XIII.
Turhaan tuumittuaan mitä pappi oli tarkoittanut käynnillään, meni
Törres vuorostaan hänen luokseen, — myöskin iltasella.
Pappi pyysi hänet illalliselle, jonka oli lähettänyt hakemaan, sillä hän oli naimaton.
Tällä kertaa sujui keskustelu paremmin, ja Törres alkoi jo unhoittaa epäilyksensä. Olivathan he toisiaan niin lähellä, puhuivat samaa kieltä, ja olivat molemmat päässeet jotenkin pitkälle uudessa maailmassaan, kumpikin omaa tietänsä, ja pappi pitemmälle kun Törres.
Kerran, heidän puhuessaan tästä, sanoi pappi hymyillen: "Te olette omituinen ihminen; ette pelkää mitään, mutta kumminkin on teitä helppo pelottaa."
"Jokainen on mies puolestaan, mutta joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa."
Pastori Opstad nauroi, mutta silmälasien ja tuuhean parran takaa oli vaikea huomata ilmettä hänen kasvoissaan. Törres luuli nyt papin nauraneen hänelle.
"Nauran sentähden että huomaan kuinka paljon vielä uskotte sivistykseen ja noihin hienoihin ihmisiin!" — sanoi pappi.
Törres katseli epävarmasti häneen, mutta pappi ryyppäsi kulauksen lasistaan, — heidän oli tapanaan juoda totia yhdessä — ojensihe ja sanoi:
"Kuulkaas nyt, mitenkä minun on käynyt, mitä olen saanut oppia tyhmyydestäni, joka meihin talonpoikiin on niin juurtunut ja joka tekee tuon suuren eron meidän ja niin kutsuttujen sivistyneiden välille. Minä pääsin vaivalla seminaariin; sai nöyrästi madella kaikkien edessä, erittäinkin sivistyneiden — sivistys ja oppi olivat näettekös korkeinta — hm!" — sanoi pappi ja alkoi taas puhua aivan toisella äänellä, — "tietysti uskonnon jälkeen".
"Luonnollisesti", — vastasi Törres yhtä totisesti, jonka jälkeen pappi huokasi ja jatkoi taas omaan tapaansa, välttämättä talonpoikaisia puhetapoja.
"Jouduin sitten kotiopettajaksi erään tuomarin perheesen, heillä oli paljon naapureita, ja minä sain oppilaakseni kaikki virkamiesten lapset, jotka olivat tavattoman pahantapaisia. Mutta täysikasvaneet olivat sittenkin paljon pahempia, herrat joutuivat yhteen, tahi naiset kyökkiin piikojen kanssa!… Kas se — haha, ha! — se se vasta sivistystä oli!"
Törres katseli pappia, joka nähtävästi oli liikutettu omista sanoistaan.
"En tahdo puhua millä raakuudella vouti ja kirjuri ja koko seura kiroilivat niin että säkenöitsi korttien lomassa, kun he kertoivat mitä sikamaisimpia juttuja. Ja jopa silloinkin, kun he puhelivat totisesti naisten kanssa, puhuivat he sellaista, joka oli omansa alasrepimään kaikkea, mitä ennen olin katsonut todelliseen sivistykseen kuuluvaksi."
"Vai niin?" — sanoi Törres epäillen.
"Ei löytynyt sitä asiaa, jota eivät nämä ihmiset olisi pilkanneet ja tuominneet. Olipa puhe taiteesta, tahi kirjallisuudesta, niin oli se vaan epäsiveellistä; jos keskusteltiin tieteestä, niin oli se jotakin aivan epämääräistä, jota ainoastaan ani harvat valitut uskalsivat käsitellä joutumatta harhaan. Kaikki tämä pahe tuli ulkomailta, jossa ei kukaan heistä ollut käynyt; kirjat, kuvat, ajatukset, aatteet — kaikki oli vaarallista, koko ajan henki — jopa itse ilmakin!
"Joka kerta kun aurinko nousi, pelästyivät he uutta valoa ja piiloutuivat uunin nurkkaan."
Törres'in oli vaikea seurata innostunutta pappia, mutta kumminkin kuunteli hän tarkkaan joka ainoaa sanaa.
"Olin itse siihen aikaan hyvin uskonnollinen" — jatkoi Opstad, mutta pysähtyi äkkiä — "eipä siltä, että sitä nyt olisin vähemmin, mutta toisella tavalla, ymmärrättehän?"
Törres ymmärsi sen hyvin, ja toinen jatkoi:
"Sentähden vaivasikin pappi minua enin."
"Oliko hänkin mukana?"
"Oli kyllä, hän oli pahin kaikista, sillä hän kiihoitti itseänsä ja muita, niin että naiset tulivat miltei hulluiksi, levittivät hänen oppiansa yltympäri, tuomitsivat kirjoja ja ihmisiä, joita tunsivat ainoastaan nimeltä. Minä en sanonut koskaan sanaakaan, mutta kerran nousin ylös ja läksin huoneesta ulos. Siinä oli kylläksi; minä tulin erotetuksi epäilyksen alaisena, ja jouduin sitten Kristianiaan, jossa sain nälässä ja nöyryydessä valmistella itseäni papintutkintoon."
"Mutta tarvittiinhan siihen oppia" — sanoi Törres hymyillen.
"Oppia?" huudahti Opstad ja nousi innostuneena ylös. "Pakkoa ja pimitystä! se on: Jumalan sanaa saimme toki puhtaana ja sekoittamattomana oppia — puhtaana ja sekoittamattomana."
Näissä nopeissa käänteissä oli hän harjaantunut kuin sirkushevonen, joka muuttaa kulkuansa mitään käskyä saamatta, ainoastaan musiikin tahdin vaihtuessa ja Törres puolestaan koetti olla luonnollisen näkönen, joka kerta kun "pappi" pisti esille. He olivat ikäänkuin äänettömästi sopineet siitä, että kaikesta mikä uskontoa koskee oltiin heidän kesken selvillä. Mikä heitä enintäin toisiinsa sitoi, oli sama alkuperä ja molemmin puolinen kunnioitus toistensa ammattiin.
"Sinun pitäisi lukea", — sanoi pappi kerran kun he olivat jo lähemmin toisiinsa tutustuneet. Törres teki kärsimättömän liikkeen.
"En tarkoita kirjoja, mutta sanomalehtiä ja senkaltaista. Siitä tulisit näkemään, kuinka vähäsen nuo sivistyneet itse kunnioittavat sivistystä."
Törres sai pastori Opstad'ilta pääkaupungin lehtiä ja uskonnollisia aikakauskirjoja, ja kun hän oli tottunut niitä lukemaan, huomasi hän, kuinka oikeassa pappi oli ollut. Kaikkialla taisteltiin sitä vastaan mitä Törres oli ennen pitänyt itse juopana.
Kuinka tyhmä hän oli ollut nöyryydessään!
Olihan tuo kaikki, mitä ihmiset olivat tietävinään, ainoastaan arveluita; kaikki nuo suuret puheet itsenäisestä ja vapaasta ajattelemisesta oli vaan petosta; ijankaikkinen totuus oli lapsuuden uskossa, eivätkä mitkään maailman viisaudet vetäneet vertoja pienelle katkismukselle, ja senhän hän osasi. — Ha, ha, ha! Oikein täytyy nauraa omalle itselleen. Ja hän kun oli tähän asti kunnioituksella kuunnellut Gustaf Krögeriä, yliopettaja Hamrea ja muita, jotka olivat lukeneet kaikki mitä kirjoissa seisoi, — olivathan he vaan vapaa-ajattelioita, joidenka tie viepi helvettiin ja joille ei oikeastaan olisi luvallista kulkea vapaina ympäri.
Entäs papit sitten, joita hän ennen oli pitänyt oikeina velhoina ja joidenka vallasta ei kukaan voisi vetäytyä! Olivathan he elinkeinon harjoittajia niinkuin hänkin.
He saarnasivat ja varoittivat noista vaarallisista vieraista tavaroista, ja pysyttelivät uhrilaumaa ympärillään lupauksilla ja uhkauksillaan.
Törres uskoi helvetin olemassa oloa mahdolliseksi; mutta hän näki selvään, että jos kansan sallittaisi epäillä sitä, niin menisi tuo suuri hyvä pappien ajama asia helvettiin päin.
Tähän aikaan alkoi Törresin elämä saada senmoisen luonteen, jota hän piti varmimpana ja luotettavimpana ja jota voipi seurata syöksemättä alas tahi pysähtymättä syvänteiden eteen. Hän viitoitti nyt elämänsä tien lukuun ottamatta muuta kuin rahoja ja omaa tahtoansa.
Sillä välin hoiti hän laimentumattomalla innolla rouva Knudsenin asioita, hänen vaikutuksensa häneen kasvoi yhä enemmän, samalla kun hän hiljaisuudessa valmisteli suunnitelmaansa; ja vähitellen alkoi yleinen mielipide pitää häntä tulevaisuuden miehenä.
Kilpailu kahden naapuripuodin välillä tuli yhä suuremmaksi, vaikka ystävällistä suhdetta muodollisesti vielä säilytettiin. Törres alkoi taaskin seurustella Jessenin kanssa, kutsui hänet luokseen, niin kuin ei mitään olisi tapahtunut, ja sattuipa niinkin, että herra Jessen ja neiti Thorsen olivat eräänä iltana yhtaikaa iltakutsumuksilla Törres Vold'in luona.
Hänellä oli nyt semmoinen vauhti ja voima olennossaan ettei kukaan voinut häntä estää ja ennenkuin nämä molemmat mitään aavistivatkaan, oli isäntä asettanut heidät vieretysten illallispöytään.
Neiti Thorsenilla ei enään pitkään aikaan ollut toivoa että Törres palaisi takaisin hänen luokseen, vaan sittenkin tunsi hän olevansa kokonaan hänen vallassaan. Ja huomattuaan Törres'in aikovan palauttaa Jesseniä hänen luokseen, tuntui se kerrassaan mahdottomalta. Sen oli hän sanova Törres'ille — huomispäivänä.
Mutta koko seuraavan päivän ja useampinakin päivinä koetti hän turhaan rohkaista mieltänsä; Törres huomasi hänen aikeensa, väistyi aina syrjään ja sysäsi hänet edellään sinne minne tahtoi.
Tämä oli kauheata aikaa neiti Thorsenille, sillä herra Jessen epävarmana ja kuumeentapaisena alkoi taas vanhat hellyyden osoituksensa. Olisihan hänen pitänyt tietää kaikki! Eiväthän he olleet vaivanneet itseään edes sen verran, että olisivat salanneet sitä häneltä. Ja nyt tulee hän, joka tietää kaikki, ja saapa vielä Törres'iltä apua. Hän oli taaskin avuttomana noiden molempain miesten käsissä, tällä kertaa enemmän kuin koskaan ennen.
Herra Jesseniä kohtaan esiintyi Törres totisena virkaveljenä; puhui siitä kuin ikävätä oli, että he, ainoat kaupungissa, jotka ymmärtävät kauppa-asioita, olivat pakoitetut kuluttamaan parhaat voimansa mitättömään kilpailuun. Yhtä vähän Brandt kuin Corneliuskaan kelpasivat mihinkään; sitä pitäisi ryhtyä johonkin erikoiskauppaan, sanoi Törres.
"Entäs nuo suuret makasiinit" —
"Ne eivät sovi meille", — vastasi Törres lyhyesti ja varmasti.
Mutta herra Jessen oli varovainen mies, mitä rahoihin tulee. Hän oli säästellyt jonkun määrän — hänkin; mutta suuren silkki-, sametti-, huonekalukangas- ja matto-kaupan alkaminen, johon Törres häntä kehotti, tuntui hänestä aivan liiaksi rohkealta.
Mutta Törres ei tyytynyt neuvoihin ja kehoituksiin; hän sai pankinjohtajankin kääntämään huomionsa tähän uuteen voimaan. Pankinjohtajalla oli nimittäin talossaan vuokrattavana puoti, joka oli juuri sopiva herra Jessenille.
Pankki oli siis avoinna alkavalle krediitille. Törres lupasi kyllä hankkia lainan ja niin pian kuin Jessen alkoi taipua tähän, kokoontui hänen ympärilleen joukko kauppa-asioitsijoita, jotka toivottivat hänelle onnea ja tarjosivat hänelle kaikkea tavaraa, mitä hän vaan tahtoi.
"Kun sinä nyt perustat kauppasi, niin tulee sinun kosinnastasi varmaan täyttä totta", — sanoi Törres eräänä päivänä.
Anton Jessen hypähti ja katsoi pitkään Törresiin, eikä voinut käsittää oliko se totta vai leikkiä. Mutta Törres jatkoi aivan viattomasti:
"Neiti Thorsen on epäilemättä ensimmäisiä alallaan tässä kaupungissa."
"En minä juuri mielelläni toivoisi, että rouvani kaupittelisi puodissani."
"Pariisissa kaupittelevat kaikki kauppiaitten rouvat, jos vaan ovat kauniita", — sanoi Törres, joka huomasi nyt, että hänen tuumansa alkoivat toteutua.
"Silloin loppuisivat myöskin nuo tyhjät puheet", — lisäsi Törres ja nousi ylös, mennäkseen avaamaan etehisen ovea, jossa samassa soitettiin.
"Mitä sinä tarkoitat? — kysyi Jessen neuvottomana.
"Olethan sinäkin tietysti kuullut, mitä neiti Thorsen'ista ja minusta puhutaan; kun samassa puodissa kaupittelee, niin pianhan sitä kerrotaan … mutta se on vaan puhetta…"
Törres meni avaamaan. Anton Jessen oli aivan hämillään. Hän tiesi, että Törres valehteli, mutta minkätähden ei hän voinut lyödä nyrkkiään pöytään ja sanoa hänelle suoraan että hän sen teki? Minkä tähden täytyi hänen taipua, ottaa osaa ilveilyyn ja olla uskovinaan tuota valehteliaa, joka esiintyi niin rohkeana ja voimakkaana? Minkä tähden ei hän voinut koskaan tehdä niinkuin tahtoi?
Lähetettyään pois vieraan, tuli Törres takaisin ja sanoi väliäpitämättömästi:
"Mistä me taas puhuimmekaan? Jaa, sinun naimisistasi; se olisi viisainta mitä voi tehdä, sitten kun kerran oman kaupan on saanut."
Kaikki nämä kehoitukset olivat liikaa Anton Jessenille; tuo salainen usko esiin pyrkiviin lahjoihin; ja sen lisäksi kaikki se, mikä viekoitti häntä oman hienon puodin avaamiseen; toivo saada omistaa neiti Thorsen, jota hän oli tottunut haaveksimaan omakseen — kaikki tämä nousi hänen päähänsä ja antoi hänelle enemmän selkäpiitä, kuin hänellä koskaan tähän asti oli ollut. Hän otti eron Brandtin puodista, vuokrasi Christensenin puodin, teki ostokset kauppaansa ja kosi rohkeasti neiti Thorsenia.
Neiti Thorsenin sydän, joka jonkun aikaa oli ollut kokonaan Törresin oma, alkoi taas jakautua. Mutta samalla kun hänen vanha rakkautensa tuohon sievään herra Jesseniin alkoi syttyä, oli sen ohella aina musta varjo, joka veti häntä puoleensa, vastustamaton antautuminen; niinpian kun hän antoi viittauksen, — hän jolla oli valta.
Mutta Törres ei häirinnyt häntä ainoallakaan katseella. Hän johti hänet tuon toisen luo, tasotti heidän tiensä ja niin pian kuin kihlaus oli tapahtunut, näytti hän iloisemmalta ja koitti innokkaammin kuin koskaan ennen järjestää heidän kauppa-asiansa kuntoon. Ainoastaan jonkun kerran, kun he olivat kolmisin, saattoi tuo yhteinen tieto kesken leikkipuheita ja ystävyyden osotuksia hiipiä heidän keskeensä kylmänä, ikäänkuin aave, jonka he kaikki näkivät. —
— Eräänä torstai-iltana aikaiseen keväällä oli suuri naisjoukko kokoutunut kirkon edustalle, ja väkijoukko lisääntyi yhä ohikulkevista, jotka seisahtuivat katselemaan hienoja häitä.
Ne olivat Antoa Jessenin häät, jotka olivat monessa suhteessa herättäneet kaupunkilaisten uteliaisuutta. Vaikkei morsiusparilla ollut mitään sukulaisia eivätkä he liioin kuuluneet kaupungin hienoimpaan seurapiiriinkään, oli herra Jessenin uusi loistava kauppaliike, yhteydessä suuremmoisten juhlavalmistusten kanssa, kuitenkin saanut mielet liikkeesen.
Kaikki tiesivät mitä morsiamelle oli Hampurista tilattu ja että pikku rouva Jessen oli saanut pojaltaan suoraan Pariisista valmiin harmaasta vanhan ajan moirée'sta tehdyn silkki leningin.
Tämä herätti katkeruutta ja yleistä kummastusta. Erittäinkin puhui pankinjohtaja Christensenin rouva paljon tuhlaavaisuudesta, joka oli ominaista tuollaisille henkilöille. Mutta hänkin vaikeni, kun tuli itse kutsutuksi häihin, ja kun kuuli, että itse Christensenkin oli aikonut lähteä kirkkoon. Herra Jessen oli yksi kaupungin "nuoria voimia" ja oli sitä paitsi vuokrannut heidän suuren puotinsa.
Pikku rouva Jessen kulki virran mukana niinkuin irtitemmattu huonekalu vedentulvassa. Aina siitä illasta asti, jolloin hänen poikansa oli kertonut hänelle naimapuuhistaan, oli hän joutunut pois tasapainostaan, eikä voinut sitä saavuttaa levottomana aikana häiden edellä.
Anton Jessen oli eronnut isännästään kaikessa ystävyydessä. Gustaf Kröger oli tosin ennustanut hänen joutuvan häviöön kolmen vuoden kuluessa, mutta Kröger tunsi liian hyvin kuinka tuo kuumeentapainen halu päästä omaksi herrakseen, vastustamattomasti herää nuorissa miehissä vissillä ijällä. Olipa hän vielä kylläksi hyväntahtoinen, antaakseen nimensä takaukseen, jonka Cornelius Knudsen ja pankinjohtaja Christensen olivat jo allekirjoittaneet.
Tämän oli Törres saanut aikaan, samoin kuin senkin, että löytyi rahaa ja vielä lisäksi krediitti; ja sentähden odotettiin ylpeydellä ja ikävöimisellä sitä suurta päivää ja juhlallista hetkeä, jolloin pankinjohtaja Christensen, kuin hyvästi opetettu elefantti, talutti pientä rouva Jesseniä harmaassa silkkileningissä yli kirkon lattian.
Morsian oli viehättävä, hiukan vaalea, arvelivat naiset, mutta kaikki miehet, jotka näkivät tuon täyteläisen, hoikan ja pehmeän olennon, sileässä leningissä ja pitkässä hunnussa, arvelivat että hän oli helkkarin kaunis.
Törres vältti tahallaan katsomasta morsiameen, vaikka oli hääjoukossa mukana.
Ei hän myöskään huomannut mitä huomiota ihmisten joukossa herätti se seikka, että hänellä oli naisena rouva Knudsen. Hän ei ajatellut ollenkaan mitä sukkeluuksia sanottiin hänestä ja morsiamesta ja mitä ennustuksia hänestä ja rouva Knudsenista. Hän oli yksipäisesti ja kestävästi toteuttanut ensimmäisen osan suunnitelmastaan, sen enempää ajattelematta. Vasta siinä silmänräpäyksessä, kun hän kulki yli kirkonlattian, ja näki edessään häämöittävän myrttiseppeleen, valkean hunnun ja nuo hienot kähärät valkeassa niskassa, vasta silloin tuntui hänestä, kuin olisi hän kulkenut unessa, josta ei koskaan voisi herätä.
Pappi toisti niin monta kertaa sanat: "Teidän pitää tuleman yhdeksi lihaksi" että morsiustyttöparat, jotka istuivat seurakuntaan päin, eivät lopulla tienneet minnepäin katsoa.
Mutta kun Törres kuuli että nuo kaksi nyt olivat peruuttamattomasti toisiinsa liitetyt, hypähti hän ikäänkuin olisi tahtonut huutaa jotakin papille, mutia se meni ohitse ja kaikki tulivat ehyvinä häätaloon.
Sulhanen oli käyttäytynyt mallikelpoisesti kirkossa, vaikka hän oli ollut hyvin vaalea. Ja yleinen mielipide oli se, että hän oli sievä kiireestä kantapäähän, uudessa hännystakissaan, pienissä rosetilla varustetuissa kiiltonahka kengissään, korkeassa englantilaisessa kravatissaan, tukka kammattuna viimeisen muodin mukaan, ikäänkuin olisi päälaki siveltynä tumman ruskealla öljyvärillä.
Mutta kotiin tultuaan täytyi hänen panna pitkälleen sängylle jonnekka äitinsä toi hänelle lihalientä ja munaa. Sillä aikaa otti nuori rouva vastaan onnentoivotuksia.
Törres ei häntä lähestynyt, vaan meni ravintolaan jossa hääpäivällistä valmistettiin ja jossa hän oli ollut Jessenin apuna suuremmoisissa valmistuksissa.
Niinpian kun vieraat olivat kokoutuneet ja sulhanen jälleen virkistynyt, istuutuivat he pöytään suuressa ruokasalissa.
Pöydässä oli jotenkin jäykkää. Törres oli hiljainen, ei oikeastaan sentähden että hän olisi ollut levoton, sillä hän oli jo saavuttanut suureksi osaksi entisen varmuutensa ja sitä paitsi oli hän nyt vertaistensa keskuudessa. Nuoret puotitytöt nauroivat katketakseen jokakerta kun Törres vaan avasi suunsa ja koko seurue hänen ympärillään kumarsi häntä, mutta tuo kaunis morsian Jessenin rinnalla hurmasi häntä yhä enemmän.
Tungoksessa päivällisen jälkeen, joutui Törres naisensa kanssa lähelle vastanaineita, ja ennenkuin hän aavistikaan seisoi morsian suoraan hänen edessään, lämpimänä aterian jälkeen, iloisesti hymyillen vieraille ja ystävilleen.
Mutta samassa hänen kasvonsa ikäänkuin kivettyivät, sillä kun tuo mies loi häneen katseensa, ilmaantui sen silmiin raju hehku, samallainen kuin silloin, kun hän oli ollut kaikista enin rakastunut, ja hänestä tuntui, että hän voimakkailla käsillään nostaisi hänet ylös ihmisjoukosta. Morsian tarttui yht'äkkiä häntä molempiin kalvosiin ja pakoitti itsensä hymyilemään.
"Kiittäkäämme Voldia kaikesta hänen avustaan, Anton!" — sanoi hän.
Törres huokasi syvään, ikäänkuin olisi unesta herännyt, puristi sulhasen kättä ja raivasi itselleen tien tupakkahuoneeseen, jossa oli ainoastaan kahvia, tupakkaa ja miehiä.
Juhlallisten vieraitten poistuttua alkoivat morsiusparin ystävät ja ystävättäret iloisesti tanssia; ja tästä syntyi nuorille kauppasäätyläisille ja heidän naisilleen oikein hupaiset tanssiaiset, jonnekka muista ainoastaan konsuli With jäi huvitteleimaan.
Koska ei mitään häämatkaa ollut edessä, niin oli omaisten kesken tehty se sopimus, että morsiuspari katoaisi kaikessa hiljaisuudessa, ja lähtisi kotiin keskeyttämättä iloista juhlaa. Mutta mitä pitemmälle ilta kului, sitä levottomammaksi tuli Törres, joka tanssi kumminkin innokkaammin kuin kukaan muu. Mutta itse asiassa laski hän joka minuutin, ja tiesi aina missä morsian oli, vaikka ei tanssinut hänen kanssaan.
Morsian puolestaan oli niin säikähtynyt siitä kiihotetusta mielentilasta, jossa hän oli Törresin nähnyt, että hän jo tuntia ennen määräaikaa pyysi miestänsä hakemaan vaunuja. Tällä kertaa pelkäsi hän vähemmän olla ensimäistä kertaa kahdenkesken miehensä kanssa kuin Törresin kanssa tässä suuressa seurassa.
Hänen miehensä oli myöskin rohkaissut mielensä niin täydellisesti että hän hymyili silmät tirrallaan ja sopertaen viekkaan näköisenä kankealla kielellään huusi lakkaamatta:
"Hips! hyvät naiset! kaikki on maksettu!"
Eikä hän muuta pienelle vaimolleenkaan puhunut. Vaunut olivat nyt tulleet ja rouva hiipi salista kenenkään huomaamatta.
Mutta Törres tiesi sen, ja hänen levottomuutensa kasvoi yhä, sillaikaa kun nuori rouva oli ylhäällä pukeutumassa. Hän oli puoleksi sisällä salissa, puoleksi ulkona etehisessä, johon ovet olivat avatut kuumuuden tähden. Hän johti paraikaa yhtä kotiljongi vuoroa ja naiset kilpailivat nähtävästi hänestä; mutta nähtyään rappukäytävissä pienet valkeat silkkikengät kadotti hän kokonaan tajunsa.
Ovella seisoi muutamia nuoria herroja ja Anton Jessen keskusteli etehisessä äitinsä kanssa, joka tahtoi vielä viimeisessä silmänräpäyksessä puhua poikansa kanssa, mutta tämä vastasi hänelle vaan viekkaasti: "Hips! äiti kulta! kaikki on maksettu!"
Mutta nähtyään morsiamen tulevan alas, tunkeutui Törres rapuille, ja ennenkuin tämä ennätti vastustaakaan, nosti hän hänet ylös ja kantoi käsivarrellaan ulos, läpi valaistun etehisen, jossa vieraat ja ravintolan palvelijat heitä hymyillen väistivät. Hänellä ei ollut muuta ajatusta päässä, kuin istuutua vaunuihin tytön viereen, ja ajaa tiehensä, huolimatta kenestäkään mitään.
Tyttö ymmärsi hänet ja kuiskasi suurimmassa hädässä:
"Ei, ei Törres! … oletko sinä hullu? … jälestäpäin … rakas
Törres! … jälestäpäin…"
Samassa tuli Jessen juoksujalassa kadulle. Toiset olivat hänet lykänneet. Hän kompastui ja oli pudota Törres'in päälle, joka juuri oli asettanut morsiamen vaunuihin.
"Hips! hyvät naiset!" huusi sulhanen tyytyväisenä.
Mutta Törres hillitsi vielä kerran itsensä, otti pienen sulhasen ja työnsi hänet vaunuihin tavalla, joka saattoi herra Jessenin heti muuttamaan käytöstään ja kohteliaasti, mutta kylmästi tahtoi hän huomauttaa kauppapalvelija Voldille, että kaikki oli maksettu.
Törres löi oven kiinni ja huusi raivoissaan kuskille: "Anna mennä!"
Ja ikään kuin hänen intonsa olisi mennyt hevosiin, puhalsivat ne menemään, ja morsiusparin vaunut poistuivat äänettöminä pehmeillä notkuvilla vietereillä.
Mutta Törres riensi sisään, antoi uutta vauhtia tanssille, riehui ja joi valoisaan aamuun asti.