XV.
Edellisenä päivänä — perjantaina — oli Törres Vold lähtenyt aikaiseen kotiinsa puodista. Rouva Knudsen oli kutsunut hänet illalliselle pastori Opstadin kanssa. Hän oli kiittänyt ajatuksiinsa vaipuneena ja lähtenyt kotiin.
Nyt istui hän suuren paperikasan keskessä joita kosketellessaan hänen kätensä vapisivat; kuullessaan koputuksen ovelle säpsähti hän ja vaaleni.
Mutta ennenkuin hän avasi oven, koetti hän peilin edessä rauhoittaa kasvojansa ja sanoi puoliääneen itsekseen:
"Arvasinhan sen ettei se seitsemää vuotta kestäisi!"
Anton Jessen seisoi ovella vaaleana ja liikutettuna. Hän heittäytyi sohvalle ja huusi epätoivoissaan.
"Tätä en voi kauvemmin kestää."
Törres ei tästä kummastunut, vaan katseli kylmästi vierastansa, tekemättä mitään kysymyksiä.
"Luotin sinuun niin varmasti" — sanoi Jessen luoden katseensa maahan.
Törres kohotti olkapäitään ja alkoi taas selailla papereitaan. Anton Jessen joutui ristiriitaisten tunteiden valtaan. Hänestä tuntui kuin olisi Törres ollut velvollinen auttamaan häntä, vaan ei tietänyt syytä siihen; hän tiesi, ettei hänellä ollut mitään pantiksi eli varmuudeksi annettavaa, mutta sittenkin tuntui hänestä kuin hän voisi antaa jotain korvausta avusta, ei voinut sanoa mitä se oli. Vanhat ja uudet vihat kuohuivat hänessä, kun hän lakkaamatta katseli tuota suurta kookasta miestä lampun valossa, kirottujen papereiden keskessä.
"Etkö sinä tahdo auttaa meitä?" — kysyi hän äkkiä.
"Kyllä, jälestäpäin" — vastasi Törres levollisesti.
"Jälestäpäin! … jälestäpäin! … kiitos paljon!" mutisi Jessen hermostuneena kävellen edestakaisin huoneessa. Hän ajatteli häviötä, häpeää ja pientä rouvaansa, joka tiesi missä hän nyt oli ja mikä oli kysymyksessä, ja odotti nyt häntä vavistuksella kotiin.
"Toisilla ovat asiat vielä pahemmin kuin sinulla, Jessen" — sanoi
Törres.
"Tässä nyt ovat ensiksi takaussitoumukset."
"Jotka sinä olet saanut. Sinun asiasi ovat nyt varmat — luulisin minä."
"Toivon sen", — vastasi Törres. —- "Mutta eihän sitä tiedä mitenkä käy, kun vararikot alkavat."
"Tuleeko niitä monta?" — kysyi Jessen innostuneena.
"En tiedä voimmeko me, voiko rouva Knudsen suoriutua."
"Mutta hyvä veli, summathan ovat vähäiset." —
"Jaa, vähä sinne, vähä tänne! … jos pankit pelästyvät ensin yhdestä vararikosta, niin — Sitäpaitsi tulevat kaikki Brandtin vekselit joiden takana me seisomme."
"Gustaf Krögerkö myös?" huudahti Jessen melkein ihastuksissaan.
"En voi tietää mitään, mutta minusta näyttää kuin"…
Mutta Anton Jessen ei kuunnellut häntä, hänen ajatuksensa olivat jo muualla. Hänen häviönsä näytti nyt ihan toiselta, kun se tapahtui yhteydessä suurien arvokkaitten kauppahuoneitten kanssa. Hänen pienet rahasummansa häviäisivät suuriin ja noiden suurten yleisten vararikkojen suojassa hoitaisi hän omaansa ja pääsisi ehkä helposti kaikesta.
"Mutta niitähän on koko joukko" — sanoi hän.
"Tämä on pula, tämä", vastasi Törres pankinjohtajan äänellä.
"Pula! — Niin, pula se on", huusi Anton Jessen melkein iloisesti, ja kiiruhti kotiinsa pienen rouvansa luo, viemään tuota ilosanomaa, joka oli melkein parempi kuin apu.
Törres istui vielä hetkisen papereittensa ääressä, ennenkun lähti rouva Knudsenin luo ja saatuaan jo päällystakkinsa ylleen, täytyi hänen palata takaisin kaapistaan ottamaan suuren konjakkiryypyn. Koko tuossa pitkässä suunnitelmassa, jonka ratkaisu nyt oli tulossa, oli yksi ainoa ikävä kohta. Kaikesta muusta saattoi hän iloita, mutta rouva Knudsen —!
Jouduttuaan näin pitkälle ajatuksissaan, oli hänen tapana kuvailla, kuinka hän sitten, kun oli kaiken muun järjestänyt mielensä mukaan, menisi rouva Knudsenin luo ja tekisi jotain hänen hyväkseen tavalla tai toisella. Naimista hänen kanssaan ei hän voinut ajatellakkaan enään konkurssin jälkeen, rahallista apua ei hän myöskään olisi voinut tarjota, sillä se olisi herättänyt ainoastaan epäluuloa ja joutavia puheita. Mutta hän aikoi kumminkin aina tehdä jotakin.
Sillä aikaa kun hän lähestyi hitaasti rouva Knudsenin taloa istui pastori Opstad innokkaassa keskustelussa nuoren lesken kanssa; ja kun hän sisään astuessaan näki heidät yhdessä juolahti hänen mieleensä, että hänen jo ennen olisi pitänyt saattaa heidät yhteen. Nyt oli jo liian myöhäistä, siksi hyvin tunsi hän ystävänsä.
"Yhäkö Jessenin asiat käyvät hyvin?" kysyi pappi keskustelua jatkaen.
"Kyllä minä luulen," vastasi rouva Knudsen; "ainakin toivon sen."
"Ja kumminkin on hän kilpailijanne?"
"Me olemme kaikki kilpailijoita ja kumminkin hyviä ystäviä, eikö totta herra Vold? Me autamme pikku herra Jesseniä kilpailemaan niin hyvin kuin voimme."
"Ei pidä auttaa toista enemmän kuin voi, vaikkapa se olisikin kilpailija", vastasi Törres.
"Te olette oikeassa", vastasi rouva Knudsen ja meni ruokasaliin. He olivat vaan odottaneet Törres'iä.
Hän oli hetkisen epätietoisena. Olisiko hänen pitänyt todistajan kuullen esiintyä neuvonantajana, joka aina varoitti? Sehän olisi ollut naurettavaa näin myöhään, sillä huomenna olivat jo Anton Jessenin vekselit protesteerattavat ja maanantaina olisi jo vararikko yleisesti tunnettu.
Sitten käänsi hän kaikki leikiksi ja nauratti toisia koko illan.
Mutta illalla maata pannessaan tunsi hän omituisen ahdistuksen rinnassaan; hän ei voinut saada mielestään pois ensimäistä yötä Knudsenin talossa, jolloin oli varastanut nuo ensimäiset kymmenen äyriä. —
Varsinaiseen pankin johtokuntaan, joka kantoi palkan Christensenin pankista, kuului kolme herraa: Christensen itse, joka oli koko pankin päällikkö, konsuli With, joka, kadotettuaan vaimonsa omaisuuden Carsten Löfdalin vararikossa, oli hyvien ystäviensä avulla saanut tämän paikan, ja Törres Vold, joka, oltuaan kauvan aikaa varajäsenenä, oli äskettäin kohonnut varsinaiseksi.
Tällä lyhyellä ajalla oli pankinjohtaja Christensen tullut yhä enemmän vakuutetuksi tuon "nuoren voiman" kykeneväisyydestä pikku asioissa. Mutta suurempia ja tärkeämpiä asioita käsiteltäessä oli hänen mielestään yhtä helppo taivuttaa Törres Vold'ia kuin konsuli With'iä, joka sai kiittää häntä paikastaan ja joka sitä paitsi oli jo murrettu mies. Hän antoi sentähden virkaveljensä odottaa hetkisen kokoushuoneessa, ennenkuin astui sisään, vekselipakka kädessä.
"Niinkuin herrat ehkä tietävät, ovat Anton Jessenin asiat arveluttavalla kannalla."
"Hänen vekselinsä ovat varmaan tänä päivänä protesteeratut?" — kysyi
Törres.
"Ei, eivät ne ole; niissähän oli vaan niin pieniä summia; — tässä ne ovat; — olen koko ajan odottanut sanaa Jesseniltä."
"Aurinkohan on jo laskenut", — sanoi konsuli With, katsoen kelloansa. Pankinpäälikkö naurahti konsuli paralle, jonka tahtoi aina esiintyä mahtavana.
"Minä en ota edesvastaukselleni sitä, että vekselit jätetään maanantaihin asti" — sanoi Törres Vold.
Pankinpäälikkö nyrpisti nenäänsä ikäänkuin olisi tahtonut tutkia ilmaa.
"Pankin ei ole tapana menetellä kiireisesti ja hätäisesti vanhojen asiamiestensä kanssa", — sanoi hän. — "Antamalla heille vähän aikaa —"
Törres Vold keskeytti hänet, tarkastaen omia muistiinpanojaan.
"Paitsi pankkia, on tässä kaupungissa kaksi kauppahuonetta, jotka ovat yhteydessä Anton Jessenin kanssa."
"Brandt ja C. Knudsen", — sanoi konsuli With. Pankinpäällikkö katsahti häneen ja pani sitten rillit nenälleen tarkastellakseen muistoon panoja, jotka Törres hänelle ojensi,
"Sitä suuremmalla syyllä pitää pankin, meidän tapojemme mukaan, osottaa kärsivällisyyttä, kun on suurempia vaikeuksia tulossa."
Toiset vaikenivat; nyt oltiin itse asiassa. Yleisesti tunnettua oli nimittäin, että pankinjohtaja Christensenillä oli myöskin pieni lainaliike osallaan, joka kumminkin aina kun hullusti kävi, näkyi lankeevan pankin osalle; ainakin siirrettiin tappio yhtä tai toista kiertotietä pankkikirjoihin, ennen kuin se oli liian myöhäistä.
Noiden kolmen kauppahuoneen kautta ei hän olisi niinkään vähän kadottanut.
Jo kauvan aikaa oli hän aikonut pelastaa itsensä, mutta aina tähän hetkeen asti arveli hän vielä olevan aikaa siihen.
"Luonnollisesti olen minä jo kauvan aikaa tuntenut nämä asianhaarat", — sanoi hän mahtavasti, "mutta luulen niinkuin aina ennenkin olen luullut, että ennen kaikkea on koettaminen voittaa aikaa — eikä menetellä liian hätäisesti, — vaan koittaa järjestää —"
Hänen suureksi kummastukseksi päästi Törres Vold kuivan naurun ja sanoi:
"Minä vaadin että vekselit protesteerataan viimeistään maanantaina."
Pankinpäällikkö ojensihe. Olisi jo aika masentaa hiukan tuota nuorta voimaa.
"Tämä on kaikissa tapauksissa johtokunnan asia, joka on ratkaistava tavalliseen tapaansa. Mikä on teidän mielipiteenne, konsuli With?"
Pankinpäällikkö ei edes katsonut häneen, niin varma oli hän vastauksesta.
"Minä yhdyn täydellisesti herra Vold'iin", — sanoi konsuli With epävarmasti.
Pankinpäällikkö säpsähti. Hän ei tietänyt että konsuli With, jonka tulot eivät suinkaan riittäneet, oli aikoja sitten joutunut Törres Vold'in kynsiin, ja että tämä nyt ensi kertaa käytti valtaansa. Christensenin katse kulki konsulista tuohon nuoreen voimaan, jonka hän itse oli vetänyt esille. Ja hän tunsi ettei koko hänen ryhtinsä ja mahtavuutensa tulisi tekemään mitään vaikutusta tuohon varmaan talonpoikaan, joka luotti rahoihinsa, mitään muuta ajattelematta.
Hän alkoi puhua ja surkutella onnettomia oloja, kaupunkia ja yksityisiä henkilöitä, mutta Törres, joka ei välittänyt kuunnella tuota pitkää esitystä, kääntyi konsuli Within puoleen, joka kirjoitti pöytäkirjaa.
"Siis hyväksytään minun ehdotukseni."
"Yksimielisesti", vastasi pankinjohtaja Christensen totisesti. —
Sunnuntai aamupäivällä keskusteli rouva Knudsen kirkossa erään naisen kanssa, joka kertoi että Anton Jessen tulisi varmaan tekemään vararikon. Hänen miehensä oli sen itse kuullut konsuli With'iltä edellisenä iltana klubissa.
Rouva Knudsen meni kirkosta suoraan Voldin asuntoon jossa hän ei koskaan ennen ollut käynyt. Mutta paksu Bertha, joka nyt palveli täällä, ilmoitti että herra Vold oli poissa, eikä tulisi päivälliseksikään kotiin, tuskimpa ennen iltastakaan.
Rouva Knudsen istui yksin päivällispöydässä tänään. Mutta hän ei syönyt mitään; istui vaan ja ajatteli eli käveli edestakaisin huoneessa ja odotti. Jos jotain sellaista oli tekeillä, niin olisihan Vold'in pitänyt tietää siitä, ja siinä tapauksessa tulla hänen luokseen yhdessä keskustelemaan mitä olisi tehtävä.
Mitenkähän asiat nyt oikeastaan ovat? — Ja kuinka pitkälle on hän joutunut Jessenin papereissa? Ikävällä muisteli hän kuinka hänen miehensä, joka aina oli häntä kiittänyt, kumminkin sanoi, ett'ei hänestä koskaan hyvää kauppamiestä tulisi. Mutta siihen aikaan kun Kröger oli vielä hänen neuvonantajansa, oli hän sentään ollut paljon rauhallisempi; nyt ei hän tietänyt kerrassaan mitään.
Hän ei epäillyt vielä mitään pahaa Törres Voldista, vaan selitti hänen käytöstänsä siten, että kun hänen ystävällensä, jota hän oli aina auttanut, kävi näin hullusti, häpesi hän sitä ettei ollut tästä ennen ilmoittanut, eikä sentähden tullut.
Mutta tämä oli hänen mielestään heikkoutta. Ja mitä pitemmälle aika kului sitä vähemmin näytti se hänen luonteensa mukaiselta. Tällainen kolaus olisi hänen pitänyt ottaa miehekkäästi niin kuin yhteisenä onnettomuutena, joka heidät yhdisti; — siten voitaisiin paljon parantaa ja kaikki kantaa.
Mutta että hän jätti hänet näin yksin koko päiväksi, se masensi häntä tunti tunnilta yhä enemmän, kunnes palvelustyttö tuli sytyttämään lamppua.
Rouva Knudsen katsahti taaksensa ja sanoi: ei kiitoksia! Hän käveli edestakasin ikkunan ohi. Sade pieksi ikkunan ruutuja ja kaasuliekit, jotka juuri olivat sytytetyt, häämöttivät epävarmasti likasilla kaduilla.
Krögerin luo ei hän voinut mennä. Heidän väliinsä oli tullut niin paljon. Ja hän tiesi hyvin mitenkä Kröger ottaisi hänet vastaan, hän, joka ensi hetkestä oli varottanut häntä Voldista. Hän tunsi ettei voisi vastustaa sitä epäluuloa, joka kaikesta huolimatta kasvoi yhä ja väijyi pimeydessä häntä joka nurkasta sillä aikaa kun aika yhä kului, eikä kukaan soittanut etehisen kelloa.
Hän nousi äkkiä ylös, meni konttooriin ja sytytti kaasun. Siksi taitava kauppamies oli hänkin, että saattoi tehdä yleiskatsauksen asemaansa, jos vaan tahtoi.
Mutta saatuaan raskaat kirjat valkeata pitävästä kaapista alas pulpetille, vaipui hän hermottomana niiden päälle, ikään kuin miehet olisivat jättäneet hänet oman onnensa nojaan asioissa, joita ei hän ymmärtänyt.
Aikaiseen maanantai aamuna istui hän yhä vaaleana ja levottomana konttoorissa. Hän ei ollut maannut koko yönä. Edessään oli hänellä kokeita järjestettyyn yleiskatsaukseen liikkeen asemasta, mutta hau ei voinut saada mitään selkoa kokonaisuudesta, näki vaan numeroiden kasvavan summiksi, joista ei hänellä ollut aavistustakaan.
Törres Vold tuli myöskin aikaiseen puotiin. Kuultuaan hänen askeleensa puodista, olisi rouva Knudsen tahtonut paeta omaan huoneeseensa. Hän ei uskaltanut olla kahdenkesken tuon miehen kanssa; hän ei uskaltanut katsella häntä silmiin, sillä hän pelkäsi keksivänsä jotain kauheata. Mutta hän jäi kumminkin istumaan kuin kiinni kasvettunut paikalleen, kirjojensa yli kumartuneena. Törres oli toivonut saavansa olla yksinään konttoorissa hetkisen, mutta kun hän näki rouva Knudsenin niin vaaleana ja liikutettuna, sanoi hän:
"Huomaan että tiedätte kaikki, rouva Knudsen."
Hän oudoksui itse ääntänsä, sillä hän oli aikonut sanoa jotakin aivan toista, mutta rouva Knudsen, joka huomasi heti hänen epävarmuutensa, aavisti silmänräpäyksessä koko petoksen, ja avuttomuudessaan sanoi hän hiljaan, katsomatta ylös:
"Tahdotteko mennä kutsumaan herra Krögeriä luokseni?"
Törres oli iloinen päästessään ulos jälleen. Lähteä Gustaf Krögerin luo näin hyvin varustettuna, — nyt oli koittanut tilin päivä ja voitto saavutettu. Koston suuri päivä, jonka tähden hän vuosikausia oli työskennellyt, oli nyt käsissä.
Kröger istui yksin konttoorissaan, vanhana ja väsyneenä, Hänen punertavat kasvonsa olivat nyt vaaleat ja veltot.
Hänkin oli jo kuullut Anton Jessenin vararikosta, ja vaikka ei hänellä ollut muuta yhteyttä Anton Jessenin kanssa kuin tuo allekirjoittamansa takauskirja, oli hän kumminkin tänä aamuna aivan masentunut. Sillä hän tiesi että Cornelius Knudsen seisoi paljon lähempänä Jesseniä ja jos Knudsenin luotto tulisi siitä kärsimään, olisi Brandtin liike lopussa; kehenkään muuhun ei hän voinut turvautua. Ulkomaalaiset kauppahuoneet olivat vähitellen vetäytyneet pois ja C. Knudsen oli ainoa nimi hänen vekseleissään.
Mutta pahinta kaikista oli, että tuo kirottu poika oli syypää kaikkeen ja samassa kun Kröger löi nyrkkiään pöytään ja kirosi häntä, seisoi hän ovella ilmi elävänä hänen edessään.
Kröger hillitsi itseään ja vastasi ainoastaan mutisten vieraan tervehdykseen.
Törres pani pois hattunsa ja keppinsä, niinkuin maltillinen liikemies ainakin, istuutui pöydän ääreen ja veti esille ylöspanokirjasensa, joka oli täynnä papereita.
"Tiedätte varmaankin että Anton Jessen on lakkauttanut maksunsa."
Kröger nyökäytti päätänsä.
"Mutta ette varmaankaan tiedä, että tämä vararikko tulee olemaan kova isku yhteiselle ystävättärellemme, rouva Knudsenille."
Yhteiselle ystävättärellemme! Vai niinkö pitkälle se jo oli mennyt, että hänen entinen rakastettunsa oli nyt yhteinen ystävätär hänelle ja tuolle — hm — hm. — Hän pysyi levollisena, mutta hänen sisunsa kiehui.
Törres huomasi sen, ja mielihyvällä, jota ei edes viitsinyt peittää, otti hän levollisena paperinsa esille. Tämä silmänräpäys, ja tämä tapaus samassa huoneessa, mistä hänet kerran ajettiin ulos kuin koira, oli tuo kauvan ajateltu kosto, josta hän nyt nautti täydestä sydämestään.
"Mielellämme tahtoisimme tietää mitä apua voimme tässä tapauksessa teiltä odottaa?"
Kröger viittasi käsillään; eihän hän voinut ketään auttaa; jos voisi itsekään pysyä pystyssä niin —
"Sillä ilman pikaista apua, olemme me pakoitetut lakkauttamaan maksumme jo iltapäivällä."
Kröger hypähti ylös tuoliltaan:
"Iltapäivällä?"
"Jos panette paljon arvoa päivälle, niin voin minä pankinjohtajana myöhästyttää sen huomiseksi", sanoi Törres hymyillen.
"Se on teidän syynne, te — te!"
"Mutta ilman suoranaista apua, ilman käteisiä rahoja emme voi vararikkoa välttää. Niinkuin näette, sisältää meidän takaussitoumuksemme Jessenille melkoisen summan, joka on lisäytynyt huomattavasti viime aikoina." — Törres työnsi paperin Krögerille, mutta ainoastaan summaan katsahdettuaan tuli tämä jo tulipunaseksi ja purki vielä kerran vihaansa:
"Te olette saattaneet häviöön hänet ja meidät kaikki, te olette varastanut, riistänyt, ryövännyt"…
"Minä voin kyllä vastata teoistani", — vastasi Törres, katsoen häntä ärsyttävästi silmiin. — "Ajatelkaa vaan kuinka itse suoriudutte."
Kröger lyhmistyi paikalleen. Mitä hyötyä oli kiivastumisesta? Kaikki oli kadotettu, kaikki lopussa. Hän muisti tuskin kuka hänen edessään oli.
"Julia parka!" — huokasi hän, kääntyen poispäin.
Mutta Törres'illä oli vielä yksi paperi kädessään. Hän aikoi antaa sen Krögerille, mutta hän säästi sitä ikäänkuin lapsi, joka tahtoo ensin syödä liemen ja sitten luumut. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin iloiseksi ja voimakkaaksi. Ja kuultuaan Krögerin mainitsevan Julian nimen, johtui onnellinen ajatus hänen päähänsä.
"Niin, ei sitä koskaan tiedä edeltäpäin mitä hylkää", — sanoi hän hiljaa, ikäänkuin koetteeksi.
Kröger peitti kädellä silmänsä. Hänessä oli sama ajatus herännyt.
Julianhan rahat ja tulevaisuuden hän oli hävittänyt.
Hän oli kerran ennenkin samassa huoneessa määrännyt Julian kohtalon, tavalla, josta ei kukaan häntä kiittänyt.
Mutta itse oli hän tähän hetkeen asti ylistänyt omaa onneansa, kun oli päässyt tuonlaisesta vävypojasta.
Nyt muutti hän mielensä parissa minuutissa; sillä tuolla nuorella miehellä oli sekä rahaa että kykyä johtamaan liikettä. Mistä hän oli nuo saanut, ei tietänyt kukaan, mutta kelläpä nyt oli aikaa ajatella semmoista? Ja ehkäpä se olikin juuri sama mies, jota Julia ajatteli ja jonka tähden hän vähitellen riutui.
Tämä tulisi maksamaan hänelle kovia ponnistuksia, mutta oliko hänellä oikeutta vielä kerran uhrata tyttärensä kohtalo, erittäinkin koska koko hänen omaisuutensa oli menossa, ja koska tuo mies oli ainoa pelastus heille kaikille.
Törres antoi hänen tarkoin punnita ja sanoi hiljaan, melkein itsekseen:
"On paljon asioita, joita mielellään tahtoisi päättää uudestaan."
"Niin, se on totta", mutisi Gustaf Kröger, — "jollei se ole jo liian myöhäistä."
"Viisaus ja oikea menettely ei ole koskaan liian myöhäistä", — sanoi
Törres varovaisesti ja hänen sydämmensä löi rajusti.
"Niin" — sanoi Kröger, ja vääntelihe tuolissaan, ohimennen katsahtaen Törres'iin — "se ei olisi ehkä mahdotonta, jos molemmin puolin tahdottaisiin ymmärtää toisiansa oikein".
"Ai, nyt minä ymmärrän", — sanoi Törres ja huokasi syvään. Hän oli päässyt niin pitkälle kun oli toivonut. "Te tarkotatte tytärtänne, ja niin kuin näette, on siihen suuntaan jo tehty yrityksiä". — Hän antoi paperinsa Krögerille. "Mutta minä tarkotin jotakin, aivan toista" — lisäsi hän nauttien omista sanoistaan.
Mutta Gustaf Kröger huudahti ja tuijotti paperiin. Se oli kirje
T. Voldille täti Sofielta — hän tunsi käsialan. —
Kirjaimet hyppivät hänen silmissään; hän näki ainoastaan sanat: "selittäkää mahdolliset väärin ymmärrykset" — "molemmin puolin lähestyminen", ja hän ymmärsi, että päämaali oli saavutettu, nöyrtyminen tapahtunut. He tarjosivat hänen tytärtänsä, … hänen omaa lastansa! Ja tämä mies polki heidät kaikki jalkojensa alle!
Törres tarkasteli häntä ikäänkuin olisi pelännyt että pieninkään piirre menisi hukkaan. Samassa avautui ovi ja katsottuaan taaksensa, näki hän rouva Knudsenin tulevan sisään vaaleana ja jäykkänä, ikäänkuin olisi unissaan käynyt.
Hän meni Törresin ohitse katsomatta häneen, kumartui Krögeriä kohden ja kuiskasi:
"Antakaa minulle anteeksi! Kaikki on minun syyni."
Kröger istui liikkumattomana pöytää vasten kyyristyneenä, ja rutisti kirjettä kädessään. Rouva Knudsen laski kätensä hänen päänsä päälle ja kuiskasi hänelle kauniita sanoja vanhan ystävyytensä ajoilta.
Nähdessään rouva Knudsenin tuossa tilassa tuli Törres häirityksi voittoriemussaan. Mutta koska rouva Knudsen täten meni hänen vihollisensa puolta, ei hänen mielestään tarvinnut siitä sen enempää välittää.
Ja hyräillen otti hän hattunsa ja keppinsä, ja lähti tiehensä.