XI.
Koko edellisen tanssin kuluessa oli Julia ollut omassa kammarissaan Jolla Blomin kanssa. Hän oli uuvuksissa ja halusi jutella jonkun kanssa. Oli aikoja siitä, kun Jolla Blom näin oli valittu uskotuksi.
"Mitä sinä sanot hänestä — Jolla? sano nyt oikein suoraan!"
"Oletko sinä todellakin rakastunut häneen Julia?" kysyi Jolla Blom vuorostaan.
"En tiedä."
"Silloin sinä olet."
"Ei, en ollenkaan! Mutta minä en voi sietää, että hänestä tehdään pilkkaa."
"Rouva Steiner tekee pilkkaa kaikista, — yksin parhaista ystävistäänkin — sanotaan."
"Koettakoompas vaan."
"Jos sinä vaan tietäisit kaikki, mitä ne sanovat hänestä."
Tavallisesti kielsi Julia hänet puhumasta, kun alkoi tulla kaikkia noita juoruja; mutta tänä iltana salli hän Jolla Blomin keventää sydäntään.
"Ajatteles, että ne sanovat sitäkin, että hänellä on Kristianiassa yksi tuommoinen — oikea."
"Niin, hänen miehensä —"
"Ei, ei, vaan toinenkin, yksi semmoinen, sinä tiedät."
"Ole nyt! — Jolla!"
"Niin, ja ne sanovat myöskin", jatkoi hän innoissaan, "että hän on liitossa Voldinkin kanssa, vaikka hän on tekevinään hänestä pilkkaa ett'ei kukaan ymmärtäisi."
"Kuka on sen sanonut?" huusi Julia kiivaasti.
"Niin ne vaan minulle ovat sanoneet; enkä minä tiedä sen enempää", vastasi Jolla viattomasti.
Kun he tulivat saliin, oli juuri se valssi alkamaisillaan, jonka Julia oli luvannut Törresille, ja hän seisoi jo ovella ja etsi häntä silmillään.— päätään pitempänä kaikkia muita.
Kun he olivat tanssineet yhden kerran, istuutuivat he pienelle sohvalle salissa; ja Törres tunsi sydämmensä tykyttävän toivossa siitä, mitä oli tuleva; mutta hän ei voinut keksiä, mistä alottaisi.
Julia sanoi ensiksi:
"Teillä oli hauska franseesi?"
"Olihan se!"
"Hän on hurmaava?"
"Rouva Steinerkö? — hm — kullakin on oma makunsa" sanoi Törres ja katsoi häntä suoraan silmiin.
Julia punehtui ja siirrähti sivummalle.
"Hän on kovin vaarallinen —"
"Ei kaikille" — vastasi Törres.
Julia nousi ylös, ja he tanssivat. Törres vei häntä keveästi ja varmasti, ja häntä melkein nauratti: hän oli jo luullut että Lulli olisi kietonut hänet kokonaan pauloihinsa — ja siitä vakuutettu oli kai Lulli itsekin! — ja nythän olikin kysymys aivan toisesta: hänestä itsestään. Voldhan kävi kosimatuumat kurkussa; mutta siitä ei Julia tahtonut kuulla puhuttavan millään muotoa — ei ainakaan nyt vielä.
Turhaan koetti Törres päästä eteenpäin; Julia pidätteli häntä ja väisteli, niin ettei keskustelu päässyt hauskoja pikkuasioita edemmä, joille he yhdessä nauroivat.
Tanssin loputtua ei Törres, joka oli levoton ja hermostunut, tahtonut millään tavalla päästää häntä. Julia sanoi pitävänsä mennä täti Sofian luo kyökkiin. Törres seurasi mukana; Julia ei päässyt hänestä erilleen ennenkun kyökin ovella, hän hymyili yhäkin, mutta pelkäsi puoleksi.
"Kas tässä me erotaan!" sanoi hän ja ojensi kätensä.
"Mutta — mehän olemme yksimieliset?" sai Törres vihdoinkin sanotuksi.
"Tietysti olemme!" vastasi Julia hymyillen ja katosi kyökkiin.
Törres haki hetikohta rouva Steinerin, ja aivan loistavana onnestaan, huusi hän:
"Ajatelkaas! Hän luuli, että se koski teitä!"
Rouva ymmärsi hänet ja katsoi häneen katseella, jota Törres ei nyt innoissaan ymmärtänyt. Mutta nyt oli rouvan mitta jo täysi; tuosta pöllöstä täytyi päästä erilleen.
"Ettekö kerran sanonee, että te tahdotte seurata minua neuvojani?"
"Enkös ole sitten seurannut? — ja ajatelkaas —"
Rouva Steiner keskeytti: "Mutta uskallattekos yhä edelleenkin?"
"Minä uskallan mitä tahansa", vastasi hän.
"Katsokaas, hyvä herra Vold, niinkuin te nyt hyökkäätte eteenpäin, niin voitte turmella kaikki. Meidän laisten ihmisten kesken ei rynnätä —"
"Mutta tehän neuvoitte juuri tarttumaan kiinni, ja sen vakuutan minä teille —"
"Niin kyllä — katsokaas, mutta —" hän oli itsekin vähän hämillään; mutta sitten selvisi hän; "niin nähkääs, meidän kesken on tavallista, että ensin otetaan selko — otetaan selko perheen suostumuksesta."
Tuo oli aivan Voldin käsitysten mukaista, että ensin kysytään vanhemmilta; hän sanoi sentähden hiukan huolestuneena:
"Te arvelette, että minä ensin kysyisin ukolta?"
"Minä en luule, että hän pitäisi siitä", sanoi rouva Steiner; asia meni jo hänenkin mielestään liika pitkälle, ja hän kohosi mennäkseen.
"Elkää luulko, että minä pelkään", huusi Törres; "odottakaa vähän, niin minä näytän!"
Hän hypähti ylös; tänä iltana oli hänellä rohkeutta vaikka mihin ja Juliasta oli hän varma; sillä lailla voi käyttäytyä ainoastaan se, joka oli suostuvainen. Iloisena ja onnellisena meni hän tapaamaan tulevaa appiukkoaan.
Rouva Steiner olisi tahtonut pidättää häntä, tästä tuli liika hullua, mutta hän karkasi käsistä, ja sitäpaitse — mitä voi hän siihen, jos tämä itserakas ihminen tekee tyhmyyksiä; kaikki ihmisethän ovat hemmotelleet häntä ja saaneet hänet luulemaan itsestään; mutta sehän nyt olisi pitänyt huomata, että suuri narri hän on.
Mutta kuinka oli oikeastaan Julian laita? Jokohan se hanhenpoika kuvaili voittaneensa voiton, joka oli jonkin arvoinen?
Ja yhtäkkiä tuli hän keskellä tanssin hyörinää alakuloiseksi tämä kaunis rouva; hän näki suuren eron entisyytensä ja nykyisyytensä välillä: ennen pääkaupungin hienoimpia naisia ja loistava ympäristö, nyt taisteli hän pienen pikkukaupungin neitosen kanssa maalta tulleesta puotipojasta — hän puristi nenäliinan kouraansa, viittasi luutnantit Filtvedin ja Tuftemon luokseen, toisen toiselle kupeelleen ja lähti etsimään Juliata ollakseen samalla varoillaan sitä vastaan, mitä oli tulossa.
Sillä välin etsi Törres uupumatta appiukkoaan kaikista huoneista. Hän oli humaltunut omasta menestyksestään. Ja sentähden oli hänellä vaan tämä yksi ajatus: He saavat vielä nähdä! — he saavat vielä nähdä — jok'ikinen.
Hän oli kuin toinen ihminen, joka ei ollut enää tuo varovainen talonpoika ja tuli vaan valosia kuvia mieleen: pankinjohtaja, toisten kasvava kunnioitus, rahat, Julia ja hänen ystävällisyytensä — he saavat vielä nähdä! — kunnes hän yhtäkkiä näki isännän juttelemassa konsuli Within ja muutamien muiden herrain kanssa konttorin ovella.
Hän säpsähti ehdottomasti nähdessään nyt tuon miehen, jota hän niin omituisella tavalla oli alkanut vihata jo ensi näkemästä; mutta hän lähestyi kuitenkin tarttuakseen sopivaan tilaisuuteen ja puhellakseen Krögerin kanssa konttorissa, jonka ovi oli sattumalta auki ilman vaihtoa varten.
Konsuli Withiä kutsuttiin korttipöytään, ryhmä hajosi ja isäntä meni konttoriin noutamaan sikareja.
Törres meni mukana. Konttorissa ei ollut valkeaa; ikkuna oli auki merelle päin; siellä oli viileää ja hiljaista, tanssin melu kuului vaan kaukaa.
Kylmän jären puuskahdus huhtasi kiihoittunutta nuorta miestä ja hän aikoi jo peräytyä, kun Kröger keksi hänet takanaan ja käännähti:
"Kuka helvetti —! — Huh! tekö siinä?"
Nyt ei enää voinut peräytyä; Törres kokosi voimansa:
"Te tulette varmaankin hämmästymään, herra Kröger", alkoi hän hiukan epävarmasti; "minulla olisi hyvin tärkeä asia teille ilmoitettavana — pyydettävänä —"
"Asiat huomiseksi!" sanoi Kröger ja hujautti kädellään; hän seisoi tuolilla korkean kaapin luona ja haki sikarejaan.
"Minä en oikeastaan asioista; se on yksityistä — aivan yksityistä!" — sanoi Törres rohkeammin.
"Hm!" antoi Kröger vastaukseksi ja astui vaivaloisesti alas tuolilta.
Törres hikoili; mutta hän ei ollut se mies, joka antautuisi:
"Minä tahtoisin puhua kanssanne, herra Kröger! koska hyvä tapa vaatii, että pyydetään vanhempain suostumus."
"Häh" sanoi Kröger ja ajatteli: "se on päissään — tuo sika!"
"Teidän tyttärenne suostumus minulla jo melkein on!"
"Tietysti, tietysti", sanoi Kröger ja koetti päästä niin pian kuin mahdollista tuon humalaisen miehen ohitse.
"Ei, ei, elkää menkö! Nyt teidän täytyy kuunnella minua!" sanoi Törres terävästi ja piti häntä kiinni nutun liepeestä: "minä olen melkein kihloissa teidän tyttärenne Julian kanssa."
Gustaf Kröger vaan murahti jotain ja tuijotti peloissaan tuohon mieheen. Valo ovesta sattui suoraan Törresin kasvoihin. Ne eivät olleet humalaisen miehen kasvot nuo; niissä oli sellainen kiinteä lujuus, sellainen järkähtämättömän tahdon ilmaus, että tuo miesparka ei osannut muuta kuin riuhtaista itsensä irti ja juosta, juosta ulos huutaen: "Julia! — missä on Julia!" — kortinlyöjäin suureksi kummastukseksi.
Ja seuraavassa huoneessa tapasi hän tyttärensä rouva Steinerin ja useiden muiden seurassa.
"Tuolla on isä! — me tulemme lähetystönä pyytämään sinua tanssimaan kotiljongia, — mutta isä! mikä sinua vaivaa?"
Hän ei voinut vastata, mutta tarttui häntä kalvoseen ja veti mukanaan. Törres Vold seisoi konttorin avonaisessa ovessa; hänen vaalea päänsä ja hänen kasvonsa, jotka olivat nyt vieläkin vaaleammat, ja tuo suuri valkea avorinta näkyivät tavallista selvemmin pimeää huonetta vastaan hänen takanaan. Kaikkien silmät olivat häneen päin kääntyneet, samassa kun Kröger hengästyneenä huusi: "Vastaa — Julia! onko totta että olet kihloissa tämän — tämän —"
"Ei! mutta isä! —" huusi Julia sävähtäen tulipunaiseksi.
"Oletko vai et?" hän oli aivan raivoissaan.
"En, en! tässä on erehdys! Miksi teit tämän — isä!" Julia heittäytyi hänen rintaansa vasten ja purskahti itkuun.
Siinä hiljaisuudessa, joka seurasi, kuului pieni huudahdus rouva Steinerin suusta, ja hän peräytyi ehdottomasti askeleen herrojen taa, sillä hän oli nähnyt Törres Voldin käsien puristautuvan nyrkkiin ja hänen koko ruumiinsa värähtävän. Mutta muut näkivät vaan sen, että hän yhtäkkiä syöksyi tiehensä, kalman kalpeana, läpi huoneiden — kaikki väistyivät — ulos — pois — ja ei minuuttiakaan kulunut, kun hän jo oli kadulla.
Kröger vei Julian mukanaan pimeään konttoriin ja sulki oven; mutta skandaali levisi miehestä mieheen niinkuin läpitunkeva haju, jonka kaikki saivat sisäänsä, kolmessa — neljässä henkäyksessä.
Herra Jessen heräsi unelmistaan ja alkoi koota pilkan ja naurun tulisia hiiliä kaatuneen kilpailijansa pään ympärille. Luutnantit riemuitsivat ja pian näyttäytyi, että kaikki herrat olivat vihoissaan tälle talonpoikaiskeikarille; jota vastoin naiset ensimmäkseen ajattelivat Juliaa, joka oli saanut ansaitun rangaistuksensa keikailustaan tuon tomppelin edessä, joka ei mitään ymmärtänyt.
Ja kun ensi hämmästys oli mennyt ohitse, ja musiikki taas pääsi soimaan, alkoi kotiljonki reippaasti niinkuin maalaisjuhla, joka puhkee uuteen eloon, sittenkun ukkosen pilvi on poistunut.
Gustaf Kröger näyttäytyi taas pian vierailleen. Vaikka häntä oikeastaan suututti ja hävetti oma kömpelyytensä, ei hän kuitenkaan antanut juhlan mennä myttyyn.
Vanhat herrat pelasivat taas korttia savuun kiedottuina; nuoret salissa huvittelivat niin kuin ei mitään olisi tapahtunut ja Kröger piti huolta siitä, että ruuvan ja juoman tarjoominen kävi loistolla loppuun saakka. Sitä ei kuitenkaan saatu peitetyksi, että juhla oli saanut kolahduksen, josta se ei voinut tointua.
Julia makasi vuoteellaan ja itki; rouva Steiner hävisi hyvästiä heittämättä, ja yksi ja toinen vanhemmista naisvieraista poistui vastahakoisten tyttäriensä kanssa; mieliala laimeni, ja pidot päättyivät itsestään — aikaisemmin kuin tavallista.
Kun pankinjohtaja Christensen tuli kadulle, seisattui hän hetkeksi avonaiselle paikalle Brandtin edustalla, käännähti ja katasti noihin valaistuihin ikkunoihin, samalla kun hän miettiväisen näköisenä hieroskeli isoa nenäänsä. Jo kauan oli hänestä tuntunut että Brandtin liike hajahti vähän oudolle; siihen lisäksi nämä suuret, ylpeät pidot, jotka päättyivät loukkauksella erästä kaupungin nuorta voimaa kohtaan! — pikku neiti Julia saisi ehkä vielä maksaa kipurahat tästä illasta! —
— Törres Vold loikoi vuotellaan ja tuijoitti silmät auki mustaan pimeään.
Tuo hetkellinen raivon kohtaus, jolloin hänen korvissaan suhisi ja se ajatus iski hänen aivojensa läpi, että hän ajaa puhtaaksi koko huoneen ja panee pirstoiksi kaikki, — se oli vaan salama, joka hävisi pimeään; mitä sen jälkeen oli tapahtunut, sitä hän ei muistanut eikä tiennyt, kuinka hän oli tullut kotiinsa ja vuoteelleen.
Mutta kun hän nyt peitteensä alle kyyristyneenä tuijotti eteensä, näyttäytyi se hänelle uudelleen kaikkityyni ja hän tunsi kuin kauhua jotain — niinkuin hänelle olisi tapahtunut jotain kamalata ja salaperäistä; hän oli koko ajan ollut kuin toinen mies, hän oli kulkenut ulkopuolella itseään — tuota oikeata Törres Voldia — narrina, koko kaupungin narrina.
Hän tutki itseään, oliko hän päissään. Mutta ei mikään pyörinnyt hänen silmissään; kaikki oli selvää, selvempää kuin koskaan ennen. Se oli paljon pahempaa: hän oli hullu; hän vapisi vuoteellaan ja kuulosti henkeään vetämättä, tulivatko ne hänen jälessään; hän oli varmaankin menettänyt järkensä.
Kuinka olisi muuten ollut mahdollista, että hän, joka oli niin tarkkasilmäinen, koko illan oli vaeltanut ihmisten seurassa, jotka ilmeisesti pitivät häntä narrinaan? Nehän eivät olleetkaan hymyilleet hänelle, mutta ne olivat nauraneet häntä vasten naamaa — kaikki tyyni! Herrat, jotka antoivat hänen puhua pankkiasioista! — ja naiset! — hän porasi päänsä tyynyyn ja tunsi, ett'ei hän enää koskaan uskaltaisi näyttäytyä ihmisten ilmoissa.
Hän oli ja pysyi moukkana, joka ei osaa avata suutaan puhumatta heti paikalla tyhmyyksiä ja raakuuksia; sana sanaltaan muistui hänen mieleensä, mitä hän oli sanonut tanssiaisissa — kunnes hän näki itsensä seisomassa hienon Gustaf Krögerin edessä ja sanomassa, että hän oli kihloissa — hän valitti tuskasta eikä tahtonut enää muistella; mutta se tuli uudelleen ja aina uudelleen takaisin, yhtämittaa joutui hän tuohon puolipimeään konttooriin, josta hänet oli ajettu ulos kuin hullu koira.
Hän oli tyhmyydessään luottanut vähiin rahoihinsa ja unohtanut aukon, joka oli välillä; nyt loikoi hän kuilun pohjalla voimatta koskaan enää kohota. Ei koskaan voisi hän saavuttaa sitä maailmaa, jossa oli valoisaa ja hienoa, jossa ei kukaan ollut raaka eikä tyhmä, jossa uskalsi olla iloinen, ja jossa oli naisia, joita kannatti omistaa.
Neiti Thorsenkin oli liika hieno hänen laiselleen; ei, Bertha — tuo paksu Bertha oli juuri omansa semmoiselle pölkylle kuin hän. Ei koskaan pääse hän perille; jos hän ei olisi itse pudonnut, olisi pankinjohtaja piankin musertanut hänet; hänellä on vaan vihamiehiä.
Näin vaipui ja vaipui hän yhä syvemmällä itseensä, omaan luontonsa, tuli varovaiseksi talonpoikaispojaksi, joka kyllä selviäisi pulasta; mutta jonka päähän ei pistäisi ruveta kulkemaan tyhjässä ilmassa.
Ja yhtäkkiä näki hän edessään vanhan lapsuutensa kuvan Jaakopista, joka putosi portailta ja loukkasi kylkensä.
Niin oli hänkin pudonnut; mutta paljoa pahemmin. Ja tyhjässä ilmassa oli hänkin tahtonut kulkea — yhtä hullusti kuin Jaakoppikin, niin, vielä hullummin.
Mutta tämä vertailu soi hänelle kuitenkin jotain rauhaa; se vei hänet unelmien ja mielikuvituksien maailmasta järkevien laskujen vakavalle pohjalle, joka ei petä.
Hänen lankeemuksensa oli luonnollinen; ei yksikään ihminen — ei edes tuo suuri patriarkkakaan voi kävellä tyhjän päällä. Sentähden olkoon tämä päivä niinkuin Jaakopinkin uni, varoitus ja merkki, joka, vaikkakin oli ollut kiusallinen kärsiä, voi antaa hyviä toiveita tulevaisuudesta. Ja näihin mietteihinsä hän vihdoinkin nukkui.