki liika hyvä.

Täti Sofia oli vähäksi aikaa vapautunut monista puuhistaan ja pistäytyi tanssisaliin katsoakseen nuorisoa: ja hän oli tuntijan silmällä selittänyt, että herra Vold on ainoa mies koko salissa. Julia ei ollut aivan samaa mieltä; mutta ei hän ainakaan ollut mikään pilkan esine. Kun heidän tanssinsa tulisi, olisi hän ihan varmaan suora ja ystävällinen hänelle; kenties myöskin varoittaisi häntä vähäsen Lullista.

Franseesin jälkeen ei Törres aikonut tanssia ennen kuin tulisi Julian valssi. Hän teki sentähden vaan lyhyen kierroksen pankinjohtaja Christensenin tyttären kanssa, joka kankeana ja happamena antoi pyörittää itseään, tietäen, hän itse yhtä hyvin kuin kaikki muutkin, että tämä tanssi oli kaikkien nuorukaisten tanssittava, jos he kerran tahtoivat kuulua kaupungin "nuorien voimien" joukkoon.

Sen jälkeen kiiruhti hän herrain puolelle — ajatellen vaan itseään ja onneaan — tuota onneaan, joka hänellä jo mielestään oli kädessään. Olihan rouva Steiner ihan selvästi viitannut, että Julia vaan odottaa rohkeaa askelta. Sitä ei tarvitse kauan odottaa — ja sitten! sitten olisi hän yhdellä hypyllä ohjaksissa!

Eräässä sohvassa istui herra Jessen ja tekeytyi taloon kuuluvaksi. Törres oli nyt niin korkealla yläilmoissa, että hän huusi hänelle sivumennen:

"No, Jessen! etkö sinä tanssi?"

Tuo hävyttömyys ei ehtinyt kohota päähän; sillä yliopettaja Hamre, joka koko illan oli huvitellut tutkimalla nuoria miehiä, istuutui viereen ja alkoi puhella.

Tuota pikaa oli herra Jessen uskonut ystävälliselle vanhalle herralle, että hän oli kyllästynyt kaikkeen, — varsinkin oli elämä opettanut häntä äärettömästi halveksimaan naista. Tuo oli vanhan herran mielestä niin peräti luonnollista, vaikkakin surullista. Hän sanoi ottavansa osaa ja lausui sen toivomuksen, että aika ehkä voisi parantaa; mutta herra Jessen vastasi uupuneella katseella, että kaikki toivo oli kuollut. Kun tätä puhelua oli kestänyt hetken aikaa, sanoi yliopettaja yhtäkkiä:

"Mutta, herra Jessen! Te olette varmaankin lahjakas!"

"Minä? — En — kuinka niin?"

"Eikö teillä ole paljon sukulaisia?"

"On — kyllä", vastasi herra Jessen hämmillään, "minun äitini suku on hyvin suuri — alkujaan tanskalainen!"

"Ahaa!" huudahti yliopettaja; "ja eikö suvussa ole yhtään lahjakasta miestä?"

"Ei — ei ainakaan sen verran kuin minä tiedän."

"Varsin kummallista", sanoi tuo vanha ystävällinen herra ja katseli herra Jesseniä hyvin uteliaasti.

"Minun äitini soittaa vähä", sanoi herra Jessen arasti.

"Sitähän minä jo aavistin; mutta nähkääs: kussakin suuremmassa perheessä on aina joku lahjakas — maalari tai ainakin kirjailija; eikä teidän suvussanne ole ainoatakaan?"

"E — en — minä luule."

"Sepä on hyvin kummallista", sanoi yliopettaja totisesti; "mutta seis! jospa te itse olisitte!"

Jessen sähähti aivan kuumaksi.

"Tietysti tietämättänne — niin! usein käy sillä tavalla —" sanoi vanha herra ja nousi; "täällä sitä kulkee muiden joukossa aivan tavallisena ihmisenä lahjoistaan tietämättä, kunnes eräänä kauniina päivänä —!" hän kosketti salaperäisesti herra Jesseniä otsaan ja lähti jatkamaan tarkastustaan.

Aivan huumautuneena istui herra Jessen sohvassa ja unhotti tanssin melun miettiessään tuota uutta ja odottamatonta seikkaa, että hän mahdollisesti olisi lahjakas. Ja kuta kauemmin hän sitä ajatteli, sitä todenmukaisemmalta se alkoi tuntua.

Eivätkö ne olleet hänen lahjansa, jotka pyrkivät esille, kun hän aina tunsi haluavansa johonkin korkeampaan; eivätkö ne juuri olleet niitä lahjoja, joita ei näkynyt?

Kaiken tuon oli tuo viisas vanha herra huomannut; kun hän nyt vaan itse voisi päästä selville siitä, mitä ne hänen lahjansa olisivat.

Seuraava, jonka yliopettaja kohtasi, oli Törres Vold; vanha herra tervehti häntä ystävällisesti; hän tunsi hänet noin puolittain ja kysyi, oliko hänellä hauska?

"Tuhannet kiitokset — hyvin hauska!" vastasi Törres ihastuneena, ja tarttui toisen käteen, joka ei suinkaan ollut tarkoitus. Yliopettaja meni edelleen ja myönsi, että Kröger oli oikeassa: se ei ole mikään miellyttävä poika tuo.

Kun Törres tällä tavalla käyskenteli ja odotti tanssiaan Julian kanssa, jonka hän tunsi tulevan käännekohdaksi elämässään, vahvisti hän itseään parilla lasilla Krögerin kotona tehtyä kuuluisata joulupunssia. Väkevä juoma ei noussut hänen päähänsä muutoin kuin että se teki hänet iloisemmaksi ja karkoitti vähän sitä varovaisuutta, joka hänellä muuten oli verissä.

Eräs hänen ystävistään esitteli hänet uudelle papille.

"Me olemme saman paikkakuntalaisia — melkein!" sanoi pappi ystävällisesti, "minun isäni oli huonemies ja otti nimensä talosta — Opstadista — te kai tunnette? —

"En", vastasi Törres lyhyesti; ei nyt ollut aikaa ajatella
Snörtevoldia!

Pappi, joka oli vastatullut ja varovainen, väistyi; mutta Törres tyhjensi vielä yhden lasin ja kiiruhti tanssisaliin. Valssi oli juuri alkamassa.