XII.
Niinä vuosina, joina Törres Vold rikastui rikastumistaan, vallitsi koko maassa yleinen velttous. Niinkuin raskasta, pilaantunutta ilmaa hengittivät ihmiset vielä vanhoja ajatuksia, ja uusia kahlehti vaitiolo ja teeskentely.
Ei pitkään aikaan ollut papistolla ollut niin suurta valtaa kuin nyt; kaikkialla olivat mustatakit mukana — ei ainoastaan kouluissa ja kodeissa, mutta kaikkialla julkisessakin elämässä; politiikassakin oli joka puolueella oma pappinsa, ja tekopyhyys tunki joka paikkaan, ylentäen sitä, mikä oli alhaista, ja kutistaen kokoon sitä, mikä oli tuoresta ja tervettä.
Tiede mateli hiljalleen eteenpäin varovaisine, pienine tiedonantoineen; kaikki korkeampi henkinen elämä saatettiin epäluulon alaiseksi; kirjallisuutta ja taidetta pilkattiin, siksi että ne olivat uusia, ja kaikki järjestettiin "kansalle" valmiiksi.
Sentähden laimeni elämän ilo, ja ajatusten ja elämän kansanvaltaisuus maatui maatumistaan. Sillä kun ihmisjärjen ja ihmishengen jalointa työtä ei pidetty minkään veroisena tyhjänpäiväisen "tunnustuksen" rinnalla, niin mitäpä hänestä sitten välittääkään, ja niin tapahtui, että alhaisimmat ja sivistymättömimmät määräsivät koko kansan henkisen suunnan.
Se oli tuo vanha niin kutsuttu inttelligenssi, joka oli saanut tämän aikaan. Pappien ja sanomalehtien kautta oli se levittänyt sellaista ylenkatsetta uudenaikaiseen kulttuuriin ja henkielämään, että se sopi aivan hyvin yhteen talonpojissa vallitsevan uskonnollisen orjallisuuden kanssa. Yhteiseksi ei kuitenkaan jäänyt muuta kuin virallinen uskonnollisuus, jossa kaikkien täytyi olla mukana taikka erota.
Niin oli yhteiskunta avoinna alhaisimmille voimille. Kaikki henkinen arvo, ulkopuolella "tunnustusta", alennettiin mitättömiin, ja niin ei ollut kuin rahat jälellä. Ja tätä päämaalia kohti: rahaa taskussa ja tunnustus kielellä — pyrittiin sekä ylhäältä että alhaalta päin.
— Sittenkun Brandtin suurista joulupidoista ja niihin kuuluvasta skandaalista oli lausuttu lukemattomia eri mielipiteitä, arvosteluja ja selityksiä, päättyi julkisen moraalin tuomio johtopäätökseen, jota alussa ei olisi voinut aavistaakaan.
Kaikki ne, jotka olivat kiivastelleet puotipoikaa kohtaan, jotka olivat surkutelleet neiti Krögeriä ja jotka eivät kylläkseen voineet kiitellä Gustaf Krögeriä hänen päättäväisestä käytöksestään, — kaikki ne äänet vaikenivat vähitellen. Ja kolme kuukautta senjälkeen oli yleinen tuomio kuin naulattu ja se oli tämä: että oli oikeastaan hyvin naurettavaa, kun nämä Krögerit tahtoivat pysytelläidä noin ylhäällä; mitäs pahaa siinä olisi, jos kauppiaan tytär menisi naimisiin kauppapalvelijan kanssa? olisi tainnut olla paljoa parempi, jos vanha ukko Brandt aikoinaan olisi valinnut tyttärelleen miehen omalta ammattialaltaan sen sijaan kuin tuon Krögerin, jonka n.k. sivistys lopussa kuitenkaan ei ollut muuta kuin että hän oli vapaa-ajattelija ja rakasti elää humussa ja ylellisyydessä.
Nuori Vold oli herkkäuskoinen kansan lapsi, jota nuo hienoiset olivat hävyttömästi kohdelleet Se päivä voipi piankin valjeta — ja oli semmoista nähty ennenkin — jolloin neiti Kröger mielelläänkin ottaisi vastaan tällaisen kosijan.
Pankinjohtaja Christensen hieroi nenäänsä — niinkuin taputetaan hyvää metsäkoiraa ja ehdotti pankin osakkaiden kokouksessa että herra T. Vold valittaisiin johtokuntaan. Ehdotukseen suostuttiin melkein yksimielisesti.
Tämä vaali hämmästytti Törresiä äärettömästi. Noiden pitojen jälkeen oli hän tuskin uskaltanut katsoa ihmisiä silmiin. Hän oli hetikohta muuttanut rouva Knudsenin luota erääsen lähitaloon. Mutta koko päivän teki hän työtä tämän liikkeessä uutterammin kuin koskaan ennen. Niin paljo kuin mahdollista karttoi hän kuitenkin seisomasta tiskin ääressä — varsinkin pelkäsi hän naisia.
Simon Varhoug'in täytyi taas valittaa ystävälleen Halvor Röidevaagille, ettei ollut rauhaa talossa. Sillä nuori Vold täytti kaikki huoneet sellaisilla kaiken maailman tavaroilla, jotka tulivat ja menivät, että siitä saattoi tulla ihan hulluksi.
Törres itse, kuinka hän vähitellen taas alkoi sulaa siihen kaavaan, josta hän oli pudonnut pois rangaistukseksi ylpeydestään ja itserakkaudestaan. Tuo kiusallinen tunne että hänessä oli kaksi henkilöä, hävisi, ja hän sai taas takaisin synnynnäisen ja juurtuneen luottamuksensa rahoihin, — ainoastaan nehän ne kuitenkin jotain merkitsivät. Mutta niitä pitäisi olla paljon, paljon enemmän kuin niitä hänellä oli, ennenkun voisi yrittää aukon yli!
Mutta ensimmäisen lankeemuksensa jälkeen järjesti hän kulkunsa toisella tavalla. Nopeasti, vielä nopeammin kuin tähän saakka oli kuljettava, mutta pimeässä. Tosin ei hän uskonut enää, että hän koskaan voisi päästä kotiutumaan iloisten ja varmojen ihmisten joukossa; mutta niin korkealle hän nyt ehkä kuitenkin voisi kiivetä että niiltä loppuisi tanssiminen noilta, yhdeltä niinkuin toiseltakin. Ja silloin tahtoisi Törres Vold itse alkaa omat tanssiaisensa, — ja uskaltaisikohan kukaan silloin nauraa?
Mutta rahaa siihen tarvittaisiin, paljo enemmän rahaa, ja Törres keräili ja kätki. Kotona uudessa asunnossaan otti hän vastaan lainan hakijoita taikka niiden asiamiehiä ruokatunneilla ja illalla myöhään. Sunnuntai oli kuitenkin hänen paras liikepäivänsä. Hänen huoneensa muuttui oikeaksi konttooriksi; hän uskalsi jo ostaa tulenpitävän kaapinkin ja alkoi kerätä osakkeita ja pieniä laivan osuuksia, oli yleisesti tunnettu asia, että Törres Voldilla oli rahoja — se oli käsittämätöntä, mutta totta se oli.
Rouva Knudsenilla ei ollut mitään valittamista. Tuo tasainen järjestetty tapa, millä Törres aina otti osansa, ei näkynyt missään. Sitäpaitse syntyi lisääntyneestä menekistä, joka oli hänen ansionsa, enemmän liikettä ja suurempia tuloja. Nyt olivat kirjatkin hänen hallussaan; ei mikään silmä voinut keksiä sitä, mitä hän tahtoi peittää.
"Mutta emmekö me nyt", kysyi rouva eräänä päivänä, "voisi koettaa tulla toimeen ilman kaikkia noita vekseleitä?"
"Ne ovat kauppavekseleitä, rouva!" vastasi Törres tuolla pankkimiehen äänellä, jota hän aina käytti silloin kuin tahtoi sanoa rouvalle, ett'ei hän oikein ymmärrä näitä asioita; ja rouvasta tuntui kuin ei hän koskaan voisi tunkea noihin miesväen salaisimpiin vehkeihin.
"Te tiedätte, että vekselit ovat minun kauhuni", sanoi hän.
"Me voisimme kieltäytyä tunnustamasta G. Krögerin papereita", vastasi
Törres.
"Ei sitä voi, se on vanha sitoumus; minä olen sen avun hänelle velkaa; ja apuhan on molemmin puolinen."
"Niin", vastasi Törres, "mutta voisihan tapahtua, ett'emme sitä kauemmin tarvitseisi."
"Me kirjoitamme G. Krögerin papereihin — niinkuin ennenkin", sanoi rouva vähän kiivaasti.
"Niinkuin tahdotte — rouva."
Rouva Knudsen ei ollut mennyt joulupitoihin, sillä hän ei rakastanut suuria seuroja. Mutta kun skandaali seuraavana päivänä kerrottiin hänelle, asettui hän heti Törresin puolelle. Hän tiesi tämän sukkelaksi pojaksi, josta tavattoman lyhyessä ajassa oli tullut taitava kauppias. Mutta ei ollut ollenkaan ihmeellistä, että hän oli joutunut tappiolle niin taitavien naisten käsissä kuin olivat rouva Steiner ja neiti Kröger.
Sentähden piti hän aivan rauhallisesti Törres Voldin puolta, kun Kröger seuraavana päivänä tuli tyhjentämään sappeaan. He erosivat kummallisen kylmäkiskoisesti ja Kröger tunsi, että nyt oli tuo mies tunkeutunut hänen ja hänen parhaan ystävänsä väliinkin.
Törresille ei rouva virkkanut sanaakaan, eikä ollut tietävinäänkään koko asiasta.
— Niin oli hänestä taas tullut kauppias, joka ei ajatellut muuta kuin asioitaan.
Kun sitä ei voinut välttää, palveli hän naisia tiskintakaa, mutta vältti katsomasta heitä silmiin — ei nöyrästi, mutta väjyen. Ei koskaan nauranut hän enää muiden läsnäollessa; mutta tapahtui joskus, varsinkin kun hän oli yksin, että hän purskahti lyhyeen nauruun — vaan lakkasi samassa ja katseli ympärilleen huoneessa.
Hän oli hyljännyt ystävänsä ja ystävättärensä, ja vietti itse asiassa aivan yksinäistä elämää, vaikka hän aamusta iltaan liikkui ihmisten joukossa ja hänen tuttavapiirinsä sitäpaitsi laajeni samassa määrässä kuin raha-asiat kasvoivat.
Mutta hän tiesi kumminkin, että häntä takana pilkattiin ja koetti itsekin harjaantua ylenkatsomaan, sekä kartuttamaan salaista voimaansa, kunnes kerran voisi nousta kauhuksi vihollisilleen.
Sentähden hämmästyi hän ja melkeinpä pelästyikin, kun hän eräänä iltana luki sanomalehdestä, että hän oli tullut valituksi Christensenin pankin johtokuntaan. Hän ei ollut uskaltanut lähteä kokoukseen, jossa niin monta silmää oli katsomassa. Hän tuijotti tuohon vaaliin, eikä voinut käsittää, oliko se pilkkaa sanomalehdeltä.
Samassa kuuli hän nakutuksen ovellaan. Siinä luulossa, että siellä taaskin oli joku nöyrä lainan pyytäjä, ei hän viitsinyt heti mennä avaamaan.
"Hyvää iltaa herra Vold. Suokaa anteeksi että tulin näin myöhään, mutta olen kuullut että teidät paraiten tapaa tällä ajalla", — sanoi mies sisään astuessaan; ja Törres tunsi hänet samaksi papiksi, joka hänelle esitettiin tanssiaisissa.
Hän joutui kovasti hämilleen; ja muisti ensimmäisen kohtauksensa papin kanssa, jolloin hänen ylpeytensä ja naurettavaisuutensa oli korkeimmillaan.
Ja tapansa mukaisesti, kun hän tunsi itsensä enin vaivatuksi, kysyi hän jyrkästi:
"Mitä te minusta tahdotte?"
"Minä toivotan teitä tervetulleeksi", — vastasi pappi ja meni edellä aivan levollisena valaistuun huoneesen — "tervetulleeksi seurakuntaan, minun seurakuntaani."
Törres ei ollut ajatellut, että hän muuttaessaan rouva Knudsenin luota, oli tullut sen kadun yli, joka eroitti molemmat kaupungin seurakunnat toisistaan. Hän kiitti sentähden jotenkin väliäpitämättömästi, vakuutettuna siitä, että tällä käynnillä oli joku muu tarkoitus.
"Se on minun tapani" — jatkoi pappi istuutuen — "sitä en tee tunkeutuakseni, vaan tarjotakseni apuani jokaiselle erityiselle seurakunnan jäsenelle, joka minua tarvitsee."
Törres lausui taaskin jotakin kiitokseksi ja odotti uteliaisuudella mitä tuleman piti.
"Mutta teitä oli minulla erityinen halu hakea" — jatkoi pappi kehoittavasti hymyillen. — "Olemmehan me molemmat talonpojan poikia, kotoisin miltei samasta paikasta, ja siten melkeinpä sukua toisillemme, täällä näiden kaupunkilaisten keskessä."
Törres vastasi vaan — niin — tahi — niinhän se on, — ja vaikeni jälleen ollakseen varoillaan. Siten tuli keskustelu heidän välillään kankeaksi kuin talonpoikain, jotka tahtovat toisiaan tutkia. Vähän ajan perästä nousi pappi hiukan pettyneenä ylös.
"Niin, toivotan teille hyvää yötä, hyvä herra Vold, minua ilahduttaisi, jos tiemme useammin yhtyisivät. Me asumme niin lähellä toisiamme; tiedättehän, että asun…"
Törres tiesi missä pappi asui ja niin erosivat he. Mutta Törres istui ja tuumi kauvan aikaa, mitä tämä käynti mahtoi tarkoittaa.
Hän oli käynyt niin epäluuloiseksi ja tämä epäluuloisuus ilmaantui niin hänen käytöksessään, että hän ikäänkuin levitti pelkoa ympäristöönsä. Ei kukaan yritellyt pilkkamaan häntä, mutta useimmat alkoivat Törres'in itsensä sitä huomaamatta kohdella häntä suuremmalla kunnioituksella ja huomaavaisuudella.
Pikku neiti Thorsen oli ollut tulisessa tuskassa tähän aikaan. Kun hän sai kuulla Törres'in uskottomuudesta Brandtin joulukemuissa, joihin ei häntä oltu pyydetty, koska naisia löytyi aina yltäkyllin, hän ensiksi melkein nautti hänen suuresta tappiostaan.
Mutta ajanpitkään ei hän kestänyt nähdä Törres'iä niin muuttuneena kuin hän etenkin ensi päivinä oli. Tosin oli neiti Thorsen vahvasti päättänyt antaa Törresin kärsiä uskottomuudestaan, mutta hän tahtoi kumminkin antaa lepyttää itsensä ja sitten tahtoi hän rohkaista häntä, vaikkapa kaikki muut hänet hylkäisivätkin.
Mutta illat kuluivat, ja turhaan hänen kuunteleva korvansa odotti noita tuttuja ääniä, kun Törres tarttui lukkoon, tahi tuli hiiviskellen yläsiltaa pitkin. Häntä ei enään kuulunut ja muuttipa hän vielä asuntonsakin virkkamatta sanaakaan neiti Thorsenille. Puodissa taas näytti hän niin jäykältä, ettei hän uskaltanut katsahtaakaan häneen.
Oikein Törres häntä pelotti. Hänestä oli omituista, että Törres voisi olla tuollainen — ikäänkuin satujen sankari, joka yön pimeässä lähestyi kuin kaunis prinssi prinssessan leiriä, mutta päivän aikana ei ole muuta kuin ruma musta karhu.
Sitä vastoin oli tuo suuri Bertha jo kauvan aikaa sitten rauhoittunut. Hän näki, että Törres oli liian korkea ja hieno hänelle. Mutta sunnuntaisin, vapaina hetkinään, kävi hän Törres'in luona hänen uudessa asunnossaan ja uskoi säästörahansa hänen huostaansa.
Julia Krögerin ja rouva Steinerin ystävällinen väli ei tullut rikotuksi.
Se mieliala, johon rouva oli vaipunut jo tanssiaisten aikana, sai yhä enemmän valtaa, kun juhla oli niin ikävästi loppunut. Hänestä oli nyt tämä pikkukaupungin seura kerrassaan naurettava, eikä sen tähden kannattaisi luopua sekä omasta itsestään että taiteesta. —
Yhteen aikaan oli hän tosin selittänyt mieluummin tahtovansa asua meren saaressa, kuin olla vaarassa kaikkialla kohdata vastenmielistä miestään. Mutta nyt oli toisin. Ikävöidessään pääkaupunkia ja iloista elämää taiteilijain ja nuorten eteväin miesten keskuudessa, johonka he miehensä kanssa olivat niin perehtyneet, tuntui hänestä nyt kerrassaan ahdasmieliseltä vältellä mahdollista kohtausta miehen kanssa, jonka kanssa ei hänellä ollut muuta tekemistä, — kuin että hän ylläpiti häntä.
Hän tahtoi yhä edelleenkin elää mukana maailmassa. Juuri tuota harvinaista asemaansa — että hän oli nainen, joka perusteellisesti tunsi kaikki miehet, tahtoi hän käyttää hyväkseen. Täällä pikkukaupungissa oli hän usein huomannut, että miehet kohtelivat häntä naisena, joka muka oli päättänyt toimensa elämässä, ja että he ikäänkuin odottivat hänen jäävän siihen seisomaan jonkunlaisena siveellisyyden riemupatsaana!
Jos hän esimerkiksi olisi pienenä Julia neitinä, joka ei ymmärtänyt miehiä sen paremmin kuin kissanpoikanen, niin koettelisi hän itseään. Mutta ei, se ei ollut tarkoitus. Jo oli aika lopettaa tämä pikkukaupungin elämä.
Hän oli oma herransa ja pani paikalla palvelustyttönsä sullomaan kokoon vaatteita, mutta atelierinsä ja muut huoneet jätti hän vastaiseksi koskematta.
Ainoastaan yksi asia teki hänet levottomaksi: jäähyväiset Krögeriltä. Kirjoittaa kirje ja kadota olisi ollut äärettömän mukavata. Mutta sitten hänet paikalla sotkettaisiin juhlan skandaaliin, ja siitä tahtoi hän tykkönään päästä. Julian kömpelö yritys voittaa vielä kömpelömpi ihailija, oli kaikkeen syynä. Niin taitamattomassa pelissä ei rouva Steiner tahtonut olla osallisena.
Siksi ilmaantui hän komeana ja iloisena ja mitä viattomimman näköisenä
pari päivää juhlan jälkeen Krögerille. Salongissa tapasi hän ainoastaan
Krögerin, joka vastoin tavallisuutta joutui hämilleen, ja samassa tuli
Sofia täti kyökistä tavalla, joka saattoi rouva Steinerin levottomaksi.
"Pikku Julia on maannut aina tanssijaisista asti", — sanoi Sofia täti istuutuen sohvaan.
"Sepä on ikävä; olisin niin mielelläni tahtonut nähdä häntä."
"Julia ei tahdo tavata ketään, ei edes teitäkään; sen on hän suoraan sanonut."
Gustaf Krögerin täytyi nyt puuttua keskusteluun; hän tiesi että Sofia tätillä oli paljon sydämmellään.
"Katsokaas, siihen menee pitkä aika, ennenkun suuri talo saadaan kuntoon jälleen", — sanoi hän.
"Sehän on luonnollista", — vastasi rouva Steiner ystävällisesti, kääntyen hänen puoleensa.
"Talo on totta tosiaan jo kauvan sitten järjestyksessä, kunhan vaan olisi yhtä helppo saada ihmiset kuntoon", — vastasi Sofia täti tuimasti.
"Te näytätte yhtä iloiselta kuin ainakin, rouva Steiner", — sanoi tuo kohtelias Kröger.
"Se onkin hauska kyllä, kun täytyy matkustaa."
"Aijotteko matkustaa?"
"Kyllä, matkustan huomena Kristiaaniaan; … olen saanut kirjeen…"
Hän joutui hämilleen.
"Ainiaaksiko?" — kysyi Sofia täti niin silmiinpistävällä ilolla, että Krögerin täytyi kiiruhtaa puhumaan matkasta, matka-ilmasta ja matkakapineista. Tulipa hän maininneeksi eräitä oivallisia matkapeitteitäkin, joita hänellä oli puodissaan, vaikk'ei hän ylipäänsä mielellään puhunut puodistaan salongissaan ja seuraelämässä.
"Käsken heti paikalla lähettämään muutamia teille valittaviksi", — sanoi hän ja nousi ylös. "En sano vielä jäähyväisiä, sillä tapaammehan me vielä ennen lähtöänne?"
"Sen varmaan teemme", — vastasi rouva ja he tunsivat molemmat helpotuksen.
Rouva Steiner tahtoi nyt niinpian kuin mahdollista päästä Sofia tätistä, mutta tämä ojensihe ja sanoi aivan suoraan:
"En ole pahoillani siitä, että matkustatte."
"Kas, kas!" vastasi rouva Steiner ja korjasi sormikkaitaan. Hän koitti hymyillä, mutta ei tuntenut itseänsä oikein varmaksi.
"En luule, että teidän vaikutuksenne Juliaan on ollut hyvä."
"Hänet tahdotaan varmaankin kasvattaa vanhaksipiiaksi?"
"Ei, päinvastoin tulee hän menemään naimisiin, mutta kunnollisesti — pysyväisesti."
"Olenko minä ehkäissyt teidän tuumanne?" — kysyi rouva Steiner vaaleten.
"Te olette opettanut hänelle niin paljon tyhmyyksiä miehistä, ettei hän enään uskalla luottaa kehenkään."
Rouva Steiner, joka jo oli ovella menossa, sanoi jyrkästi:
"Viimeisen kerran sanon teille, neiti Kröger, että en puhu miehistä vanhojen piikojen kanssa!"
Mutta nyt ei neiti Kröger enään voinut hillitä itseään, vaan nousi sohvasta ja sanoi:
"Niin, vanha minä kyllä olen; mutta vanhapiika, sitä en ole enämmän kuin tekään rouva Steiner!"
He katsoivat hetkisen hämmästyneinä toisiaan. Sofia täti läksi kyökkiin ja rouva Steiner ulos etehiseen. Hän koetti nauraa, mutta ei voinut.
Seuraavana päivänä matkusti hän.
Julia oli tyytyväinen, että pääsi näkemästä ystävätärtään, jonka uskottomuutta hän aavisti. Herra Vold, tuo kunnon mies ei olisi koskaan käyttäytynyt sillä tavalla, ellei joku toinen olisi häntä siihen yllyttänyt.
Ja se oli Lulli, joka ensin oli omasta puolestaan tahtonut leikitellä hänen kanssaan, ja sitten kun ei se onnistunut kostoksi pannut toimeen tuon kauhean kohtauksen.
Eikä hän koskaan voinut unhottaa sitä silmänräpäystä, jolloin Törres seisoi siinä hyljättynä, ja kun hänen isänsä oli aivan vimmoissaan ja hän — hänkin oli Törresin kieltänyt kaikkien hänen vihollisten kuullen. Hän ei voinut toisin menetellä, sillä eiväthän he olleet kihloissa; — mutta kuitenkin. —
Sitten tuli Jolla Blom ilmoittamaan kaikkia, mitä ajateltiin ja sanottiin kaupungilla. Hän puhui yhteen henkäykseen, jännitetyn näköisenä, kulmakarvat kohollaan, ettei olisi hypännyt yhdenkään sanan yli, jotka tulvivat ulos, ikäänkuin olisivat päästetyt painimen alta.
Ja niin otti kaupunki Julia Krögerin suosioonsa. Hän häpesi itse rouva
Steinerin kevytmielistä seuraa. Se ei sopinut hänelle. Ja nuo
huolestuneet ystävät äidin ajoilta saivat taas uutta toivoa pikku
Juliasta.